En ole koskaan oikein tajunnut seurustelua, mikä siinä on niin hienoa tai erityistä. Kaveriporukka on ajanut minulla ilmeisesti saman asian, olen ollut tyytyväinen opiskelupaikassa tapahtuvaan kanssakäymiseen vaikka illat ovatkin joskus tuntuneet liian pitkiltä.
Nyt on kuitenkin niin, että kaikki haluavat vain pariutua. Ketään ei enää kiinnosta mikään muu kuin sen oman kullan löytäminen/kullan kanssa ajan viettäminen. En varmaankaan koskaan ollut kellekään niin läheinen että seurustelun aloitettuaan tajuaisivat pitää yhteyttä, jonka tavallaan ymmärrän. Ei kukaan kaveripiiristäni varmaankaan minua erityisesti vihaa, eivät vain muista. Pidän parhaani mukaan itse yhteyttä, ja välillä tapaankin joitakuita kavereita, mutta en viitsi olla koko ajan hätyyttämässä. Internetin kautta käydään merkityksettömiä keskusteluja tyhjin sanoin.
Suurin ongelmani(näin kaiken vuodatuksen ja kiertoteiden kautta) on se, ettei minua kiinnosta seurustelu. Kuuntelen kyllä mielelläni mitä muilla on sanottavana, tai miten heillä menee kumppaninsa kanssa, mutta omia kokemuksiani en voi jakaa, koska ne ovat lyhyitä, kylmiä ja päättyneet torjumiseen minun puoleltani. Tämä jättää minut ulkopuolelle myös sinkkukavereiden keskuudessa jotka usein käsittelevät vain sitä minkälaisen kumppanin haluaisivat.
En ole uskaltanut kertoa kavereilleni tunteistani, ne eivät tunnu ihmisten keskuudessa olevan mitenkään normaaleja. Kaipaan kuitenkin jonkinlaista sosiaalista kontaktia, mieluiten kasvotusten, onhan hyvän musiikin tai elokuvien katselullekin rajansa, samoin yksin käydyille keskusteluille. Aiheet loppuvat kesken yllättävän nopeasti.
Nyt on kuitenkin niin, että kaikki haluavat vain pariutua. Ketään ei enää kiinnosta mikään muu kuin sen oman kullan löytäminen/kullan kanssa ajan viettäminen. En varmaankaan koskaan ollut kellekään niin läheinen että seurustelun aloitettuaan tajuaisivat pitää yhteyttä, jonka tavallaan ymmärrän. Ei kukaan kaveripiiristäni varmaankaan minua erityisesti vihaa, eivät vain muista. Pidän parhaani mukaan itse yhteyttä, ja välillä tapaankin joitakuita kavereita, mutta en viitsi olla koko ajan hätyyttämässä. Internetin kautta käydään merkityksettömiä keskusteluja tyhjin sanoin.
Suurin ongelmani(näin kaiken vuodatuksen ja kiertoteiden kautta) on se, ettei minua kiinnosta seurustelu. Kuuntelen kyllä mielelläni mitä muilla on sanottavana, tai miten heillä menee kumppaninsa kanssa, mutta omia kokemuksiani en voi jakaa, koska ne ovat lyhyitä, kylmiä ja päättyneet torjumiseen minun puoleltani. Tämä jättää minut ulkopuolelle myös sinkkukavereiden keskuudessa jotka usein käsittelevät vain sitä minkälaisen kumppanin haluaisivat.
En ole uskaltanut kertoa kavereilleni tunteistani, ne eivät tunnu ihmisten keskuudessa olevan mitenkään normaaleja. Kaipaan kuitenkin jonkinlaista sosiaalista kontaktia, mieluiten kasvotusten, onhan hyvän musiikin tai elokuvien katselullekin rajansa, samoin yksin käydyille keskusteluille. Aiheet loppuvat kesken yllättävän nopeasti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En mäkään aluksi ollut seurustelusta kiinnostunu ollenkaan , mutta sitten vaan sattumalta huomasin jotenkin erikoisen mukavan ihmisen ja siitä alkoi.
Täytyy kyllä myöntää että olenhan vasta kahdenkymmenenviiden tietämissä, että asialla on aikaa korjaantua... Ehkäpä vain halusin purkaa tuntojani.
En ole kovin sosiaalinen ihminen. En tykkää viettää aikaa kavereiden kanssa kuin korkeintaan kerran viikossa. Sen takia minulla ei juuri kavereita ole, en tosin kaipaa enää tässä iässä mitään helvetin bestistä tai tiivistä kaveriporukkaa. Yhteiset elokuvaillat, ryyppyillat tai shoppailut kaupungilla ei vaan kiinnosta. Tai muuten vaan toisen kotona nuokkuminen ja yöpyminen. Yyh. En muutenkaan luota helposti ihmisiin ikävistä kokemuksista johtuen.
Haluaisin löytää sen yhden samanhenkisen elämänkumppanin, jonka kanssa voisimme suurinpiirtein erakoitua kahdestaan. Perhe on tietysti tärkein ja perheenjäsenien kanssa on ihanaa viettää aikaa tai muihin tärkeisiin sukulaisiin. Mutta kaverit...... kaverit on yksinkertaisesti perseestä, ellei löytyisi joku ainutlaatuinen helmi.
samaa täällä. Meikäläisellä, joka oli ennen kaikessa mukana, on enää hyvä jos 1-2 kaveria jonka kanssa käydä vaikka oluella silloin tällöin. Sinne menivät naistensa perään suurin osa, toisella paikkakunnalla, perheet, kakarat, tyttöystävät. Ei enää sitten muu kiinnostanut. Itselläni ei periaatteessa ole ongelmaa sosiaalisuuden kanssa, joten on tässä päätä hieman raavittu, että mites tässä näin pääsi käymään heh.
Noh, elämä vie ja elämä tuo, tämä on viddumaista, mutta eivätköhän asiat muuttune :)
yks vähän samanlainen. Oon aina ihmetellyt tätä seurustelumeininkiä. Kun erotaan niin on pakko äkkiä löytää joku toinen ettei vaan joutuisi olemaan yksin. Okei ehkä olen siinä mielessä outo, että olen aina viihtynyt hyvin yksin. En tarvitse kämppistä jonka kanssa sekstailla. Olen kerran tavannut mielenkiintoisen ihmisen johon todella rakastuin, mutta senkin kadotin jonnekkin. Tuntuu, että ihmiset katsoo vähän kieroon seurustelematonta ihmistä, asenteella "voi raukkaa".
Ärsyttää vaan kun menettää ne harvat hyvät ystävät seurustelulle eikä enää uskalla niitäkään pyytää mihinkään kun "mä vietän pekan kanssa leffailtaa" ja blaa aina sama virsi. Mutta nautitaan me sinkku(ällö sana) elämästä. :)