Jatkuva oman itsen epäileminen

Olen 29 mies ja kärsin ala asteella koulukiusaamisesta. Olin laiha yms ja mitä vaan haukuttavaa ikinä keksivätkään.
Itsetunto meni kokonaan eikä vieläkään ole parantunut.
Niin hölmöltä kun se kuullostaa sanoin kerran kaverillekin että olen varmaan riivattu kun mikään ei ikinä tunnu sujuvan.
Haluaisin olla samanlainen kuin muut mutta tuntuu että kaikki mitä teen kaikki on minua vastaan. Esineet, ihmiset, koneet, säät kaikki.
Vaikka lähipiiri vakuuttelee muuta pidän itseäni rumana enkä kehtaa edes liikkua paljoa ulkona kun kaupassa ja harrastuksissa vain lähimpien tuttujen mukana.
Tuntuu että kaikki naiset katsoo minua halveksivasti ja häpeän. Arvostan kovasti naisia ja haluaisin perheenkin mutta ei minusta ole ikinä ketään edes iskemään. Takana todellinen avioliitto helvetti jonka jotenkin sain rakennettua itseäni vanhemman naisen parissa mutta siitä valheesta oli jo pakko lähteä.
Kovat pakkaset vaikeuttavat töitäni ja kiroan joka päivä että jos minua ei olisi olisivat ilmatkin paremmat.
Tuntuu että toiset onnistuvat kaikessa mutta minä en.
Olisi mahtavaa jos olisi lapsi ja perhe mutta kun minusta ei löydy enään rohkeutta kysyä ketään naista edes kahville olen tuomittu elämään yksin.
Mulle on sanottu ja jopa tuntematonkin nainen tässä kerran että miksi noin komea mies on sinkku että ei kai se edes ulkonäöstäkään ole kiinni vaikka en peilikuvasta pidäkään mutta nämä kaikki on jääneet ala asteelta päälle. Tiedän että se vika on mielessä mutta kun se on siellä ollut jo kaksikymmentä vuotta ei se sieltä enään niin vaan häviä eikä itseluottamus palaa.
Mulla on yksi asia miksi en voi hakea apua tilanteeseen. Jos haen menetän todennäköisesti tärkeän harrastuksen. Eli ainoan asian mikä tuo iloa elämään joten ei auta muu kuin olla ja tuoda myötätuntoa täällä edes niille jotka ovat samassa tilanteessa.
Jaksamisia!

Mulla on samankaltaisia kokemuksia. Ala-asteella kiusaaminen oli ns. leikkiä ja siitä en mieltäni koskaan pahoittanut, mutta sitten muutettiin toiselle paikkakunnalle(pienelle sellaiselle), ylä asteella alkoi jatkuva kiusaaminen. Fyysistä hja henkistä väkivältaa, ja vaikka mistä aiheista, mm. reppuni heitettiin roskikseen(josta sen löysin vasta seuraavana päivänä) koska se oli liian lapsellinen oppilaiden mielestä, (kyseisessä repussa oli kissanpentu kuvana), monesti tuli turpaan otettua myös, takaisin en koskaan lyönyt. Kiusaaminen ei rajoittunut vain kouluun, jos ulkona ollessa satuttiin näkemään, niin alkoi haukkuminen ja kiusaaminen, aloin pelätä ulos lähtöä. Opettajalle, reksille, opolle yms kerroin, ei uskottu, sain vastauksen "ei meidän koulussa ole koulukiusaamista". Vanhemmat eivät uskoneet myöskään.

Pikkuhiljaa aloin olemaan sulkeutunut ja varautunut, kaverit alkoivat tipahtelemaan pois elämästäni. Aloin uskomaan kuinka ruma ja lihava ja typerä olen jne. Lopulta en mennyt enää kouluun ollenkaan, sosiaalitantat innostuivat. Äidille sanottiin, että "lapsessa on jotain vikaa kun se ei koulua käy". Huostaanotolla uhkailtiin, jouduin tutkimusjaksolle psykiatriselle. Jos en olisi mennyt, olisi huostaanotettu.

T'm' sosiaali tantta toimi vastoin vaitiolo velvollisuuttaan, ja levitteli asioita siskolleen, joka taasen sattui olemaan töissä samassa paikassa kuin äitini, joten kohta melkeen koko työpaikka tiesi asioistani. Isälle tantta soitteli töihin kuinka epänormaali olen koska en käy koulua.

Tutkimusjaksolta sain ns. terveen paperit, mutta ei riittänyt sosiaalitantalle. En mennyt kouluun, joten en voi olla terve lapsi. Niinpä sitten jouduin ihan "hoitojaksolle", sen loputtua sain myös ns. terveen paperit. Koulun kävin loppuun lopulta yksityisesti. Vasta silloin kys. sosiaalitantta luovutti, nykyisin hän ei ole enää siellä töissä, saanut potkut, mutta on eräässä toisessa kaupungissa samoissa töissä.

Amikseen menin muutama vuosi sitten, pitkän harkinnan jälkeen, ja sillä ajatuksella, että ei enää sen ikäisinä kiusata.. Vielä mitä, kiusaaminen alkoi taas, koska olin niin hiljainen ja etäinen muista. Pelkäsin avata suutani tunneilla yms. Lpulta jätin sen koulun kesken.

Kaikki kokemani on saanut aikaan sen, että syytän itseäni jatkuvasti kaikesta, epäilen kaikkea tekemääni. Usein tulee itkettyä itseni uneen ja toivottua että ei oltaisi koskaan muutettu sille paikkakunnalle. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Pelaan world of warcraftia(netissä pelattava roolipeli) ja sielläkin yritän välttää muiden kanssa toimimista, pelkään tulevani kiusatuksi, ja se on naurettavaa sillä sehän on vain peli ja he eivät edes tiedä kuka olen yms.
Kaupassa käydessä yritän saada pakattua ostokseni mahdollisimman nopeasti, koska pelkään että takanani olevat suuttuvat jos pakkaan hitaasti viedän näin sitä tilaa mihin ostokset tulee hihnalta.
Bussilla en pysy matkustamaan, en halua että kukaan istuu viereeni.
Omistan koiran, ja lenkeillä en halua että ihmiset tulevat omien koiriensa kanssa lähelle(mulla on periaate että hihnassa kun ollaan ei moikkailla koiria koska oma koirani yrittää vieläkin vasta opetella ohittamaan muita nätisti), joten olen saanut huonon maineen siitä. Kerran eräs mies mainitsi että koirani pitäisi saada leikkiä muiden kanssa ja alkoi luennoimaan, eikä uskonut vaikka nätisti kerroin että koirani saa kyllä muiden kanssa leikkiä, mutten halua että lenkeillä moikkaa muita ennen kuin olen saanut opettettua että mennään nätisti ohi, ja vasta luvalla saa moikata muuten, joka johti siihen että kotiin päästyäni olin aivan itkupaniikissa. Ja tähän lisään, että käyn koirapuistossa usein, ja siellä koirani saa leikkiä muiden kanssa, vapaana.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin...

Kavereita on vaan muutama, ja he asuvat muissa kaupungeissa(pari ei edes asu suomessa)joten ei tule paljoa nähtyä heitäkään. Tekstaillaan silloin tällöin ja meseillään ja siihen se oikeastaan sitten jääkin.