"Yleistä mielenterveydestä" vaikka sitten. Mikähän tässä oikein on, mille palstalle siis jatkaa? Onko tilapäistä, vai onko tässä nyt sitten ajautunut johonkin vakavammin otettavaan.
Olen vajaa 3-kymppinen nainen. Olen ihan pian valmistumassa korkeakoulusta, alalta minkä koen olevan suurinpiirtein omani, vaikkei se ensimmäinen vaihtoehtoni ollutkaan. Olen sinkku, ollut lähes koko elämäni. Olen sosiaalisesti aktiivinen, minulla on paljon tuttuja, joitakin todella hyviä ystäviä. Olen matkustellut, nähnyt sitä ja tätä, kansainvälinen verkostonikin on laaja. Olen pienestä asti tehnyt, puuhaillut, harrastanut paljon ja jokapuolella. Tavoitteeni ovat olleet korkealla, toistaiseksi olen vielä alarapulla matkalla sinne. Yleisesti minua pidettänee rempseänä, suorapuheisena ja puheliaana, auttavaisena, rohkeana, avoimena naisena. Sellainen olenkin.
Vai pitäisikö tässä vaiheessa sanoa: "olinkin". Teen vähän kaikkea mutten kunnolla mitään. Ennen olen nähnyt sen vahvuutena ja sopeutumiskykynä, sittemmin tämä piirre on muuttunut itselleni rasitteeksi ja tunteeksi siitä ettei mistään tule koskaan tulemaan mitään.
Viimeinen vuosi-puolitoista on ollut elämäni stressaavinta ja muuttuvinta aikaa. Jokin aika sitten pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni matkustukseen liittyen. Kaikki oli ihanaa ja koin onnistuneeni, saavuttaneeni mitä olin halunnut, löytäneeni paikan missä haluan olla. Matka kuitenkin päättyi, kuten ne usein tuppaavat tehdä. Sen jälkeen tuntui ettei mikään riitä, ettei ole enää mitään mitä tekisin, mihin tähtäisin, mistä unelmoisin. Jonkin aikaa koin ratkaisun olevan paluu tuohon paikkaan, mutta nyt sekin tuntuu asioiden pakenemiselta ja itsensä vedättämiseltä. Olisiko se?
Viime keväänä ja kesällä tapahtui sitten liian monta negatiivista asiaa liian pienen ajan sisällä, olen jotenkin lopulta herkkänä ihmisenä jumittunut niihin. "Kukaan" ei ole kuollut, asiat ovat periaatteessa siinä mielessä ihan hyvin. Tapahtui mm sellaista että erosin miesystävästä, palattiin takaisin yhteen, erottiin uudelleen. Tapasin upean uuden miehen, ihastuin teinityttömäisesti jalat velliksi vetäen, hän käyttäytyi rumasti, vaikka olisi vain voinut kertoa ettei häntä kiinnosta. Erään viikonlopun aikana lisäksi päädyin humalan seurauksena sänkyyn hyvän ystäväni kanssa ja näin turmelin yhden tärkeimmistä ihmissuhteistani lopullisesti, toinen "vain kaverini" yritti vakuutteluistaan huolimatta hiprakassa kopeloida minua, ja tietenkin vielä entiseni soitti itkien ja ilmoitti haluavansa minut takaisin. Tämän kaiken typeryyden keskellä otin aikalisän ja vihelsin suhteen jos toisenkin poikki, myös sellaisia millä ei ollut mitään tekemistä minkään typeryyden kanssa, eristäydyin. En jaksanut enää ihmisiä. En valmistunut opinnoistani kuten olin suunnitellut, työn aihekin takkusi niin kovasti että lopulta vaihdoin kokonaan otsikkoa ja aloitin alusta. Lisäksi yksi ainoista opiskeluajan henkirei'istäni, ainoa jäljellä oleva harrastukseni ja armain ystäväni, koirani, jouduttiin lopettamaan.
Itse näen valittamiseni naurettavana ja heikkona, mitä en halua olla ja olen aina vastustanut. En siis kerro tuntemuksistani ikinä kenellekään, haudon ja haudon, kunnes kaikki purkaantuu kerralla ja puran oloni olemalla ilkeä, kunnes olen kotona, yksin, ja itken itken itken. Minulla ei ole tämänhetkisessä elämässäni yhtään mitään, en jaksa välittää. Esitän iloista ja reipasta, olen kuitenkin huono valehtelemaan. Minulle on tällä hetkellä aivan sama mitä tapahtuu, millaisia ihmiset ovat, miten minua kohdellaan, tai miten itse kohtelen itseäni. Olen pettynyt ihmisiin, ennen kaikkea itseeni. Koen ettei tämän vähäpätöisempää hetkeä elämässäni voi olla olemassa. Kaikki seinät ympärilläni ovat pystyssä. Ennen seinät ovat olleet pystyssä lähinnä miehiin ja suhteisiin nähden, nyt seiniä tuntuu tulleen lisää, kattaen oikeastaan kaiken. Eikä minua edes kiinnosta, ja se, hyvät ihmiset, on oikean ja entisen minäni mielestäni huolestuttavaa, heikkoa ja naurettavaa valitusta.
Asioiden pitää muuttua. Mutta mistä löytää se energia, joka päänsisäiseen muutostyöhön tarvitaan? Mistä minä aloitan? Miten saan sen optimistisen, reippaan, aktiivisen naisen takaisin? Ajattelin että aika korjaa, mutta tätä risukkoa on nyt jatkunut jo liian kauan.
Olen vajaa 3-kymppinen nainen. Olen ihan pian valmistumassa korkeakoulusta, alalta minkä koen olevan suurinpiirtein omani, vaikkei se ensimmäinen vaihtoehtoni ollutkaan. Olen sinkku, ollut lähes koko elämäni. Olen sosiaalisesti aktiivinen, minulla on paljon tuttuja, joitakin todella hyviä ystäviä. Olen matkustellut, nähnyt sitä ja tätä, kansainvälinen verkostonikin on laaja. Olen pienestä asti tehnyt, puuhaillut, harrastanut paljon ja jokapuolella. Tavoitteeni ovat olleet korkealla, toistaiseksi olen vielä alarapulla matkalla sinne. Yleisesti minua pidettänee rempseänä, suorapuheisena ja puheliaana, auttavaisena, rohkeana, avoimena naisena. Sellainen olenkin.
Vai pitäisikö tässä vaiheessa sanoa: "olinkin". Teen vähän kaikkea mutten kunnolla mitään. Ennen olen nähnyt sen vahvuutena ja sopeutumiskykynä, sittemmin tämä piirre on muuttunut itselleni rasitteeksi ja tunteeksi siitä ettei mistään tule koskaan tulemaan mitään.
Viimeinen vuosi-puolitoista on ollut elämäni stressaavinta ja muuttuvinta aikaa. Jokin aika sitten pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni matkustukseen liittyen. Kaikki oli ihanaa ja koin onnistuneeni, saavuttaneeni mitä olin halunnut, löytäneeni paikan missä haluan olla. Matka kuitenkin päättyi, kuten ne usein tuppaavat tehdä. Sen jälkeen tuntui ettei mikään riitä, ettei ole enää mitään mitä tekisin, mihin tähtäisin, mistä unelmoisin. Jonkin aikaa koin ratkaisun olevan paluu tuohon paikkaan, mutta nyt sekin tuntuu asioiden pakenemiselta ja itsensä vedättämiseltä. Olisiko se?
Viime keväänä ja kesällä tapahtui sitten liian monta negatiivista asiaa liian pienen ajan sisällä, olen jotenkin lopulta herkkänä ihmisenä jumittunut niihin. "Kukaan" ei ole kuollut, asiat ovat periaatteessa siinä mielessä ihan hyvin. Tapahtui mm sellaista että erosin miesystävästä, palattiin takaisin yhteen, erottiin uudelleen. Tapasin upean uuden miehen, ihastuin teinityttömäisesti jalat velliksi vetäen, hän käyttäytyi rumasti, vaikka olisi vain voinut kertoa ettei häntä kiinnosta. Erään viikonlopun aikana lisäksi päädyin humalan seurauksena sänkyyn hyvän ystäväni kanssa ja näin turmelin yhden tärkeimmistä ihmissuhteistani lopullisesti, toinen "vain kaverini" yritti vakuutteluistaan huolimatta hiprakassa kopeloida minua, ja tietenkin vielä entiseni soitti itkien ja ilmoitti haluavansa minut takaisin. Tämän kaiken typeryyden keskellä otin aikalisän ja vihelsin suhteen jos toisenkin poikki, myös sellaisia millä ei ollut mitään tekemistä minkään typeryyden kanssa, eristäydyin. En jaksanut enää ihmisiä. En valmistunut opinnoistani kuten olin suunnitellut, työn aihekin takkusi niin kovasti että lopulta vaihdoin kokonaan otsikkoa ja aloitin alusta. Lisäksi yksi ainoista opiskeluajan henkirei'istäni, ainoa jäljellä oleva harrastukseni ja armain ystäväni, koirani, jouduttiin lopettamaan.
Itse näen valittamiseni naurettavana ja heikkona, mitä en halua olla ja olen aina vastustanut. En siis kerro tuntemuksistani ikinä kenellekään, haudon ja haudon, kunnes kaikki purkaantuu kerralla ja puran oloni olemalla ilkeä, kunnes olen kotona, yksin, ja itken itken itken. Minulla ei ole tämänhetkisessä elämässäni yhtään mitään, en jaksa välittää. Esitän iloista ja reipasta, olen kuitenkin huono valehtelemaan. Minulle on tällä hetkellä aivan sama mitä tapahtuu, millaisia ihmiset ovat, miten minua kohdellaan, tai miten itse kohtelen itseäni. Olen pettynyt ihmisiin, ennen kaikkea itseeni. Koen ettei tämän vähäpätöisempää hetkeä elämässäni voi olla olemassa. Kaikki seinät ympärilläni ovat pystyssä. Ennen seinät ovat olleet pystyssä lähinnä miehiin ja suhteisiin nähden, nyt seiniä tuntuu tulleen lisää, kattaen oikeastaan kaiken. Eikä minua edes kiinnosta, ja se, hyvät ihmiset, on oikean ja entisen minäni mielestäni huolestuttavaa, heikkoa ja naurettavaa valitusta.
Asioiden pitää muuttua. Mutta mistä löytää se energia, joka päänsisäiseen muutostyöhön tarvitaan? Mistä minä aloitan? Miten saan sen optimistisen, reippaan, aktiivisen naisen takaisin? Ajattelin että aika korjaa, mutta tätä risukkoa on nyt jatkunut jo liian kauan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.