3 Vuotta sitten meni lujaa, tein töitä enemmän kuin fysiikka kestää ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista.
Melko tarkalleen 2 vuotta sitten siirryin hommiin jossa työn määrän saa valita täysin itse. Mitä tahansa 0-8000€ väliltä oli joka kuukausi saatavilla. Olin lopussa vuosia jatkuneen työtahdin jäljiltä, en jaksanut tehdä tonnia enempää kuukaudessa koko vuotena. Eikä tarvinnutkaan, elin helposti vanhoilla säästöillä.
Samaan aikaan alkoi välinpitämättömyys kaiken muunkin suhteen, se hiipi pikkuhiljaa käytökseeni. Ensin paperityöni oli myöhässä vain hieman, luistin kuntoiluharrastuksestani vain hieman, ryyppäsin hieman enemmän ja polttelin satunnaisesti tupakkaa. Ei mitään vakavaa.
1,5 vuotta sitten ryyppytahti kasvoi, aamut alkoivat mennä pitkäksi, työnteko jatkoi loivaa laskuaan, yhteydenpito kavereihin väheni. Muuten jatkoin samaa rataa.
1 vuosi sitten alkoi todellinen alamäki. Työnteko loppui täysin, ei kertakaikkiaan kiinnostanut. Paperityöt olivat myöhässä rankasti, aloin luistaa sovituista asioista yrityksien suuntaan ja yhtäkkiä myös ystävien suuntaan. Tupakanpoltto oli runsasta ja joka päiväistä, ryypiskely viikoittaista ja kuntoilu alkoi jäämään likimain täysin. Autossa ei ollut talvirenkaita alla, vaateostoksia ei jaksanut tehdä, parta jäi ajamatta, hampaat pesemättä, ruokavalio muuttui karkiksi ja roskaruoaksi, aloin nukkumaan päiviä ja valvomaan öitä, aloin karttamaan kontakteja asiakkaiden suuntaan ja enenevissä määrin kaverien suuntaan. Lista on loputon ja kaikkea tekemistä leimasi välinpitämättömyys.
Viimeiset puoli vuotta en ole jaksanut edes rakkaita vanhempiani käydä katsomassa, kännykkäni on täynnä "ollaanko sitä hengissä viestejä", parisuhde on koetuksella, autossa kesärenkaat alla, kämppä siivoamatta, terveys rajussa alamäessä, tupakanpoltto revennyt käsiin, alkoholin käyttö kasvussa, työnteko nollissa, kiinnostus nollissa ja kontaktien ottaminen mihinkään suuntaan vastenmielistä.
Pisteenä i:n päälle kiinnostus omaa terveyttä kohtaan on saanut jopa itsetuhoisuuden piirteitä ja kaikki sosiaaliset suhteet ovat muuttaneet muotoaan siitä mitä ne olivat. Aamulla jää syömättä, päivällä kun muistan teen ruoan ja löydän sen mikroaaltouuniin unohtuneena seuraavana päivänä. Kahvit saa monasti keittää 2 kertaa, että muistaa juoda.
Itseasiassa Facebook on auttanut minua pitämään teatteriani yllä. Koneella olen paljon, todella paljon. Se on ainoa paikka jossa viihdyn. Täydessä hiljaisuudessa yöllä. Nautin niistä hetkistä niin paljon, että vaikka minun olisikin pakko päivällä liikkua johonkin, valvon silti koko yön ja olen sitten zombina päivän. Säännölliset status-päivitykset ovat siten kaiken tämän ajan välittäneet ystävilleni yltiöpositiivista illuusiota nykytilastani.
Aluksi uskottelin olevani vain peruslaiska ja välinpitämätön paska. Sitten yritin tehdä ryhtiliikkeitä jotka kestivät puoli vuorokautta korkeintaan. Aika huono saavutus vusien työnarkomaanille, tein vuosien ajan ~250 tuntisia kuukausia. Toisaalta minulle vilpittömästi rakkaiden läheisten 100% dissaaminen ei ole ollut kymmeniin vuosiin tapaistani. Mistä tämä ominaisuus tuli.
Tiedän mihin tämä syöksykierre jatkuessaan johtaa, silti mikään toimi sen pysäyttämiseksi ei onnistu. Tämän viestin kirjoittamista olen harkinnut kohta vuoden ja nyt se vasta irtosi näppäimistöltä.
Onko muilla tällaista? Mitä olette tehneet? Mitä tässä nyt kannattaisi tehdä?
Melko tarkalleen 2 vuotta sitten siirryin hommiin jossa työn määrän saa valita täysin itse. Mitä tahansa 0-8000€ väliltä oli joka kuukausi saatavilla. Olin lopussa vuosia jatkuneen työtahdin jäljiltä, en jaksanut tehdä tonnia enempää kuukaudessa koko vuotena. Eikä tarvinnutkaan, elin helposti vanhoilla säästöillä.
Samaan aikaan alkoi välinpitämättömyys kaiken muunkin suhteen, se hiipi pikkuhiljaa käytökseeni. Ensin paperityöni oli myöhässä vain hieman, luistin kuntoiluharrastuksestani vain hieman, ryyppäsin hieman enemmän ja polttelin satunnaisesti tupakkaa. Ei mitään vakavaa.
1,5 vuotta sitten ryyppytahti kasvoi, aamut alkoivat mennä pitkäksi, työnteko jatkoi loivaa laskuaan, yhteydenpito kavereihin väheni. Muuten jatkoin samaa rataa.
1 vuosi sitten alkoi todellinen alamäki. Työnteko loppui täysin, ei kertakaikkiaan kiinnostanut. Paperityöt olivat myöhässä rankasti, aloin luistaa sovituista asioista yrityksien suuntaan ja yhtäkkiä myös ystävien suuntaan. Tupakanpoltto oli runsasta ja joka päiväistä, ryypiskely viikoittaista ja kuntoilu alkoi jäämään likimain täysin. Autossa ei ollut talvirenkaita alla, vaateostoksia ei jaksanut tehdä, parta jäi ajamatta, hampaat pesemättä, ruokavalio muuttui karkiksi ja roskaruoaksi, aloin nukkumaan päiviä ja valvomaan öitä, aloin karttamaan kontakteja asiakkaiden suuntaan ja enenevissä määrin kaverien suuntaan. Lista on loputon ja kaikkea tekemistä leimasi välinpitämättömyys.
Viimeiset puoli vuotta en ole jaksanut edes rakkaita vanhempiani käydä katsomassa, kännykkäni on täynnä "ollaanko sitä hengissä viestejä", parisuhde on koetuksella, autossa kesärenkaat alla, kämppä siivoamatta, terveys rajussa alamäessä, tupakanpoltto revennyt käsiin, alkoholin käyttö kasvussa, työnteko nollissa, kiinnostus nollissa ja kontaktien ottaminen mihinkään suuntaan vastenmielistä.
Pisteenä i:n päälle kiinnostus omaa terveyttä kohtaan on saanut jopa itsetuhoisuuden piirteitä ja kaikki sosiaaliset suhteet ovat muuttaneet muotoaan siitä mitä ne olivat. Aamulla jää syömättä, päivällä kun muistan teen ruoan ja löydän sen mikroaaltouuniin unohtuneena seuraavana päivänä. Kahvit saa monasti keittää 2 kertaa, että muistaa juoda.
Itseasiassa Facebook on auttanut minua pitämään teatteriani yllä. Koneella olen paljon, todella paljon. Se on ainoa paikka jossa viihdyn. Täydessä hiljaisuudessa yöllä. Nautin niistä hetkistä niin paljon, että vaikka minun olisikin pakko päivällä liikkua johonkin, valvon silti koko yön ja olen sitten zombina päivän. Säännölliset status-päivitykset ovat siten kaiken tämän ajan välittäneet ystävilleni yltiöpositiivista illuusiota nykytilastani.
Aluksi uskottelin olevani vain peruslaiska ja välinpitämätön paska. Sitten yritin tehdä ryhtiliikkeitä jotka kestivät puoli vuorokautta korkeintaan. Aika huono saavutus vusien työnarkomaanille, tein vuosien ajan ~250 tuntisia kuukausia. Toisaalta minulle vilpittömästi rakkaiden läheisten 100% dissaaminen ei ole ollut kymmeniin vuosiin tapaistani. Mistä tämä ominaisuus tuli.
Tiedän mihin tämä syöksykierre jatkuessaan johtaa, silti mikään toimi sen pysäyttämiseksi ei onnistu. Tämän viestin kirjoittamista olen harkinnut kohta vuoden ja nyt se vasta irtosi näppäimistöltä.
Onko muilla tällaista? Mitä olette tehneet? Mitä tässä nyt kannattaisi tehdä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Listaa jatkaakseni vielä, seksielämä tyrehtyi ja lopulta loppui kokonaan jo aikoja aikoja sitten. Sitä ei enää ole, eikä asia ole kiinnostanut miltään kantilta.
Jääkaappi on aina tyhjä ja kun minut "pakotetaan" kauppaan, ajan pihaan parkkiin ja jään usein jumittamaan autoon puoleksi tunniksi tuijottaen tyhjyyteen täydellinen voimattomuuden olo koko kropassa - Ei jaksa, ei kiinnosta ja stereotkin pitää samutta, että saa olla rauhassa. Ohi ajavat autot ottavat hermoon ja rääkyviä lapsia en jaksa senttiäkään. Tuntuu ylivoimaiselle kerätä luunsa ylös ajatellakseen mitä kotona tarvitaan. Sitten kun teen sen, unohdan kuitenkin puolet. Kotona keksin tekosyyn miksi kesti. Menen suihkuun tai mihin tahansa jossa saa olla yksin. Kun kaikki lopulta hiljenee aloitan yöllä elämäni koneen äärellä
Esimerkiksi turvavyön käytön olen lopettanut aikaa sitten siksi, että sen laittaminen tuntuu ylivoimaisen raskaalle. En siis jaksa yhtäkään liikettä jota ei ole pakko tehdä ja tämä pätee aivan kaikkeen. Jos maitopurkki on avaamattomana juon mieluummin mustana kun avaisin. Jos jonkun voi olla tekemättä juuri nyt, jätän sen takuuvarmasti tekemättä ja viivytän vielä määrä-ajan ohitsekkin kunnes jollakulla palaa hermo ja on pakko suorittaa. Ensin tietysti yritän tekosyillä vielä hieman lykätä ja luottamusta en pidä seuraavastakaan määräpäivästä jos sellaisen saan.
Rahat alkavat loppumaan. Kirstun pohja vääjäämättä lähestyy ja olen jo etukäteen päättänyt ottaa lainaa koska en jaksa suoriutua mistään. Se tapahtuu kevät-talvella ellei joku kiikuta kotiovelleni seteleitä ja tiputa niitä postiluukusta sisään. En nimittäin avaisi ovea kuitenkaan.
...alkaa yhdellä askeleella. Sinä olet ottanut jo kaksi, kun kirjoitit nuo ylläolevat viestit. Kolmas voisi olla kumppanille avautuminen. Yhdessä voisitte mennä juttelemaan lääkärille näistä. Tai voi mennä yksinkin. Joka päivä voi tehdä esimerkiksi yhden asian oman hyvinvoinnin hyväksi. Shampoomainoksen sanoin "because I'm worth it!".
Hyvä, että kirjoitit tänne, vertaistukea piisaa ovista ja ikkunoista plus tietokoneelta :)
Mulla ei ole ollut aivan noin rankkaa kuin ainoastaan ihan synkimpinä hetkinä ennen kun tunnustin edes miehelleni (joka oli huomannut asian aiemmin jo) ja itselleni että en ole kunnossa.
Kun pahin iski, saatoin ajaa autolla pihaan ruokakasseja takakontti pullollaan, auto lapsia pullollaan ja pää pullollaan mitämunnytpitäähetitehdä-ajatuksia ja voimat täysin loppu. Itkuhan siinä pääsi.
En olisi jaksanut suorittaa päivittäisiä asioita, mutta koska mies ei kyennyt auttamaan, mun oli PAKKO.
Että se risoi, masensi ja vitutti!
Toimintakykyni oli huomattavan alentunut, sulla on myös.
Mies sanoi joskus että oon todellinen rautamama kun jaksan ja jaksan ja jaksan, mutta teoriani on, että tässä on pahimmillaan jaksettu ja menty sydänverellä jo itku silmässä ja hirvittävät huolet pyörineet päässä.
Eli kun on pakko, niin on P A K K O.
En koskaan joutunut keskivaikean masennukseni takia toimintakyvyttömäksi sängyn pohjalle koska ei voinut!
Olen nyt siitä kiitollinen ja olen oppinut, ettei sellaista tilannetta tulekaan jota ei kykene hoitamaan, sä kykenet myös.
Tiedän, tiedän, ei huvita, ei oo voimia jne ei kiinnosta tehdä asioita.
Mä epäilen, että sulla on masennus ja kehoitan menemään lääkäriin, jos voit mene yksityiselle lääkäriasemalle ja ihan yleislekuri käy alkuun hyvin.
Kerrot ton siellä ja saat lääkettä jotta kuten mulla, sunkin aivokemiat saadaan oikeille radoillensa, kuten lääkärini sanoi.
Voin hyvin nyt. Tietysti välillä tulee huono olo, mutta se kuuluu elämään. Saan puhtia, intoa, luottamusta itseeni ja jaksamista lääkkeistäni joten musta ne ajavat siten asiansa hyvin. Lääkäri on puhelinsoiton päässä.
Kirjoitteleppa ja hmm soita lääkäriasemalle ja tilaa aika heti.
Unohtui tärkein: et helvetissä anna periksi tilanteelle, revit ittes sieltä kuilusta vaikka sitten sillä sydänverellä! Homma alkaa siitä että känny käteen ja soitto lekuriin.
Olen kyllä tunnistanut sairaalloisen syrjäytymiseni kaikesta jo yli vuosi sitten, mutta silti se on vain jatkunut. Olen miettinyt, mille minusta pitäisi tuntua jos olen masentunut? Voiko sen tunnistaa muutoinkin kuin seuraamuksin siitä mitä on tullut tehtyä ja mitä ei. Mikä on masentuneisuuden ja laiskuuden fysiologinen ero? Eivät nämä seuraamukset tietysti normaaleja ole, sillä ihmettelen joka päivä miten olen voinut dissata tietyt henkilöt vuoden ajan joita ennen tapasin viikoittain.
Kyllä minä koneella varsin hyvinkin viihdyn, löydän virikkeitä ja jaksan nauraa hauskoille jutuille. Opiskella uusia asioita. Sitten kun puhelin soi vieressä niin paskon housuuni ja suljen sen oitis. Jopa verkkokeskusteluissa agressiviset argumentoijat tuottavat samaa oloa kuin soiva puhelin. Jos olen kiroittanut jotain mikä todennäköisesti herättää vastareaktion, hyvä kun uskallan lukea vastaukset, ihan kuin ne hyökkäisivät ruudulta niskaani.
Pitäisikö masentuneisuus siis tunnistaa fyysisesti jotenkin? Toki voimattomuuden tunne on hyvin yleistä, mutta sekin voi osaltaan johtua täysin tolkuttomasta valvomisesta ja syömättömyydestä.
Venla72, sinun tilanteesi kuvaa hyvin sitä mikä minulla oli ENNEN tätä synkkää kautta. Töitä oli enemmän kuin ehti ja jaksoi tehdä, kaikkialla oli minuun kohdistuvia odotuksia ja kaikkien kanssa olisi pitänyt olla, miellyttää vähän jokaista joka suuntaan. Sitten kun irtauduin tuosta helvetistä meno loppui kokonaan, eristäydyin ja minusta tuli tällainen kävelevä zombi ja enään en saa sille useista "ryhtiliike"-yrityksistä huolimatta loppua, en millään.
Tarkoitan siis juuri tuota aikaa jota esimerkilläsi kerrot. Olen täysin varma, että juuri vastaavasta tilanteesta minulla kaikki alkoi. Sanotaan, että ongelman myöntäminen ja sen aiheuttajien tunnistaminen olisi matka parannukseen, mutta ei minulla ainakaan. Toki tiedän myös, että mitä enemmän eristäydyn, sitä enemmän ihmiskontaktit vastenmieliseksi muuttuvat. Koko prosessin olemus on mielestäni minulla varsin hyvin tiedossa ja silti alamäki jatkuu.
Ensimmäinen kerta tosin kun myönnän ulkopuolisille ongelman. Kirjoittamisen aloittaminen, kun siihen vihdoin ryhdyin, tuntui niin vapauttavalle, että tekstiä sitten tulikin hieman enemmän.
Lääkärikin epäilyttää. Tuskin näkee minussa mitään ongelmaa. Puhun jopa järkeenkäypiä asioita, olenhan opiskellut netissä koko eristäytymisen ajan ja käynyt keskusteluja asiasta jos toisestakin. Olen myyntiedustaja ja osaan esiintyä kun on pakko. Olen harrastanut aktiiviurheilua yli 10 vuotta ja nyt rappeuttanut kuntoani 2 vuotta aivan niin paljon kuin olen pystynyt. Silti 10 vuoden jäljet näkyy kropassa ja lienen keskivertoa terveemmän näköinen. Jotenkin sellanen fiilis, että se määrä korkeintaan aspiriinia ja kofeiini tabletteja.
Vaikeita kysymyksiä. Tunnistan monia samoja asioita mitä sulla on. Naureskelin ja viihdyin minäkin ja opettelin uusia asioita. Puhelinta inhosin.
Pystyn vastaamaan vain siten, että tuossa kohtaa missä sanot, että "irtauduit tuosta helvetistä ja meno loppui kokonaan" niin samassa kohdassa itselläni meni siten, että kun menin lääkäriin ja jäin sairauslomalle sain lääkkeen annoin helvetin mennä toisesta korvasta sisään, saman tien toisesta ulos. Aluksi nukuin paljon, varmaan keräsin voimia. Aika pian alkoi oleminen helpottua, opettelin väkisin laiskottelemaan.
Siitä olen nyt sitten pikkuhiljaa tomerammaksi muuttunut ja saan hoidettua kaikki asiat OK, mutta vaikeaa mulle on edelleen se, että olen liian vaativa itseäni kohtaan mutta yritän opetella etten olisi.
Masiksen tunnistaminen tai tunteminen, tee vaikka nettitesti, niitä löytää google ja siitä saat osviittaa tilallesi.
Voimia!
Ah, ymmärrän sua melkolailla hyvin. Esiintymään pystyy, kyllä. Lääkäri pelotti muakin niin hirveesti, että vaikka oli tuttu lääkäri niin panikoin saman tien kun lähdettiin ajelemaan vastaanotolle. Siellä vasta hysteriahelvetti irti pääsikin.
Mä en todellakaan tiennyt, millä konstilla saan puristettua suustani sanat masennuksesta ulos, kun mietin sitä en nähnyt kuin mustaa.
Päälle päin näki jo että pimahtanuthan tuo eukko on kun itkin ja panikoin LÄÄKÄRIÄ ja epäilin etten saa kuitenkaan apua, se ei usko, vähättelee, käskee reipastua tms.
Ei käynyt niin.
Kun sain kerrottua asiani, lääkäri kyseli ja jutteli ja diagnosoi, keskivaikea masennus ja lääkkeet kouraan ja LEPOA.
Olin niin helpottunut ja onnellinen kun pääsin Mehiläisestä ulos, että itku tuli sitten jo sen takia.
Mies sanoi koko ajan aiemmin, että saat takuulla apua, mutten uskonut, mutta nyt tiedän ja vakuutan sulle, että helppiä tulee mutta sun on kerrottava oikea tilanne eli esiintyminen jää kotiin ei voi mitään.
Ton joutuu jokainen tekemään itse, ei voi kukaan muu sun puolesta olla siellä vastaanotolla.
Mee lääkäriin, joo? Yleislääkäri käy alkuun (ja mulle myös lopuksi) hyvin.
En kehoita sua menemään terveyskeskukseen koska en tiedä miten asiat siellä menevät, varmaan muuten sama mutta lähete tulee jonnekin terapiaan, mielenterveystoimistoon tms ja Kelasta haetaan jotakin tukea psykiatrikäynteihin tms.
Jos tahdot, voit naputella mulle myös privana eli [email protected]
Tervetuloa joukkoon kummaan.
Enpä voi muuta sanoa kuin että normi päiväsi kuvaaminen on kuin omalta näppikseltä, ainoana erona että masennusta olen sairastunut jo vuosia, viimeksi 7 vuotta sitten työelämässä. Viime kesästä työkyvyttömyyseläkkeellä kun en vain jaksanut hakea sitäkään.
Ensimmäiseksi sinun pitäisi raahautua sinne lääkäriin: varaa aika ja sano että ongelma on masennus. Ole -rehellinen- lääkärille, kerro ääneen tuo teksti jonka kirjoitit. Sinun on -pakko- se tehdä.
Tuo kaikki kuvaamasi pska johtuu masennuksesta, se on tappavan karmea sairaus jota ei toivoisi kellekään. Se on juuri tuota lamaantumista, välinpitämättömyyttä, 'mikään ei tunnu miltään eikä missään'. Ja tuo uskomaton pakko vaikka facebookiin jos ei muualle, pitää yllä kuliseja. Se on niiiin syvältä mutta niin totta. Viimeiseen asti sitä yrittää suojata itseään häpeältä.
Usko tai älä, olo helpottaa kun saat virallisesti sairaslomaa: se virallisuus laskee häpeän taakkaa ihme kyllä. ÄLÄ ota lainaa, voin omasta kokemuksesta kertoa että sen jälkeen olet miljoona kertaa pahemmassa kusessa kuin nyt. Et nimittäin tule maksamaan sitä lainaa takaisin koska et musita eräpäiviä eikä ne edes kiinnosta. Pian olet luottohäiriöinen ja ulosottomiehen nimi on tuttuakin tutumpi. Sen jälkeen onkin kaikki edellytykset -pysyä- ulkopuolella kaikesta eikä toipuminen enää ole samalla tavalla mahdollista kuin ennen... Se kirstun pohja ei nimittäin näy enää alhaalla vaan ylhäällä ja haaveile tajasta jolloin taloutesi olisi plus miinus nolla, edes joskus.
Eli kirjoita tussilla otsaan: soita lääkäriaika maanantai aamuna. Ja mene sinne. Kun vain raahaudut paikalle niin lääkäri hoitaa loput.
Missä tussi?
Oli hyvä ketju samojen asioden kanssa painin.
Kukaan tuttavista tai ystävistä ei aavista mitään, olen iloinen auttavainen ja aina positiivinen.
Nyt syksystä meni pitkän matkan huonompaan, näköni huononi huomattavasti, molemmissa silmissä harmaakaihi ja mustaa lasiaissamennusta maailma on samea ja pimeä.
Olen aina hoitanut tuttavien asioita ollut auttamassa ihan konkreettisesti..
Viime syksystä se alkoi, mitta tuli täynnä pyyntöjä oli mutta väistin kaiken tavalla ja toisella...