Tämä uni on toistunut aina tasaisin väliajoin lapsuudesta saakka.
Olen laivalla äitini ja vaihtuvan henkilön, ystäväni, kanssa. Laiva on risteilyalus, iso sellainen, ja olemme kannella. Ilma on aurinkoinen, mutta meri kuohuu. Kaikki ovat iloisia, jopa liian iloisia, mutta itse olen paniikissa. Pian tuuli ja pilvet tuovat myrskyn ja laiva pysähtyy rannikolle, jossa minä ja ystäväni juoksemme metsään. Alkaa sataa ja ukkostaa rajusti ja pidämme(minä, ystäväni ja äitini) sadetta vanhan, tasakattoisen ja yksikerroksisen sairaalan katoksen alla. Yhtäkkiä ystäväni katoaa. Kierrän ensin sairaalan ympäri, mutta sitten menen sisään takaovesta. Kaikki valot ovat sisällä päällä ja lattia on mustavalkoisista kivilaatoista. Ystäväni tulee vastaan ja huutaa minua tulemaan perässä. Yritän saada hänet tulemaan takaisin ulos katsomaan ukkosta, joka vaikuttaa enemmän ilotulitukselta. Pelästyn ulkoa tulevia ääniä ja lähden ystäväni mukaan kiertelemään sisälle. Yhtäkkiä edessämme on huone, jonka keskellä istuu vanhuksia kahdessa suorassa rivissä selät vastakkain, miehet oikealla ja naiset vasemmalla. Kaikki ovat todella vanhoja, ja yhtäkkiä he kaikki katsovat minuun. Pelkään todella paljon. Huoneen toiseen päähän on ilmestynyt leveä oviaukko, jonne virta vetää minua. Yritän vastustella, mutta se houkuttaa minua ja vetää minua. Oven vieressä on pieni alttari, jonka päällä on maahan asti oleva tumman punainen samettipöytäliina, valkoisia suitsukkeita ja Neitsyt Marian patsas. Ovesta avautuu jättimäinen, pitkä ja korkea sali, jonka seinillä riippuu viininpunaisia verhoja ja toisessa päässä on metalliset urut, joiden luona joku soittaa sävelmää (Tiedän sen olevan tunnettu sävelmä, mutta en pysty koskaan muistamaan sitä unen jälkeen). Jostain kumman syystä tunnen soittajan, enkä halua astua saliin. Minun kuitenkin täytyy löytääkseni ystäväni ja astelen alas tumman puisia portaita, jotka narisevat. Kun pääsen portaat alas, huomaan ystäväni sekä kaikkien aiempien ystävieni roikkuvan hirtettyinä salin reunoilla. Silloin urkujen soittaja nousee ja silittää päätäni. Yritän paeta mutta en pääse liikkumaan.
Tuo on se kohta, johon uneni loppuu joka kerta. Se on hyvin outo ja todentuntuinen. Yllättävää on, että se toistuu aina niin muuttumattomana. Mitään ajatuksia?? Olen miettinyt tuota monta kertaa.
Olen laivalla äitini ja vaihtuvan henkilön, ystäväni, kanssa. Laiva on risteilyalus, iso sellainen, ja olemme kannella. Ilma on aurinkoinen, mutta meri kuohuu. Kaikki ovat iloisia, jopa liian iloisia, mutta itse olen paniikissa. Pian tuuli ja pilvet tuovat myrskyn ja laiva pysähtyy rannikolle, jossa minä ja ystäväni juoksemme metsään. Alkaa sataa ja ukkostaa rajusti ja pidämme(minä, ystäväni ja äitini) sadetta vanhan, tasakattoisen ja yksikerroksisen sairaalan katoksen alla. Yhtäkkiä ystäväni katoaa. Kierrän ensin sairaalan ympäri, mutta sitten menen sisään takaovesta. Kaikki valot ovat sisällä päällä ja lattia on mustavalkoisista kivilaatoista. Ystäväni tulee vastaan ja huutaa minua tulemaan perässä. Yritän saada hänet tulemaan takaisin ulos katsomaan ukkosta, joka vaikuttaa enemmän ilotulitukselta. Pelästyn ulkoa tulevia ääniä ja lähden ystäväni mukaan kiertelemään sisälle. Yhtäkkiä edessämme on huone, jonka keskellä istuu vanhuksia kahdessa suorassa rivissä selät vastakkain, miehet oikealla ja naiset vasemmalla. Kaikki ovat todella vanhoja, ja yhtäkkiä he kaikki katsovat minuun. Pelkään todella paljon. Huoneen toiseen päähän on ilmestynyt leveä oviaukko, jonne virta vetää minua. Yritän vastustella, mutta se houkuttaa minua ja vetää minua. Oven vieressä on pieni alttari, jonka päällä on maahan asti oleva tumman punainen samettipöytäliina, valkoisia suitsukkeita ja Neitsyt Marian patsas. Ovesta avautuu jättimäinen, pitkä ja korkea sali, jonka seinillä riippuu viininpunaisia verhoja ja toisessa päässä on metalliset urut, joiden luona joku soittaa sävelmää (Tiedän sen olevan tunnettu sävelmä, mutta en pysty koskaan muistamaan sitä unen jälkeen). Jostain kumman syystä tunnen soittajan, enkä halua astua saliin. Minun kuitenkin täytyy löytääkseni ystäväni ja astelen alas tumman puisia portaita, jotka narisevat. Kun pääsen portaat alas, huomaan ystäväni sekä kaikkien aiempien ystävieni roikkuvan hirtettyinä salin reunoilla. Silloin urkujen soittaja nousee ja silittää päätäni. Yritän paeta mutta en pääse liikkumaan.
Tuo on se kohta, johon uneni loppuu joka kerta. Se on hyvin outo ja todentuntuinen. Yllättävää on, että se toistuu aina niin muuttumattomana. Mitään ajatuksia?? Olen miettinyt tuota monta kertaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.