Rasismi islamissa

Mo­nikultturistisessa diskurssissa ra­sismi-sanaa käy­tetään leimaa­maan kaikkia pahoiksi tai vää­riksi koettuja (oletettuja) nä­kemyksiä ja käytäntöjä, joihin — ulkonäön, kan­sal­li­suu­den, uskonnon tai kulttuurin — perusteella “län­simaalaisiksi” leimatut ihmiset katsotaan syylli­siksi. Lähtökoh­tana on siis isla­min vaalima ja pro­pagoima en­nak­ko­luulo, jonka mukaan “länsimaalai­nen”, ts. ”uskoton”, on aina syylli­nen, ja hän an­saitsee Alla­hin ran­gais­tuksen, koska hän kapinoi Allahin tahtoa vastaan. Mo­ni­kult­tu­ris­­tit käyttävät näin ollen rasisti-leimaa aivan samoin kuin muslimit käyttävät “kiit­tä­mät­tö­mis­tä us­kot­to­mista” ara­bian­kie­lis­tä hauk­­ku­­ma­­sa­­naa kafir (mo­nikossa kuffar), joka sä­vyl­tään vas­taa rasis­tisena pi­det­tyä sa­naa “nek­ru”.

Rasisti-stereoty­piaansa nojautu­vat mo­nikulttu­ris­tit joutuvat han­ka­­luuk­siin diskri­­mi­noi­des­saan, kuka on rasisti ja kuka rasis­min uhri, sil­loin, kun kon­fliktin kum­pi­kaan osapuoli ei ulkonäkö­kritee­rien pe­rusteella ole selvästi län­si­maa­lai­nen. Täl­­löin rasis­teiksi leimataan ne, jotka arvo­maa­ilmaltaan muistutta­vat eni­ten län­si­maa­lai­­sia, ku­ten musli­mien ter­rori-is­kujen uhrit Kaakkois-Aasi­assa. Perus­lähtö­kohta mo­ni­kult­tu­ris­­mis­sa on se, että ulko­näön, us­konnon tai kult­tuurin pe­rusteella “län­simaalaisiksi” luo­ki­tel­lut ovat aina rasisteja, muukalaisviha­mielisiä, kiih­koi­lijoita ja vi­han­lietsojia myös silloin, kun he ovat vähemmis­tö­asemassa, kun taas länsi­maissa olevat ei-länsi­maalai­set ja vä­hem­mistöryh­mien edustajat, syyl­listyivätpä he min­­kä­lai­seen syrjintään tai viharikok­siin hyvänsä, eivät koskaan ole rasisteja, vaan ainoas­taan rasis­min uhreja.

Ku­ten on ilmeistä, monikultturismi itsessään on edellä kuvatun islamilai­sen rasismin kult­tuurinen rin­nak­kaisilmiö — ja kuin taivaan lahja globaalia jihadia käyville mus­li­meil­le. Siinä missä muslimit halveksivat ja alistavat toisia, mo­ni­kult­tu­ris­tit syrjivät ja syyllistävät omaa yhteisöään, mikä palvelee käsi­tystä muslimien ylem­­myy­des­­tä suhtees­sa muihin ih­mi­siin (Koraani 3:110) ja vai­­keut­­taa mer­kit­tävästi län­si­mai­sen arvo­maail­man — maal­lisen yh­teis­kunta­järjes­­tyk­sen, sanan-, us­kon­non- ja yk­si­­lön­­va­­pau­­den, nais­ten ja vä­hem­mistö­jen oikeuk­sien — suoje­le­mista shari’aa vas­taan.

Monikultturismi on ulko­näkö-, etno-, uskonto- ja kulttuuriposi­tiivista syrjintää edus­tava “rasis­min” muoto, jonka teh­tä­vä­nä on ro­­tu­­tietoi­­suutta yl­lä­pitä­mällä rasismi­soida, ksenofobi­soida ja ekstre­­misoida — ennen kaikkea — islamia kohtaan osoi­tettu kri­tiikki. Moni­kultturis­tien vaa­timus islamin kritiikin tukah­­dut­­tamista on peräisin itse pro­feet­ta Muham­madilta, jolla oli tapana murhauttaa häntä arvostel­leita vastustaji­aan.

Mo­nikultturistisen ennakkoluulon mukaan moni­kultturisti on aina “län­si­maa­lai­nen”, eikä hän voi siis itse olla koskaan rasismin uhri. Rasismisoimalla islamin kritiikin mo­ni­kult­tu­ris­tit pitävät yllä virheellistä ste­­reo­ty­piaa islamin ro­tu­si­don­nai­suu­desta, sa­malla kun he kat­sovat it­se edustavansa “ro­tu­hierar­kian” ylintä kastia toimiessaan vas­tuun­tun­toi­si­na tie­dos­ta­vi­na hol­hoojina, jotka yhtäältä opettavat rasisteja suvait­sevai­suu­teen ja toi­saal­ta kohtelevat muslimeja alen­tavasti säälit­tä­vi­nä lap­si­na, jotka kyllä oppivat vielä käyttäytymään, kunhan vain heille anne­taan siihen mah­dollisuus. Moni­kult­tu­ris­tien “ro­dullinen” ylem­myydentunto lakkaa kuitenkin vii­meis­tään siinä vai­hees­sa, kun he itse joutuvat rasismin uhreiksi, ja olisikin hyö­­dyl­lis­tä, jos nä­mä hen­ki­löt tu­tustuivat moni­kultturismin ar­kitodellisuuteen lännen muslimi­ghetoissa. Silmiä avaavaa voisi olla myös pereh­­tyä us­­kon­­nol­lis­ten ja mui­den vä­­hem­mis­tö­jen koh­te­luun muslimi­maissa.