kasvatuksesta

se kasvatus oli 50-60 luvulla, kun olin lapsi, mutta ei mitään pahempia traumoja ole jäänyt mieltä
painamaan.
Isä oli se joka määräsi, ei juuri neuvoteltu vaan tehtiin niin kuin käskettiin.

Ei jäänyt mikään asia kaivelemaan.
Se tietysti vähän häiritsi, kun oli niin jämptit kotiintuloajat. Minuuttiakaan ei saanut myöhästyä.
Sain paljon kannustusta, sekä piirtämisessä, että pianonsoitossa. Äitini opasti piirtämisasioita ja isäni taas vouhotti musiikista.

Tiettyjä asioita olen yrittänyt omieni kohdalla välttää.

Mikään minun tekemäni ei koskaan riittänyt!
Jos joku muu sai kokeissa 10:n niin se menetti kohdallani arvonsa.
Sama kaikessa muussakin.

Helvetin tärkeää oli kuvittelu mitä muut meistä ajattelevat.
Väkinäistä julkisivun ylläpitoa, joka kuitenkin vuoti.

Tunteita ei saanut näyttää.
Kipua ei saanut valittaa.
Turpiin ei saanut ottaa tai ainakin piti antaa kunnon vastus.
Jne.
Varoittavalla puolella myös eukon lyöminen ja pantujen ulos ajo, vaikka talvella umpihankeen!
Sain TÄYDELLISEN rokotuksen tuota vastaan.

Positiivisella puolella minusta oli
- vastuun ottaminen tekemisistään
- kun jotain teki niin parasta peliin
- liikunnan ja fyysisen kunnon arvostus
- työnteon tärkeyden korostus

Vaimolla oli paljon tasapainoisempi koti!
Tytöllä yhteisiä harrastuksia isänsä kanssa.
Satunnaisia sanaharkkoja lukuun ottamatta, sopuisaa.
Kunnianhimon puute ja tavoitteettomuus ovat sekä, että piirteitä.
Minun kannaltani hyvä koska kaikki tarjoamani on riittänyt.

Tuosta sekamelskasta muodostuivat yhteiset kasvatusperiaatteemme.

Ei minulla ole mitään syytä olla katkeroitunut siitä kasvatuksesta jonka aikanaan 50-60-luvuilla sain. Kuria oli, mutta se oli perusteltua. Työtä oli, totta kai, koska olimme helvetin köyhiä. Hyvää jälkeä sillä tavalla saatiin.

Vähän samassa hengessä olen itsekin seuraavaa polvea kasvattanut, enkä mielestäni ole epäonnistunut.