Haluaisin aloittaa keskustelun läheisriippuvuudesta. En tiedä, mitkä ovat sen oireet mutta olen miettinyt, että saatan olla riippuvainen poikaystävästäni. Liittyvätkö paniikkikohtaukset läheisriippuvuuteen?
Olen 19-vuotias tyttö. Olen tällä hetkellä työtön, kirjoitin ylioppilaaksi ja asun poikaystäväni kanssa, joka on myös työtön. Poikaystävälläni todettiin masennus, ja hän on seroxat-kuurilla. Masennuksen ollessa pahimmillaan hän koki usein paniikkikohtauksia, ja siksi osasi kuvailla minulle millaisia ne ovat.
Olen kokenut monesti ahdistusta, jos poikaystäväni on ollut myöhään illalla poissa kotoa. Joskus minun on ollut pakko hakea hänet autolla kotiin, ei siksi että hän pääsisi turvallisesti kotiin, vaan lievittääkseni omaa ahdistustani. Kerran pyöräilin ympäri kaupunkia, n.30km matkan ja soitin kaikille ystävilleni, kun hänellä oli akku loppunut kännykästään eikä hän pystynyt vastaamaan.
Minulla ei ole mitään erityistä syytä huolehtia hänen poissaoloistaan; en usko että hän pettäisi minua, joutuisi vaikeuksiin tai loukkaisi itsensä humalassa. Jostain syystä, jos hän ei sovittuun aikaan tule kotiin, minuun iskee paniikki enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että tulisipa hän jo kotiin. En pysty keskittymään mihinkään, en television katseluun, tietokoneeseen enkä varsinkaan lukemiseen. Nukkumista ei pysty edes ajattelemaan. Ainoa asia mielessä on poikaystävän saaminen takaisin luokseni. Useimmiten pakottaudun pysymään rauhallisena ja ajattelemaan muuta, jos huomaan että ahdistus on tulossa, mutta liian monesti olen mennyt liiallisuuksiin.
Viime viikolla sain paniikkikohtauksen baari-illan jälkeen, kun olin lähtenyt aikaisemmin ja poikaystäväni oli jäänyt vielä istumaan iltaa. Odotin häntä puhelimen ääressä, ja lopulta soitin hänelle kun tiesin valomerkin tulleen, ja hän ilmoitti lähtevänsä vielä jatkoille. Rukoilin häntä tulemaan kotiin, vaikka järkevä osa minussa tiesi että minulla ei olisi mitään hätää vaikka hän tulisikin vasta aamulla. Ja onhan ihmisellä oikeus valita, mitä haluaa tehdä. Hän kyllästyi jankutukseeni ja sanoi olevansa jo taksissa matkalla, ja katkaisi puhelun. Puhelun loputtua puhkesin silmittömään itkuun, joka muuttui hyperventiloinniksi, ja minuun iski hirveä paniikki. Pää tyhjeni kaikista muista ajatuksista paitsi siitä, että En kestä enää, en pysty olemaan, haluan kuolla. Hengittäminen oli vaikeaa, ja sydän jyskytti uskomatonta vauhtia. Halusin kuolla, ja olin jo veitsi kädessä kun viimeiset järjenrippeeni kehottivat minua hakemaan apua. Soitin poikaystävälleni uudestaan, itkin ja hyperventiloin ja yritin saada hänet ymmärtämään, että hänen on tultava kotiin. Hän tarjoutui ensin soittamaan ambulanssin, mutta ajatuskin puistatti. Onneksi hän ymmärsi hätäni ja tuli oikopäätä.
Paniikkikohtaus alkoi laueta jo puhelun aikana, heti kun hän sanoi tulevansa kotiin. Tiesin että se auttaisi. Itkuni kesti vielä noin tunnin, mutta rauhoituin kun hän tuli kotiin ja piti minua lähellään. Hän laastaroi pienen naarmun ranteessani, jonka olin veitsellä saanut aikaan. Tunne siitä, että olin tulossa hulluksi, kesti kuitenkin pitkään.
Johtuiko paniikkikohtaukseni läheisriippuvuudesta, vai sattuiko se vain tulemaaan sillä hetkellä ilman mitään syytä? Vai johtuiko se elämäntilanteestani taikka menneisyydestäni? Koska olemme molemmat työttöminä, rahahuolet painavat minua alinomaa. Äitini on myös aina vaatinut minulta kohtuuttomia suorituksia, ja lapsuuttani varjosti isäpuolen alkoholiongelma. Olen viime aikoina joutunut myös huolehtimaan paljon isoäidistäni, jolla on syöpä. Kannan syyllisyyttä päiväkausia, jos tunnen tuottaneeni äidilleni pettymyksen tai loukanneeni häntä. Oikeastaan olen tuntenut syyllisyyttä joka päivä koko elämäni ajan. Poikaystäväni ei vaadi minulta mitään, mitä hän ei itse minulle anna, ja olemme olleet yhdessä yläasteelta saakka. Takerrunko häneen, koska hän on ainut turvallinen ihminen elämässäni? Siksikö en suostu päästämään häntä näköpiiristäni ja ahdistun hänen poissaollessaan? Aina kun olen itse poissa kotoa ikävöin häntä valtavasti. Suhteemme alussa olimme paljon erillämme toisistamme, ja ainainen ikävöinti jäi päälle.
Anteeksi pitkä vuodatus, toivottavasti jollakin on jotain kommentoitavaa!
Olen 19-vuotias tyttö. Olen tällä hetkellä työtön, kirjoitin ylioppilaaksi ja asun poikaystäväni kanssa, joka on myös työtön. Poikaystävälläni todettiin masennus, ja hän on seroxat-kuurilla. Masennuksen ollessa pahimmillaan hän koki usein paniikkikohtauksia, ja siksi osasi kuvailla minulle millaisia ne ovat.
Olen kokenut monesti ahdistusta, jos poikaystäväni on ollut myöhään illalla poissa kotoa. Joskus minun on ollut pakko hakea hänet autolla kotiin, ei siksi että hän pääsisi turvallisesti kotiin, vaan lievittääkseni omaa ahdistustani. Kerran pyöräilin ympäri kaupunkia, n.30km matkan ja soitin kaikille ystävilleni, kun hänellä oli akku loppunut kännykästään eikä hän pystynyt vastaamaan.
Minulla ei ole mitään erityistä syytä huolehtia hänen poissaoloistaan; en usko että hän pettäisi minua, joutuisi vaikeuksiin tai loukkaisi itsensä humalassa. Jostain syystä, jos hän ei sovittuun aikaan tule kotiin, minuun iskee paniikki enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin että tulisipa hän jo kotiin. En pysty keskittymään mihinkään, en television katseluun, tietokoneeseen enkä varsinkaan lukemiseen. Nukkumista ei pysty edes ajattelemaan. Ainoa asia mielessä on poikaystävän saaminen takaisin luokseni. Useimmiten pakottaudun pysymään rauhallisena ja ajattelemaan muuta, jos huomaan että ahdistus on tulossa, mutta liian monesti olen mennyt liiallisuuksiin.
Viime viikolla sain paniikkikohtauksen baari-illan jälkeen, kun olin lähtenyt aikaisemmin ja poikaystäväni oli jäänyt vielä istumaan iltaa. Odotin häntä puhelimen ääressä, ja lopulta soitin hänelle kun tiesin valomerkin tulleen, ja hän ilmoitti lähtevänsä vielä jatkoille. Rukoilin häntä tulemaan kotiin, vaikka järkevä osa minussa tiesi että minulla ei olisi mitään hätää vaikka hän tulisikin vasta aamulla. Ja onhan ihmisellä oikeus valita, mitä haluaa tehdä. Hän kyllästyi jankutukseeni ja sanoi olevansa jo taksissa matkalla, ja katkaisi puhelun. Puhelun loputtua puhkesin silmittömään itkuun, joka muuttui hyperventiloinniksi, ja minuun iski hirveä paniikki. Pää tyhjeni kaikista muista ajatuksista paitsi siitä, että En kestä enää, en pysty olemaan, haluan kuolla. Hengittäminen oli vaikeaa, ja sydän jyskytti uskomatonta vauhtia. Halusin kuolla, ja olin jo veitsi kädessä kun viimeiset järjenrippeeni kehottivat minua hakemaan apua. Soitin poikaystävälleni uudestaan, itkin ja hyperventiloin ja yritin saada hänet ymmärtämään, että hänen on tultava kotiin. Hän tarjoutui ensin soittamaan ambulanssin, mutta ajatuskin puistatti. Onneksi hän ymmärsi hätäni ja tuli oikopäätä.
Paniikkikohtaus alkoi laueta jo puhelun aikana, heti kun hän sanoi tulevansa kotiin. Tiesin että se auttaisi. Itkuni kesti vielä noin tunnin, mutta rauhoituin kun hän tuli kotiin ja piti minua lähellään. Hän laastaroi pienen naarmun ranteessani, jonka olin veitsellä saanut aikaan. Tunne siitä, että olin tulossa hulluksi, kesti kuitenkin pitkään.
Johtuiko paniikkikohtaukseni läheisriippuvuudesta, vai sattuiko se vain tulemaaan sillä hetkellä ilman mitään syytä? Vai johtuiko se elämäntilanteestani taikka menneisyydestäni? Koska olemme molemmat työttöminä, rahahuolet painavat minua alinomaa. Äitini on myös aina vaatinut minulta kohtuuttomia suorituksia, ja lapsuuttani varjosti isäpuolen alkoholiongelma. Olen viime aikoina joutunut myös huolehtimaan paljon isoäidistäni, jolla on syöpä. Kannan syyllisyyttä päiväkausia, jos tunnen tuottaneeni äidilleni pettymyksen tai loukanneeni häntä. Oikeastaan olen tuntenut syyllisyyttä joka päivä koko elämäni ajan. Poikaystäväni ei vaadi minulta mitään, mitä hän ei itse minulle anna, ja olemme olleet yhdessä yläasteelta saakka. Takerrunko häneen, koska hän on ainut turvallinen ihminen elämässäni? Siksikö en suostu päästämään häntä näköpiiristäni ja ahdistun hänen poissaollessaan? Aina kun olen itse poissa kotoa ikävöin häntä valtavasti. Suhteemme alussa olimme paljon erillämme toisistamme, ja ainainen ikävöinti jäi päälle.
Anteeksi pitkä vuodatus, toivottavasti jollakin on jotain kommentoitavaa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Terve!
Kertomasi kuulostaa hyvin tutulta. Minulla itselläni on hyvin samanlainen menneisyys sekä ongelmani ovat myös samanlaisia. Olen 23 vuotias nainen ja olen kärsinyt masennuksesta, huonosta itsetunnosta sekä läheisriippuvuudesta niin kauan kuin muistan. Minulla ja avopuolisollani on myös hyvin tomiva suhde ja hän on todella rehellinen ja luotettava. Siitä huolimatta sain hänen poissa ollessaan aivan samanlaisia kohtauksia kuin sinäkin, usein myös juuri puhelujen aikana, jos hän sanoi esim. menevänsä kaverilleen jatkoille tms. Itselläni ongelmat ovat helpottaneen terapeutin kanssa juttelemalla, sekä ihan vaan tietoa etsimällä, eli olen oppinut ymmärtämään että pelkoni ovat oikeasttaan turhia.
Olet erittäin hyvin osannut pohtia tilannettasi ja olet mielestäni täysin oikeilla jäljillä. Koska sinulla tuntuu sisimmässäsi olevan tunne että olet riittämätön ja ettei poikaystäväsi tulisikaan takaisin ja jäisit yksin, on kyse omasta mielestäni hylätyksi tulemisen pelosta. Hylätyksi tulemisen pelko on erittäin yleistä läheisriippuvaisille ja tunne siitä saa usein paniikkikohtaukseen verrattavan tilan aikaan. Läheisriippuvuus taasen on yleistä mm. alkoholistien, liian vaativien sekä epävakaiden vanhempien lapsilla. Kannattaa puhua poikaystäväsi kanssa näistä asioista ihan avoimesti!
Tässä pätkää yhdeltä sivustolta:
Läheisriippuvuuden ytimessä on läheisyyden pelko. Me pelkäämme läheisyyttä, koska pelkäämme hylätyksi, petetyksi ja torjutuksi tulemista. Meillä on nämä pelot, koska haavoituimme varhaisessa lapsuudessamme - me koimme, että vanhempamme hylkäsivät meidät emotionaalisesti, torjuivat meidät ja pettivät meidät, koska he itse olivat haavoitettuja. Heidän suhteensa itseensä ei ollut terve - he olivat läheisriippuvia, jotka hylkäsivät ja pettivät itsensä - ja heidän käyttäytymisensä sai meidät kokemaan itsemme arvottomiksi ja rakastetuksi kelpaamattomiksi.
linkki sivustolle: http://www.healingeagle.net/Fin/Burney/Fear_of_Intimacy.html
Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos ymmärryksestä! Olen kyllä puhunut tästä poikaystäväni kanssa, ja pari päivää sitten han itse asiassa otti asian esille ja näytti minulle netistä artikkeleita läheisriippuvuudesta. Aluksi tuntui pahalta, vaikka olen itse ounastellut olevani läheisriippuvainen jo kauan. Poikaystäväni suositteli terapiaa, ja ymmärrän kyllä, että vaikka osaan hyvin vältellä ongelmia ja sulkea ne pois mielestäni, ne alkavat jossain vaiheessa purskahdella ulos tuonkaltaisina kohtauksina. En voi paeta itseäni ikuisuuksia vahingoittamatta läheisiäni ja itseäni. Onneksi poikaystäväni teki hyvin selväksi, että hän tukee minua kaikin voimin eikä läheisriippuvuuteni vaikuta suhteeseemme. Kunhan yritän parantua.
Jo sen hyväksyminen, että tarvitsen apua, helpottaa oloa. Haluaisin nyt päästä puhumaan terapeutin kanssa, mutta en tiedä miten sinne pääsee! Voisitko kertoa omista kokemuksistasi, miten hakeuduit terapiaan? Menitkö terveyskeskukseen jonottamaan vai soititko yksityiselle? Korvaako Kela, jos käy yksityisellä terapeutilla kun jonot julkisella puolella ovat epäilemättä kuukausien mittaiset?
Moi, Ensinnäkään en ole ammatti-ihminen neuvomaan, mutta olen kärsinyt paniikkihäiriöistä noin 7 vuotta....noi sun oireet ei kuulosta siltä...yhtään vähättelemättä....voi olla lievänäkin paniikin ja hädän tuntemuksia. Luulen, et rakastat poikaystävääs erittäin paljon ja olet riippuvainen hänestä.....mutta noi oireet, mitä mainitsit...tuli mulle alussa lievänä...sitten ne paheni ja sitä kesti monta vuotta...kävin psykologilla, terapeutilla, olin jopa ns. hullujen huoneella, mut kaikilla on oma lähtökohta, omat erilaiset paniikkikohtaukset...minä sain usean diagnoosin jälkeen ja monen eri lääkityksen kokeiltuani oikeat lääkkeet....joillekin auttaa pelkästään käynti ko. oireisiin perehtyneen henkilön luona, joillekin lääkkeet, terapia...niitäkin on monenlaisia, mutta, jos epäilet paniikkihäiriötä, niin käy ihmeessä kysymässä apua...kenenkään ei tartte tietää ja ET todellakaan saa hullun leimaa otsaan...ota selvää ja tee asialle jotakin.....se olisi mun toive sulle, koska mulla se meni erittäin pahaksi...nyt tosin olen jo suurimman yli päässyt.....En tiedä onko sulle apua tästä mutta toivottavasti. Mun apu tuli lääkkeistä.
Oikeastaan en ole itse paniikkikohtauksesta (tai mikä se sitten sattuikaan olemaan) huolissani, sillä se on vain oire omassa sairaudessani, joka on läheisriippuvuus. Luin netistä läheisriippuvuuden tuntomerkkejä ja huomasin täyttäväni 9 kymmenestä kriteeristä. :< Joten paraneminen lähtee ongelmien purkamisesta. Lääkehoitoa en onneksi tule tarvitsemaan, luojan kiitos. Kiitos sinulle sympatiasta ja erilaisesta näkökulmasta!