Voisiko epäonnistumiset?

No mulle tulee kyllä mieleen, että se toimintamalli on just toisin päin: Se kaksisuuntainen mielialahäiriö on ollut siellä taustalla (tunnistamattomana ja diagnosoimattomana) ja se saa käyttäytymään niin, että elämä käy vaikeaksi. Ihmissuhteet on vaikeita koska toisten on ihan oikeasti vaikea ymmärtää kaksisuuntaisen "heittelehtimistä", se kun ei ole muille normaalia ja sen vuoksi etenkin ennen diagnoosia muille voi toinen olla ihan käsittämätön mielenliikkeineen - vaikka omasta mielestään henkilö toimii järkevästi ja normaalisti:) Epäonnistumiset ja stressi ja mahdollinen yksinäisyys taatusti pahentavat kaksisuuntaisen oirehdintaa ja monesti siinä vaiheessa aletaan hakemaan apua, itsekin tajutaan jossain vaiheessa että homma lyö yli, joko masennuspäässä tai maanisessa päässä. Diagnoosi tulee usein tässä vaiheessa, mutta se ei ole niiden pettymysten syytä eikä ne pettymykset laukaisseet mielialahäiriötä. Vaan juuri niinpäin, että se häiriö on siellä taustalla kauan jo kummitellut ja saanut toimimaan niin, että on ajanut ihmissuhteensa piippuun.

Etenkin tuo, että sanot ihmissuhteidesi jääneen hajanaisiksi etkä ole tullut kuulluksi kertoo kyllä mun mielestä karua kertomusta siitä, että valitettavasti se ongelma siellä taustalla on muovannut elämääsi. Tää ei tarkoita sitä, etteikö muissakin ihmisissä olisi ollut vikaa, mutta taitaa olla niin, etteivät he oikeasti ole tajunneet miksi olet ollut sellainen kuin olet. Tuskin olet tajunnut sitä itsekään? Diagnoosin saaminen voi olla synkkä hetki, mutta monille se on myös käännekohta. Tajuamme miksi käyttäydymme ja koemme niin kuin teemme ja saamme avaimet ymmärtää itseämme ja voimme myös avata asiaa muille, niin että hekin ymmärtävät.