Tulin tänne vähän purkautumaan kun on taas aamusta sellainen olo, jos tämä kirjoittaminen auttaisi. Minulla on elämässä kaikki peruspalikat kunnossa eli hyvä ja rakastava suhde miehen kanssa, muutamia hyviä ystäviä, sukulaissuhteet kunnossa ja kumpaankin perheeseen (mieheni ja minun) lämpimät ja tiiviit välit. Kaiken pitäisi olla kunnossa siis, mutta nyt raskausaikana jotenkin olen alkanut linnottautua kotiin. Siis en välttämättä vastaa viesteihin tai soittoon jos joku soittaa. Ei kiinnosta lähteä sisarusten luo kylään jos vaikka en ole töissä (teen nyt raskausajan sijaisuuksia), ei oikein huvita mikään. Valitan miehelleni enemmän ja hän kyllä tukee eikä moiti tai mitään. Mikä minulla on? eillenkin olin vain koko päivän kotona ja taidan olla tämänkin päivän vaan. Raskaudesta olen valtavan onnellinen, mutta tuntuu niinkuin minut olisi hylätty, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa! jotenkin vain omasta halusta jättäydyn pois kaikesta. Kun mieheni tulee töistä esim. eilenkin minä laitoin heti paremmat vaatteet päälle ja katsoin enemmän peiliin ettei hän huomaisi mitään minussa. Enkä tiedä miksi noin edes tein, aivan outoa. Haluan vain olla ja toisaalta kaipaan valtavasti seuraa! sisaruksillani on jo lapsia ja jos niiden luo menen päivällä ei ne muusta jauha kuin lapsista ja siitä miten väsyneitä he ovat. Tottakai niitä tuen ja olen ollut paljon mieheni kanssa ihan apuna, mutta en jaksa sitäkään monta kertaa viiikossa. Siis mennä istumaan kylään ja kuunnella kun he saavat kaataa kaikki lasten kanssa tulevat huolet minun niskaan. Toki he ovat minun raskaudesta iloisia ja kertovat millaista se synnytys on ja mitä voi nyt ilmetä raskausaikana, ovat antaneet omia äitiysvaatteita ja muutakin henkistä ja ihan konkreettista tukea. Mutta nyt vaan jotenkin en halua mennä enää niidenkään luokse? en tiedä.
Olen vain jotenkin tyytymätöm ja pohdin kokoajan MIKSI OLEN ja en tiedä tosiaan. Taloudellisesti meillä menee hyvin, minun ei tarvitse olla päivääkään töissä jos en halua olla eli paineena ei ole raha, kun minullahan ei ole nyt mitään pysyvää työtä. Käytämme yhdessä rahoja ja meillä on sama tili eli minun ei tarvitse ruinata mieheltä rahaa, joka voisi ahdistaa tässä tilanteessa osaltaan.
Onkohan tämä raskauteen liittyvää? en todella tiedä!
Olisi vielä paljon muutakin kirjotettavaa, mutta tässä tämä tärkein ja tuskin kukaan jaksaa lukea raskaana olevan marinoita täällä. Tietysti huolettaa minua myös tulevaisuus kun en tiedä mitä on olla lapsen kanssa, pärjäänkö minä ja muuta. Mutta vähän helpotti kun sain avautua täällä.
Jos joku kommentoi niin ei mitään ilkeitä kommentteja, kun niitä en nyt jaksa. Mutta tosiaan tämä kirjoittaminenkin auttoi jo itsessään. Onko minulla kohtalontovereita?
Olen vain jotenkin tyytymätöm ja pohdin kokoajan MIKSI OLEN ja en tiedä tosiaan. Taloudellisesti meillä menee hyvin, minun ei tarvitse olla päivääkään töissä jos en halua olla eli paineena ei ole raha, kun minullahan ei ole nyt mitään pysyvää työtä. Käytämme yhdessä rahoja ja meillä on sama tili eli minun ei tarvitse ruinata mieheltä rahaa, joka voisi ahdistaa tässä tilanteessa osaltaan.
Onkohan tämä raskauteen liittyvää? en todella tiedä!
Olisi vielä paljon muutakin kirjotettavaa, mutta tässä tämä tärkein ja tuskin kukaan jaksaa lukea raskaana olevan marinoita täällä. Tietysti huolettaa minua myös tulevaisuus kun en tiedä mitä on olla lapsen kanssa, pärjäänkö minä ja muuta. Mutta vähän helpotti kun sain avautua täällä.
Jos joku kommentoi niin ei mitään ilkeitä kommentteja, kun niitä en nyt jaksa. Mutta tosiaan tämä kirjoittaminenkin auttoi jo itsessään. Onko minulla kohtalontovereita?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Uskon, että tämä "juttusi" liittyy raskauteen. Itse olen myös huomannut vetäytyväni omiin oloihini aika paljon. En käy juurikaan missään, en myöskään hehkuta raskauttani muille. Jotenkin on sellainen olo, että muut vain puutuvat, jos joutuvat kuuntelemaan raskausaihettani. En minäkään jaksaisi kuunnella kenenkään lätinöitä raskaudestaan tai lapsistaan ylipäätään. Se on oikeasti hemmetin pitkästyttävää. No tässä netissä on eri juttu, tykkään jutella ja lukea tuntemattomienkin juttuja aiheesta. Sen verran kuitenkin eroan sinusta, että minulla ei edes ole miestä, elelen ihan yksikseni tämän odotuksen parissa. Lapsen isä ei ole kiinnostunut minusta eikä juurikaan tulevasta lapsestaan.
Mietin itse myös ja tulin siihen johtopäätökseen, että tämän on liityttävä raskauteen. Jotenkin vain olo ettei huvita lähtä ihmisten ilmoille olemaan. Enkä jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja mitä minun tulisi tehdä ja mitä ei. Rasittavaa! täällä on tosiaan mukava lukea toisten kirjoituksia ihan rauhassa ja turvassa. On oikeasti pitkästyttävää kuunnella lätinöitä toisten lapsista ja ongelmista kun ei yhtään kiinnosta. Ehkä asia sit eri kun omakin lapsi meillä.
Jos haluat kirjoitella minun kanssa niin voin antaa oman sähköpostini. Minusta olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja saisit kirjoitella minulle omista ajatuksistasi ilman, että arvostellaan. Jos haluat vain.
Mullakin on vähän vastaava tilanne. Oon ollut pitkään ihan vain kotona, töissä käynyt päivän-pari viikossa (sijaistelen myös). Tunnen syyllisyyttä siitä, että jään vain kotiin lojumaan. En saa tehtyä täälläkään mitään järkevää sillä aikaa, kun mies on poissa (hän on vieläpä opiskelija, eli mulla tästä rahanteosta pitäisi ollakin jo vähän paineita... Tosin takavuosien aikana tehdyillä säästöillä pärjätään hyvinkin pitkälle, ja tällaista tilannetta varten aikanaan rupesinkin säästämään). Kavereiden kutsuista on tätä nykyä paljon helpompi kieltäytyä, kuin vaivautua lähtemään paikalle, vaikka tiedän, että piristäisi tehdä jotain muutakin välillä. Laiskuus ja väsy (tai useammin ihan vain tekosyyt) pitävät kotona. Mieheni on tehnyt huomion, että olen paljon pirteämpi koko päivän, jos olen tehnyt aamulla edes jotain: käynyt hammaslääkärissä, kahvilla (vaikka yksin), kaupassa... Ja varsinkin, jos oon ollut töissä, silloin oon kuulemma energinen ja hyväntuulinen. No, siinäpä taas yksi hyvä syy potea omaatuntoa niistä päivistä, joina en oo hankkiutunut töihin... (;
Mulla on ollut myös taipumusta panikointiin, ja tulevaisuuden miettiminen laukaisee niitä oireita. Oon onneksi aika hyvin saanut nyt kontrolloitua ajatuksiani, ja pitäytynyt sellaisessa asenteessa, että mun ei tarvi nyt miettiä ja kuvitella ja hahmottaa, millaista elämä on kesällä, kun vauva syntyy. Riittää, että mietin ja hahmotan, että mulla on TÄLLÄ hetkellä mahassa vauvanpoikanen. Ei tarvi vielä tietää, mihin saadaan sänky ja hoitotarvikkeet sopimaan, vaan riittää, että pohdin sitä, millaisiin vaatteisiin itse ensi viikolla mahdun ja mitä laitan suuhuni. :) Päivä ja viikko kerrallaan kohti syntymää. Joka tapauksessa ne kaikki tunteet tulee sitten yllätyksenä. Mies vähän pelästyi, kun oon moneen otteeseen muistuttanut, miten toimia, jos mulla ilmenee synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita. Luuli mun olevan varma, että siihen sairastun. En ollenkaan oo varma (enkä koskaan oo potenut masennusta), mutta kun tänluontoinen ihminen oon, ja kun tuo hormonien hyrräys ja äkilliset muutokset niissä hyrräyksissä vaikuttavat muhun niin vahvasti, niin pidän sitä mahdollisena. Vaikka toisaalta voin myös kuvitella hyvin, että kaikki menee hyvin ja ihanasti. Sittenpä sen näkee. Eikä se masennus tunnu tässä vaiheessa hinnalta, jota en olisi valmis maksamaan perheen perustamisesta. Tai tämänhetkinen olokin on pieni hinta, uskoisin. Pidän näitä kuitenkin niin väliaikaisina vaiheina ja ohimenevinä tuntemuksina...
Mutta on se vain ihmeellistä, mihin KAIKKEEN raskaus vaikuttaa! Fyysisesti kaikkeen, ja henkisesti kaikkeen. Ja sosiaalisestikin vaikka mihin.
Oho, mäkin tulin vain avautumaan. Tarkoitus oli kirjoittaa alkuperäiselle jotain rohkaisevaa, mutta tästä tulikin oma purkaus. No, ehkä rohkaistut, kun et ole ainoa vetäytyjä... Ja ei se varmaan väärin ole. Nyt sitä vain on jotenkin niin herkkä kaiken suhteen. Ne omat ja muiden odotukset raskaudesta ja sen "jakamisesta" asettaa paineita, ja kuitenki se on niin henkilökohtainen asia. Mä oon muutenki tosi huono jakamaan itelleni kaikkein tärkeimpiä ja isoimpia asioita kellekään, ja raskaus sattuu olemaan semmonen aihe, josta kaikki haluaa kauheasti kysellä ja puhua. Helposti tulee vähäteltyä ja vastattua lyhyesti, jotta keskustelu ajautuis muihin aiheisiin. Ja sitten tuntuu tyhmältä, että on vain töksäytellyt, vaikka oikeasti on tosi innoissaan ja onnellinen. Ei vain osaa ja halua näyttää sitä ihan kaikille, kun ei sitä muitakaan asioitaan kaikille tuu jaettua.
...juu... Mutta tsemppiä sulle. Tämä on vaihe, ja nautitaan siitä kukin omalla tavallamme. Nautitaan me kaksi siitä, että on MAHDOLLISUUS olla kotona ja laiskotella, koska vaikka vauvan synnyttyäkin vielä joudutaan kotona olemaan, niin laiskottelu on varmaan asia, joka tulee seuraavan kerran kysymykseen, kun lapsikatras muuttaa pois kotoa ja eläke alkaa. ;D heh, ei kai sentään, mutta ajatellaan niin. ;)
kirjoitusta olisin lukenut äsken ja ei haittaa yhtään, että avauduit. Helpottaa tietää etten ole AINOA niinkuin jo ajattelin olevani. Minä olen myös herkkä ja mietin AIVAN kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kyllä! minäkin olen iloisempi jos edes käyn päivän aikana vaikka kaupassa tai uimahallissa, mutta lähteminen on vaikeeta. Kun mies on töissä minä vain myös pyörin kotona enkä saa tehtyä mitään järkevää täällä ja siitäKIN tulee huono omatunto. Kaikesta tulee nykyään huono omatunto. On tämä niin outoa.
Raskaudesta ja lapsesta olen valtavan onnellinen, mutta en nyt osaa näyttää sitä kaikille ja ulospäin. Töksäyttelen suustani vaikka mitä vahingossa ja joku voisi ajatella, että voi kauheeta! enkä olekkaan onnellinen odottaja. :D Sellaista tämä nyt vaan on ja näillä eväillä mennään eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan.
ylös