Tämä juttu alkaa kaukaa, enkä minä ole (vielä) masentunut vaan tyttöystäväni. Tosin olen kyllä jo täysin lopussa. Eli:
Tutustuin nykyiseen tyttöystävääni noin pari vuotta sitten. Jo silloin sain tietää, että hänellä oli ollut "vähän" masennusta. Aloimme kuitenkin vähän yli vuosi sitten seurustella, sillä eihän minua nyt "pikku" masennus haittaa; olenhan itsekin joskus ollut niillä rajoilla. Olemme vähän alle nelikymppisiä molemmat ja molemmilla luonnollisesti suhteita takanaan. Suhteemme alku oli yhtä juhlaa, viihdyimme yhdessä monta iltaa viikossa ja petihommia riitti joskus useitakin kertoja illassa ja yössä.
Okei, ymmärrän, että jokaisessa suhteessa aina tulee seestymisvaihe ja meno hieman rauhoittuu, mutta meidän kohdallamme kävi seuraavasti: hänen masennuksensa paheni ja tilalleni tuli saatanan Facebook (tältä minusta ainakin tuntuu). Hän on ollut kohta 4 kk sairaslomalla masennuksen takia ja itse olen jäänyt työttömäksi n 2 kk sitten. "Seurustelumme" on nykyään sitten varsin mielenkiintoista. Vaikka emme asu yhdessä, olen käytännössä hänen palvelijansa 24/7 - hälytysvalmiudessa jatkuvasti. Hän istuu lähes kaiken valveillaoloaikansa Facebookia tuijotellen. Kavereita hänellä on 200 ja joka päivä ilmestyy uusi(a). Ja usein ikäisiämme miehiä, jotkas kuulemma ovat tutun tuttuja (keränneekö reserviä?). Kerran viikossa toki vielä irtoaa lohtuseksiä. Vaikkakaan se ei ole minulle maailman tärkein asia, niin kyllä tämä vähän ottaa kaaliin. Varsinkin kun oikeasti häntä rakastan. Hän puhuu jatkuvasti Facebook-kavereistaan ja niiden tekemisistä minun ollessa yleisönä joko livenä, puhelimessa tai - yllätys, yllätys - Facebook-keskustelussa.
Toki hän kyllä vielä muistaa sanoa minua rakastavansa, mutta ei kuitenkaan halua tavata kertaa viikossa enempää. Ja silloinkin puheenaihe on AINA masennus tai Facebook.
Tämä alkaa todella rassata minua. Olen kysellyt ja anellut, josko hän kertoisi, miten voisin auttaa häntä jaksamaan ja paranemaan sekä kenties tulemaan iloisemmaksi taas, mutta häntä kiinnostaa vain helvetin Facebook ja sen virtuaalimaailma, jossa voi näytellä täydellistä elämää ja kavereita riittää.
Auttakaa minua. Olen henkisesti täysin tyhjä, enkä halua menettää naista, jota rakastan. Puhua olen yrittänyt; kommentti on yleensä: älä nyt sinä enää masenna minua lisää marinoillasi.
MITÄ TEEN? Millä saan rakkaani takaisin oikeaan maailmaan. Vai luovutanko?
Kiitos, että "kuuntelitte"!
Tutustuin nykyiseen tyttöystävääni noin pari vuotta sitten. Jo silloin sain tietää, että hänellä oli ollut "vähän" masennusta. Aloimme kuitenkin vähän yli vuosi sitten seurustella, sillä eihän minua nyt "pikku" masennus haittaa; olenhan itsekin joskus ollut niillä rajoilla. Olemme vähän alle nelikymppisiä molemmat ja molemmilla luonnollisesti suhteita takanaan. Suhteemme alku oli yhtä juhlaa, viihdyimme yhdessä monta iltaa viikossa ja petihommia riitti joskus useitakin kertoja illassa ja yössä.
Okei, ymmärrän, että jokaisessa suhteessa aina tulee seestymisvaihe ja meno hieman rauhoittuu, mutta meidän kohdallamme kävi seuraavasti: hänen masennuksensa paheni ja tilalleni tuli saatanan Facebook (tältä minusta ainakin tuntuu). Hän on ollut kohta 4 kk sairaslomalla masennuksen takia ja itse olen jäänyt työttömäksi n 2 kk sitten. "Seurustelumme" on nykyään sitten varsin mielenkiintoista. Vaikka emme asu yhdessä, olen käytännössä hänen palvelijansa 24/7 - hälytysvalmiudessa jatkuvasti. Hän istuu lähes kaiken valveillaoloaikansa Facebookia tuijotellen. Kavereita hänellä on 200 ja joka päivä ilmestyy uusi(a). Ja usein ikäisiämme miehiä, jotkas kuulemma ovat tutun tuttuja (keränneekö reserviä?). Kerran viikossa toki vielä irtoaa lohtuseksiä. Vaikkakaan se ei ole minulle maailman tärkein asia, niin kyllä tämä vähän ottaa kaaliin. Varsinkin kun oikeasti häntä rakastan. Hän puhuu jatkuvasti Facebook-kavereistaan ja niiden tekemisistä minun ollessa yleisönä joko livenä, puhelimessa tai - yllätys, yllätys - Facebook-keskustelussa.
Toki hän kyllä vielä muistaa sanoa minua rakastavansa, mutta ei kuitenkaan halua tavata kertaa viikossa enempää. Ja silloinkin puheenaihe on AINA masennus tai Facebook.
Tämä alkaa todella rassata minua. Olen kysellyt ja anellut, josko hän kertoisi, miten voisin auttaa häntä jaksamaan ja paranemaan sekä kenties tulemaan iloisemmaksi taas, mutta häntä kiinnostaa vain helvetin Facebook ja sen virtuaalimaailma, jossa voi näytellä täydellistä elämää ja kavereita riittää.
Auttakaa minua. Olen henkisesti täysin tyhjä, enkä halua menettää naista, jota rakastan. Puhua olen yrittänyt; kommentti on yleensä: älä nyt sinä enää masenna minua lisää marinoillasi.
MITÄ TEEN? Millä saan rakkaani takaisin oikeaan maailmaan. Vai luovutanko?
Kiitos, että "kuuntelitte"!
Vastaukset 26
Vanhimmat
siellä on kaikki ihmiset joilla ei ole omaa mielenkiintoista elämää tai tekemistä. Aika luusereiden jutuksi paisunut koko sivusto tai riippuu miten sitä käyttää. Melkein kaikilla on kotona kone koko ajan päällä ja facebook auki. Säälittävää.
Kerro hänelle, että hän on addiktoitunut facebookiin ja että on valittava se tai sinun rakkautesi. Nyt on sinun itsesikin saatava vähän "happea", älä sinä ryhdy läheisriippuvaiseksi sairaalle tytölle. Käy ulkona ja lenkillä, tapaa sukulaisiasi ja muita ystäviä. Jos tyttöystävä protestoi, kehota häntä lähtemään mukaan ulos.
Teki mieli neuvoa sabotoimaan tietsikka niin, että facebookin tuijotus loppuu, mutta ehkä hieman liian raju keino.
Pidä sinä järkesi koossa ja ota vähän etäisyyttä henkisesti. Ei tämä tässä ole koko elämä, eikä Facebook ole oikeaa elämää ollenkaan, yritä muistaa.
Olen yrittänyt hänelle mainita tuosta addiktiosta. Itselläni kun on vain tusina minulle läheisintä ihmistä siellä kaverina ja käytän sitä viestimiseen melko säästeliäästi. Eipä hän juuri horinoistani välitä.
Olen yrittänyt vähän henkisesti ottaa väliäkin, mutta en vain osaa lakata huolehtimasta, varsinkin kun hän on parhaimmillaan aivan upea ihminen. Ja lenkkeilyharrastus alkaa tänään uudestaan. Se on ensimmäinen askel siihen, että olen päättänyt pysyä koossa tarvittaessa vaikka silkalla tahdonvoimalla (tuosta ankeasta aloituksen otsikosta huolimatta).
Tsemppiä vaan kaikille ja muistakaa kaikki rakkaimpianne!
Ällöttää tuollainen rakkauslöpinä. Älä viitsi aikuinen mies.
tietenkin aiheuttaa kaikenlaisia oireita. Rakkaudessa ei ole mitään väärää, paitsi niille, jotka eivät ole sitä kokeneet.
Mitä hän tekee ne loput 6 päivää viikossa? Eikö käy missään? Pitäisikö hänen palata työelämään joskus?
Meinasin kirjoittaa että onkohan hänellä epävakaa persoonallisuus oikeastaan, mutta luettuani uudestaan alkutekstisi niin älä yritä olla hänen terapeuttinsa, selkeästi hän tarvitsisi muuta ammattiapua. Eikö hänellä ole esim. jotakuta lähisukulaista jolle voisit selostaa tilanteen ja joka voisi ottaa osavastuuta? Melkein nelikymppisen aikuisen naisen pitäisi itsekin älytä oma tilansa, mutta kuten sanottu hänen ongelmansa voivat olla laaja-alaisempia kuin pelkkä masennus. Älä suostu hänen manipuloitavakseen. Yritä löytää töitä ja muuta mielekästä tekemistä. Pelasta ensin itsesi, ja toista auta jos hän selkeästi apua pyytää. Häipyminenkin voi joskus toimia terveenä herättelynä.
Makaa vain ja töllöttää Facebookia. Kyllä hänellä on lääkitys ja käy mielenterveystoimistossa joskus juttelemassa, mutta ei vaan näytä saavan siitä paljoakaan apua. Lähisukulaisia hänellä ei ole muuta kuin yksi veli, jonka kanssa ei ole oikein väleissä.
Niinpä tämä terapeutin tehtävä on suureksi osaksi minulle langennut. Itseni pelastusoperaation aloittelen tästä päivästä. Onneksi minulla sentään on jotain puuhaa aina ja omia läheisiä, joilta saa kuunteluapua.
xym:
"Kerro hänelle, että hän on addiktoitunut facebookiin ja että on valittava se tai sinun rakkautesi. Nyt on sinun itsesikin saatava vähän "happea", älä sinä ryhdy läheisriippuvaiseksi sairaalle tytölle. Käy ulkona ja lenkillä, tapaa sukulaisiasi ja muita ystäviä. Jos tyttöystävä protestoi, kehota häntä lähtemään mukaan ulos.
Teki mieli neuvoa sabotoimaan tietsikka niin, että facebookin tuijotus loppuu, mutta ehkä hieman liian raju keino.
Pidä sinä järkesi koossa ja ota vähän etäisyyttä henkisesti. Ei tämä tässä ole koko elämä, eikä Facebook ole oikeaa elämää ollenkaan, yritä muistaa."
Komppaan tätä. Itse olen ollut läheisriippuva ja uniini tulee vieläkin kokemuksia ongelmista muiden kanssa, kun olen koko ikäni yrittänyt muuttaa muita muuksi kuin mitä ne ovat, sen sijaan että keskityn muuttamaan kunnolla omaa käytöstäni ja tutkimaan omia ajatuksia. TV:n suljin, lehtiä (sanomalehdet vaikkapa) en edes vaikkapa Aku Ankka sarjakuvia jaksa enää lukea enää, kun huomaan miten ne on kaikki suuresti täynnä tätä tapaa kommunikoida.
Media sanoo yhden tavan tehdä jokin asia, ja toistaa sitä, kunnes ihmiset luulevat ettei muuta tapaa ole.
Todellakin, täydellistä elämää riittää siellä täällä, ja ellei se ole täydellistä kuten vaikka jossakin B.Virtasessa, niin siinä nauretaan sitten tämän kyvyttömyydelle kohdata ongelmiaan itse, mikä on varmaan aika tyypillistä, mutta sen ei tarvitse olla jokaisen "kohtalona".
Mietihän tätä, jos oman käytöksen (se ainoa asia jolle todella voit tehdä jotain. Muut voivat sinua miellyttääksesi muuttua hetkeksi, mutta pian palaavat siihen mitä olivat oikeasti..) modifiointi kiinnostaa.
http://www.aal.fi/tiedostot/parisuhde.pdf
ota tietokoneen kaapelit. Piilota ne, katso mitä siitä seuraa?
mutta tämä minun tyttöni on niin temperamenttinen ja tulinen, että en uskalla edes ajatella...
Sinuna sanoisin, että kaipaat seurustelussa enemmän huomiota kuin tietokone tai muuten voi olla seurustelu pelkkä aika virtuaalinen käsite (vähemmän kauniisti sanottuna: muisto vain). Itse voit tietty tehdä niin kuin tahdot. Ei tuo kovin tasapainoiselta menolta mielestäni kuulosta, että roikut muijan perässä, riepotteleepa hän sinua miten tahansa, ja että hänellä toisaalta ei ole rakastamalleen(!?) miehelle aikaa kuin verkkolöpinöiden väliajoilla eikä silloinkaan kaiketi oikein kumppaniin vaan johonkin aivan muuhun keskittyen...
Et voi häntä auttaa. Hänelle Facebook on koko elämä. Uskoisin että sinä tulisit onnellisemmaksi kun päästät irti tästä teiniasteelle jääneestä naisesta, jolle joku WTF:n FB on hela livet!
Vieläköhän tästä feibuukhörhörhöilystä saadaan uusi tautiluokitus? F.FB.00 - Facebook-riippuvuus.
Koita nyt hyvä mies oppia, ettei rakkautta ole. Kuvittelet vain, olet läheisriippuvainen joka ei kykene itsenäiseen elämään.
Itsekin olen kärsinyt yksinäisyydestäni ja on ollut raskasta todeta olevansa läheisriippuvainen persoona. Olen läheisriippuvainen ilman läheistä ihmissuhdetta. Tiedän sen kuitenkin olevan lr-persoonallisuushäiriötä, koska niin usein tunnen olevani jotenkin vajaa yksin. Oletan että rakkaus täydentäisi ja korjaisi, mutta se on vain merkki läheisriippuvuudesta. Läheisriippuvuus on todella tavallinen häiriö etenkin parien keskuudessa, mutta tässä esimerkki yksinäisestä läheisriippuvaisesta.
Älkääs nyt pojat, kyllä rakkautta on ja aloittajakin sitä on tuntenut sydämessään kunnes meinaa yksipuoliseen antamiseen nääntyä. Mutta takaisin caseen rakastava mies ja Facebook-hurahtanut nainen:
Oli hyvä kun mainitsit tuon lääkityksen, tarkistapa oliko SSRI-tyyppinen (laita vaikka tuotenimi jos et tiedä). Pyri ehdottomasti seuraavalle lääkärikäynnilleen mukaan ja kerro juuri samat jutut kuin täälläkin. Joillakin henkilöillä SSRI aiheuttaa sen, että oman pään sisällä menee niin lujaa, että muita ihmisiä ja asioita ei paljon noteerata, eli jonkinlaista äärimmäistä, hyväntuulista itsekkyyttä (taitaa olla se nykyajan tavoiteltu, ideaali tahtotila by the way?) tulee harrastettua tahtomattaan. Mania lääketieteelliseltä nimeltä. Näin käy ainakin ADD-tyyppisillä henkilöillä, olen lukenut. Tsekkaappa netistä, voisiko tyttösi olla ADD. Jos, niin masennus on silloin osa- tai liitännäisdiagnoosi tarkkaavaisuushäiriöön. ADD ilmenee myös tuntikausien/jatkuvana jumittumisena johonkin erityismielenkiinnon kohteeseen, mielikuvitusmaailmaan tms. Addiktioherkkyys vaikka lyhenne ei sanasta addiktio tulekaan. Siis oman toiminnanohjauksen vakavat ongelmat. Jos tuntuu että täsmää, jatketaan juttua aiheesta myöhemmin. Jaksamisia, rakkaus ON hieno asia!
Erittäin hyvin sanottu! Hyvä neuvo myös, mukaan vaan lääkäriin! Rakkautta on olemassa, vannon kautta kiven ja kannon tai mörökölli minut vieköön!!!
Facebook = höpöhöpöä. 200 kaveria facebookissa, ne ovat pinnallisia "kavereita", ei kukaan pysty hallitsemaan sellaista määrää ihmissuhteita. Onkohan facebookista tullut hänelle keino masennuksen ja ahdistuksen pakenemiseen ja ahdistuksen eräänlainen hallintayritys? Vähän niinkuin esim. peliriippuvuus.
Täällä on tullut hyviä neuvoja. Pidä sinä, The Jaska, huolta omasta jaksamisestasi! Rakkautta on olemassa, ja varmasti rakastat tyttöystävääsi ja olet todella huolissasi hänestä. Olet varmasti yrittänyt parhaasi, kun olet yrittänyt puhua hänen kanssaan tästä ongelmasta. Jos mikään muu ei auta, ja olet edelleen tyytymätön tilanteeseen, aseta hänet valintatilanteen eteen: joko sinä tai Facebook. Toinen vaihtoehto elää epätyydyttävässä suhteessa.
Facebook jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Toiset tykkää, ja mikäpäs siinä, jos se ei ala hallita elämää ja siitä ei tule suorastaan riippuvaiseksi niin, että siellä on roikuttava pikin päivää ja pitää konetta auki sen takia.
Itselläni on se käsitys, että siellä menestyvät ihmiset käyvät kehumassa saavutuksiaan, matkojaan ym. Pidän sitä pinnallisena touhuna. Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta ajattelen, että siellä ei voi kovin syvällisiä asioita kertoilla.
The Jaskalle: Älä suostu olemaan "hälytysvalmiudessa 24/7", älä rupea terapeutiksi. Hänellä on hoitosuhde, ja jos hän pystyisi myöntämään, että on tullut riippuvaiseksi facebookista, ehkä hän voisi saada apua sieltä kautta. Kerro hänelle, että sinusta tuntuu tosi pahalta, että hän laiminlyö sinua sen facebookinsa takia. Mieti, haluatko todella sellaista elämää, vaikka häntä rakastatkin, jos muutosta ei ala tapahtua.
Niin, ja sitten vielä: Huolehdi omasta voinnistasi, ettet ITSEKKIN MASENNU kun kerroit olevasi ihan lopussa jo.
Minä täällä kirjoittelen niin paljon, että kaikki kohta kyllästyvät. Olen samaa mieltä Facebookista kuten suurin osa vastaajista näytttää olevan. Pidän sitä vähän hömpötyksenä. Joku toinen taas tykkää. Mieluummin kirjoittelen sähköpostia tai puhun puhelimessa. Kaikkein mieluiten tietysti kohtaan ihmisen livenä.
Tuosta teidän parisuhteesta, se on todella epätasapainoinen. Kyllähän läheisen sairastuminen aina vaikuttaa myös kumppaniin. Mutta sinun tehtäväsi ei ole toimia terapeuttina, tukea voit toki antaa. Mutta aseta rajat sille, että et ole käytettävissä 24/7. Sinulla on omakin elämä. Voisi olla hyötyä, jos menisit joskus mukaan sinne mielenterveystoimistoon juttelemaan. Saisit kertoa, miltä sinusta tuntuu ja miten koet. Ehkä hän sitten kuuntelisi sinua paremmin. Ja sinä saisit tietoa hänen sairaudestaan.
Jos mitkään keskusteluyritykset eivät tuota tulosta, ja olet edelleen tyytymätön suhteeseenne, kannattaa varmaan tosissaan miettiä vakavasti, onko enää järkeä jatkaa suhdetta. Teillä tosin meni hyvin ENNEN hänen sairastumistaan? Jos hän saisi avun lääkkeistä ja hoidoista, herää kysymys, voisiko hän taas kiinnostua "normaalielämästä". Mikäli tuo Facebook-addiktio on pakenemista masennuksesta ja ahdistuksesta.
Voimia sinulle, The Jaska! Pidä huoli itsestäsi! Sitä ei kukaan muu sinun puolestasi tee!
Särkynyt saviruukku, mä en ainakaan ole kyllästynyt kirjoittamiseesi päinvastoin! Olen saanut ajattelemisen aihetta ja ihan hyviä oivallksia sinulta eri keskusteluketjuista, kiitos!
The Jaskalle onkin jo satanut neuvoja joten toivotan jaksamista ja tyyneyttä kohdata ja hoitaa tuo asia.
Sinun nimimerkilläsi oli kirjoitettu tuonne Unettomuus-palstalle mirtazapinista. Koetin sinua tavoittaa siellä, muttet kai ole huomannut? Eli kysyn, että millä lääkkeellä nyt pääset uneen kun mirtatsapiini jäi pois? Onko tässä uudessa valmisteessa sellaisia lihottavia sivuvaikutuksia? Minun tulisi löytää joku hyvä sedatiivinen lääke, joka ei lisäisi ruokahalua eikä kerryttäisi nestettä?
ps. tykkäätkö Särkyneestä saviruukusta? Minusta se on aika hyvä laulu.
Venla72_:lle : Kiitos kiittämisestä! Sinullakin on hyviä kirjoituksia ja vastauksia ihmisille.
Yleiselle vuodattajalle: Vastasin sinulle unettomuus-palstalla. En ollut huomannutkaan viestiäsi siellä.
Tykkään laulusta Särkynyt saviruukku. Siitä otin nimimerkinkin itselleni juuri sen takia, että koen olevani juuri sellainen särkynyt saviruukku, joka murtui pala palalta pois kuten laulussa sanotaan. Mutta kaikki palat ovat olleet tallessa, pikkuhiljaa minusta on muotoutumassa uusi ruukku, ei ehkä koskaan entisenlaista mutta ruukku kuitenkin. "Tahdon kertoa särkyneille, ei siruja heitetä pois".
Ne ovat tallessa, ja niistä on mahdollista muodostua "uusi astia", joka kenties kelpaa vielä johonkin käyttöönkin.
Myönsin taannoin itselleni,että sairastan jonkinlaista masennusta.Mutta,kirjoitan sen takia,että minäkin olen juuri sellainen nainen,joka unohtuu koneen äärelle pitkäksi aikaa lähes päivittäin tai sitten töllön ääreen lepotuoliin.Minulla on perhe,mies ja kolme lasta.
Tunnen itseni kotona äärettömän raskaaksi ja en jaksa tehdä mitään.Olen ihan kuin voimaton.Tekemistä olisi paljon,mutta ei jaksa.On vain helpompi lysähtää koneen tai töllön eteen.Välillä tilanne tympii itseänikin ja yritän keksiä vaihtelua.
Kaikista parhaiten saan nautittua perheestä sekä miehen seurasta irtautumalla arjesta.Teemme retkiä ja pikku matkoja eli irrottaudun kotiympyröistä.Tällöin en kaipaa koneelle.Koti on paikka,jossa olen oppinut tietyille tavoille ja ne ovat pinttyneet syvään.Vasta irtaantuminen kodista katkaisee kierteen.
Ehdotankin,että viet kumppanisi vaikka kävelylenkille tai hommaat jonkun pienen matkan esim.risteilylle.Voitte lähteä uimahalliin tai ravintolaan.Ihan mihin vain kunhan kierre katkeaa edes hetkeksi.Kokeile.
Minua harmittaa tuo facebook aika paljon SYY että monilla on monta sataa ellei peräti monta tuhatta kaveria varmasti suurin osa pinnallisia tai sitten lainkaan tuttuja mutta joukkoon mahtuu varmaan jokunen ihan oikeakin kaveri. Mulla ei taida olla niitä pinnallisia saati sitten niitä oikeita....SIINä mielessä facebook on turha turhuus
Ihan perseestä. Yritän itse hankkiutua eroon koko roskasta, eräiden yhteisöllisten sitoumusten takia olen vielä käyttäjänä, mutta niiden lakatessa lakkaa myös minun tunnukseni. Seuraan tapahtumia vain sähköpostini kautta ja loggaan vain sen perusteella harvoin sisään, jos se on välttämätöntä jonkun jutun hoitamiseksi.
Minua ei todellakaan kiinnosta kehuskella joka minuutin tekemisiäni teennäisesti kaikille tutuille ja tutuntutuille jossain verkossa. Eikä kiinnosta tietää heidän tekemisistään. Haluan tavata ja kohdata ihmiset niin kuin tähänkin asti, kasvoista kasvoihin, äänen kuullen tai kirjoittaen. Silloin voi vaihtaa kuulumiset ja aidosti kohdata ne ihmiset. Eikä tarvita mitään v*tun statuspäivityksiä ja imbesillejä "pekku ylös / peukku alas" -merkkejä.