Murtunut

Päätinpä sitten avautua tällä foorumilla aikani muiden kirjoituksia luettuani.

Olemme olleet avoliitossa noin 7 vuotta, lapsia meillä on kolme ( 6, 3 ja 2 -vuotiaat ).
Välillä meillä on ollut huonojakin aikoja, mutta olemme aina niistä päässeet yli. Tänä kesänä aiomme viimeinkin mennä naimisiin.
Rakastan vaimoani todella paljon, viimeaikoina ehkä liikaakin, koska hän kokee itsensä
ahdistetuksi.

Tavallisesti hänellä on ollut töiden kanssa hyvin kiire ja hänellä
onkin tapana linnoittautua makuuhuoneeseemme tietokokeen ääreen yömyöhään,
koska hän ei pysty työpäivän aikana suoriutumaan kaikista töistään.
Itselläni on aikaisemmin ollut sama ongelma, joten ymmärrän tämän. Työpaikan vaihdosten
myötä olen vihdoin päässyt tehtäviin, joissa voin tehdä työt ainakin pääosin työaikana. Aikaisemmin ei näin ollut
ja silloin äitiysvapaalla ollut vaimoni huomauttikin kärkkäästi jos kotiintulo venyi
yli kuuteen illalla, joissain tapauksissa jouduin olemaan konttorissa aamuyön tunneille.
Itse en tästä tilanteesta nauttinut millään tavalla, itse asiassa tavoitteeni oli "sotia
itseni vihreälle oksalle", eli uhrautumalla päästä virkaan joka tarjoaa turvatun toimeentulon ilman että
menetän perhe-elämäni. Sittemmin tässä onnistuinkin, en olisi enää sitä menoa jaksanutkaan. Poltin
itsenäni vuosikaudet molemmista päistä, tätä olin tehnyt jo pitkään ennekuin tapasin tulevan vaimoni. Lisäksi tietoisuus vaimosta kotona yksin pienten lasten kanssa ei helpottanut oloani.

Kun olemme saaneet illalla lapset nukkumaan, hän siirtyy makuuhuoneeseen,
laittaa tietsikan päälle ja syventyy töihinsä. Itse olen jäänyt yksin, hän ei välttämättä
ole hyvillään jos oleskelen samassa huonessa, kun hän yrittää keskittyä. Samoin pääsen
nukkumaan omaan sänkyyni ehkä vasta yhden aikaan yöllä. Aikaisemmin tämä ei niin
haitannut, koska vaimoni äitiysvapaalla valvoin joka tapauksessa olohuoneen sohvalla ja odotin
koska nuorimmainen herää vaatimaan tuttipulloa, jotta vaimo olisi saanut nukkua.
Nyttemmin lapset ovat kasvaneet eikä yöherätyksiä enää juuri ole, toisaalta
kolmen lapsen jälkeen niihin on jo niin tottunut, emme esimerkiksi aamulla välttämättä enää muista
antoiko jompikumpi nuorimmaiselle tuttipullon yöllä.

Tänä keväänä olen alkanut tuntea itseni todella masentuneeksi ja ahdistuneeki. Koen etten pysty kilpailemaan
hänen töidensä ja jatko-opintojen ja kaiken siihen liittyvän kanssa. Olemme keskustelleet asiasta
useinkin ja hän on myöntänyt että ei ole kivaa. Samalla kuitenkin olen huomannut kuinka hän rakastaa
arvosanoja, opintoviikkoja, sähköposteja työkavereiltaan, seminaareja ja palavereja. Kuulen hänen äänensävystäänkin
kuinka paljon jonkun kurssin tenttiminen ja siitä saatu arvosana on hänelle merkinnyt.

Emme ole tänä vuonna rakastelleet kuin vain ehkä pari kertaa, viimeisin kertakin meni pieleen, koska
häneltä ilmeisesti loppui fiilis kesken kaiken. Näin mielestäni hänen kasvoistaan ettei häntä ollut asia kiinnostanut,
ilmeisesti hän yritti vain olla minulle ystävällinen. Lisäksi nuorimmainen oli kuulemma jo herännyt ja katsoi
olohuoneessa lastenohjelmia. Aikaisemmin hän oli hyvinkin aktiivinen, enkä kokenut
olevani vastenmielinen. Nykyisin hän suorastaan karttaa minua, perusteena on työpaineet ja -kiireet.
Tämän myötä olen ajautumassa masennus- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttäjäksi. Koen etten ole enää haluttava.
Lisäksi olen alkanut epäillä
omaa miehisyyttäni. Tästäkin häneltä kysyin, mutta hän ei ole kuulemma tällaista ongelmaa huomannut.
Lääkäriajan olen jo kuitenkin varannut, hän sanoi siihen että mene jos asia sinua painaa.

Loppujen lopuksi rakastan vaimoani todella paljon ja hän ilmeisesti myös minua. Nykyinen tilanne työpaineiden osalta
loppuu kuulemma toukokuussa, mutta oloani se ei tällä hetkellä helpota. Pelkään että työpaineiden päättyminen
korvataan jollain muulla kiireellä, jolloin ei taaskaan oikein ehdi ja haluta.

Kärsin jonkinlaisista hylätyksi tulemisen
ja yksin jätetyn pelkotiloista, toisinaan otan pillerin oloa helpottamaan. Olen jopa epäillyt toista miestä,
mutta tämä vaihtoehto on järjellä ajatellen todella absurdi, mutta sisimpäni ei vain kuuntele järjen ääntä. Lääkäriaika
on vasta ensi viikolla, täytyy jaksaa yli viikonlopun. Onhan minulla varalla yksi Diapam, jos tuntuu että mieli alkaa romahtaa.

Niin, onkohan toisilla perheenisillä samanlaisia tuntemuksia ? Itse olen aikaisemmista kriiseistä oppinut, että ne ovat vain syventäneet suhdettamme.
71852
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Vaimollasi taitaa olla liian monta rautaa tulessa, ja se taitaa jättää sinut "jalkoihin" tällä hetkellä. Sinuna hommaisin lasten hoitajan ja varaisin ravintolasta pöydän ja menisin sinne syömään ja keskustelemaan rehellisesti asioista, ja mitä niille voisi tehdä.
Mietitte yhdessä sitä pitäisikö hänen tai molempien teidän luopua ihan konkreettisesti jostakin. Opintoja voi jatkaa myöhemminkin. Suhde ei saisi syödä kumpaakaan eikä sen tarvitse karille ajautua noiden asioiden vuoksi. Ja joka suhteessa täytyy tietää ns. paikkansa, eikä elää epävarmuudessa. Läheisyys on nyt tärkeintä, olet siinä missä sinua tarvitaan eniten, kun vaimosi päässä helpottaa niin muutkin asiat alkavat sujua kuten seksi. Ja se että olet siinä, kuin jyrkkä kallio antaa varmuutta ja helpottaa tulevaisuudessa sitä mitä pelkäät.

Äänestä
  • Ymmärrän, että vaimoni tarvitsee tukea, koska tämä aika on myös hänelle sangen raskasta. Hän on nyt ns. pätkätyöläinen, joita käytetään surutta hyväksi työelämässä, naisvaltaisella alalla naiset voivat olla todella epäreiluja toisilleen, miesten kesken ollaan ainakin reiluja eikä nokitella selän takana.

    Hänkin haluaisi itselleen varman toimeentulon tarjoavan mielenkiintoisen työn. Sellaisen saamisen yhtenä ehtona on jatkotutkinto, joten siitä en minäkään ole valmis tinkimään. Itsekin hakkasin päätäni seinään vuosikaudet, kunnes ura aukeni. En kyllä ole omaan työhöni järin tyytyväinen, mutta en sitä oikein vaihtaakaan voi, koska vaihtoehdot edellyttäisivät paljon suurempaa panosta ja ajankäyttöä työhön, niin houkuttelevilta kuin ne tuntuvatkin.

    En haluaisi lisätä hänen taakkaansa omilla ongelmillani, kokemuksesta tiedän ettei silloin ole toisellakaan helppoa, jos toisella on vaikeaa. Vaimon kannalta olisi ehkä parasta jos jollain tavalla onnistuisin kestämään ja peittämään sisimpäni, mutta joskus tuntuu kuin joku kääntäisi puukkoa sisälläni ja on suorastaan pakko hakeutua hänen läheisyyteensä ja vaikkapa halata. Mutta kiire ja on kova ja työpaineet päällä, joten tunnen usein tulevani torjutuksi.

    Meidän yhteinen aikamme rajoittuu käytännössä muutamaan hetkeen: aamulla sängyssä jos lapset eivät ole heränneet ensin ja jos satutaan yhtäaikaa kylppäriin ennen töihinlähtöä. Illalla sängyssä ennen nukahtamista saattaa olla 10 min aikaa olla kahdestaan, mutta tällöinkin yöuni on etusijalla ennen minua. No, enpä minäkään kai jaksaisi puhua joutavia, jos haluaisi nukkua. Valvon silloin yksin yön pimeydessä ja kuuntelen nukkuvan vaimoni hengitystä kaiken maailman peikkojen myllertäessä päässäni, joskus on ollut mahdotonta jäädä paikalleen vaan olen mennyt olohuoneeseen istumaan.

    Itse olen päättänyt kestää vaikka sitten lääkkeillä, tarjota tukevan olkapään ( vaikka ei juuri nyt järin tukeva ole ) ja olla hänen tukenaan. Hän on kuitenkin lasteni äiti ja se nainen jota rakastan.

    Äänestä

  • Pete kirjoitti:

    Ymmärrän, että vaimoni tarvitsee tukea, koska tämä aika on myös hänelle sangen raskasta. Hän on nyt ns. pätkätyöläinen, joita käytetään surutta hyväksi työelämässä, naisvaltaisella alalla naiset voivat olla todella epäreiluja toisilleen, miesten kesken ollaan ainakin reiluja eikä nokitella selän takana.

    Hänkin haluaisi itselleen varman toimeentulon tarjoavan mielenkiintoisen työn. Sellaisen saamisen yhtenä ehtona on jatkotutkinto, joten siitä en minäkään ole valmis tinkimään. Itsekin hakkasin päätäni seinään vuosikaudet, kunnes ura aukeni. En kyllä ole omaan työhöni järin tyytyväinen, mutta en sitä oikein vaihtaakaan voi, koska vaihtoehdot edellyttäisivät paljon suurempaa panosta ja ajankäyttöä työhön, niin houkuttelevilta kuin ne tuntuvatkin.

    En haluaisi lisätä hänen taakkaansa omilla ongelmillani, kokemuksesta tiedän ettei silloin ole toisellakaan helppoa, jos toisella on vaikeaa. Vaimon kannalta olisi ehkä parasta jos jollain tavalla onnistuisin kestämään ja peittämään sisimpäni, mutta joskus tuntuu kuin joku kääntäisi puukkoa sisälläni ja on suorastaan pakko hakeutua hänen läheisyyteensä ja vaikkapa halata. Mutta kiire ja on kova ja työpaineet päällä, joten tunnen usein tulevani torjutuksi.

    Meidän yhteinen aikamme rajoittuu käytännössä muutamaan hetkeen: aamulla sängyssä jos lapset eivät ole heränneet ensin ja jos satutaan yhtäaikaa kylppäriin ennen töihinlähtöä. Illalla sängyssä ennen nukahtamista saattaa olla 10 min aikaa olla kahdestaan, mutta tällöinkin yöuni on etusijalla ennen minua. No, enpä minäkään kai jaksaisi puhua joutavia, jos haluaisi nukkua. Valvon silloin yksin yön pimeydessä ja kuuntelen nukkuvan vaimoni hengitystä kaiken maailman peikkojen myllertäessä päässäni, joskus on ollut mahdotonta jäädä paikalleen vaan olen mennyt olohuoneeseen istumaan.

    Itse olen päättänyt kestää vaikka sitten lääkkeillä, tarjota tukevan olkapään ( vaikka ei juuri nyt järin tukeva ole ) ja olla hänen tukenaan. Hän on kuitenkin lasteni äiti ja se nainen jota rakastan.

    Pidä päätöksestäsi kiinni. Kyllä kaikki loppuu aikanaan, vaimosi saavuttaa jatkotutkintonsa jonakin päivänä jne.
    Eikä omia ongelmia kannatakkaan nyt ilmaista koska ottaisi niistä omille harteilleen taakkaa.
    Mutta jotenkin tilanteen selvittämiseen olisi aihetta, jotenkin se teidän välille "juttu" pitäisi saada kuntoon, edes niiltä osin kun se on mahdollista, koska loppujuoksussa se voit olla sinä joka et enää jaksa....

    Äänestä

  • Perhe-elämää kirjoitti:

    Luin juttusi ja ymmärrän jotenkin pahaa oloasi; kokonaan tietenkään en, koska se on sinun elämääsi. Haluan vain sanoa, että heitä pamit (diapam-lääkkeesi) pois, niistä ei ole pidemmän päälle kuin taakaksi. Olet koukussa jo yhden tabletin jälkeen. Mikäli lääkärisi tarjoaa lääkitystä, niin ota vastaan korkeintaan mielialalääkkeet, ehdottomasti kieltäydy kaikista pameista (Oxepam, Diapam, Temesta). Tämä on viestini minulta, jotta et tukahduta tunteitasi tai pilaa elämääsi lääkkeillä.
    Toinen asia; yritä sopia yhteistä aikaa; edes ilta viikossa, että laspet ovat hetken poissa ja pitäkää kiinni siitä. Muistakaa, minkälainen suhteenne oli joskus, kun tosiiinne rakastuitte ja miettikää yhdessä asioita, mitkä kantavat eteenpäin. Miettikää myös sitä, mikä on elämässä tärkeintä; opiskelu ja menestys työssä? Tuntuuko se enää miltään, jos kaikki muu on mennyttä?

    Äänestä

  • Lotte kirjoitti:

    Hei Lotte!

    Näiden asioiden kirjoittelu tänne jo sinänsä helpottaa, siksi kai olen kirjoitellut mittavia vuodatuksia. Kaikille vastaajille suuret kiitokset, tukenne on ollut arvokasta.

    Diapameja olen ottanut vain joskus heikkona hetkenä ( tähän mennessä 3 kpl), yleensä olen selvinnyt ilman. Pillerit ovat sangen mietoja ( 5 mg ), ei niistä saa mitään hyvänolon tunnetta tai päädy jonkinlaiseen turtaan pilveen, poistavat vain levottomuuden ja ahdistuksen. Vaimoni on vain todella huolissaan jos olen tuskainen ja joskus itkuinenkin. Hän myös luultavasti ottaa tästä itseensä. Tietoisuus tästä lisää tuskaani jolloin kierre on valmis. Pilleri katkaisee kierteen, jolloin on olemassa edellytyksiä keskinäiseen normaaliin yhdessäoloon. Tämähän on parasta terapiaa. Osapuilleen saman tekee lasillinen konjakkia ( siis vain sen verran kuin konjakkilasiin on tapana laittaa, ei mitään pullollista ), alkoholilla on vain tapana tehdä minut niin jumalattoman tunteelliseksi, tässä tilassa koen konjakin jälkeen uskomattoman lämpimiä ja helliä tunteita vaimoani kohtaan, joita hän saattaa ihmetellä. Tosin hän kertoi tuntevansa itsensä imarrelluksi, joten ei kai se niin paha asia ole. No, ei noihin tunteisiin välttämättä aina tarvita edes tuota konjakkia. Mielialani vain heittelevät laidasta laitaan.

    Tunnen Pamien vaarat. Tuskan sisällään pidättäminen loputtomiin ei vain tunnu järkevältä, jos sen voi katkaista. Ehkä pahin alkaa olemaan myös takana, ainakin tänään on tuntunut siltä. Takaiskuja on kyllä tässä kuukausien aikana tullut: kun vähiten odottaa, jostain kulman takaa ammutaan nuoli sydämeen. Olen ainakin toiveikas.

    Yritän käyttäytyä vaimoni silmissä täysipäisesti, koska pitkässä juoksussa omat vaikeudet on hoidettava pääsääntöisesti itse. Tämän olen oppinut jo monta kertaa elämäni aikana, tämä on tässä päässyt minulta unohtumaan. Lähimmäisistä on apua sangen rajallisesti: vaikka kuinka vakuutetaan tukea, alkuinnostuksen jälkeen tilani herättää heissä yhä enemmän kiukun tunteita. Vain minä itse voin hoitaa itseni kuntoon, tätä tehtävää en voi antaa lähimmäisten hoidettavaksi. Vaimoni antaa parhaiten tukea olemalla oma herttainen itsensä. Hänellä on myös omat työpaineensa ja onhan hän perheenäiti siinä missä minä isä, neljättä "lasta" hän ei enää kaipaa, kolmessakin on jo tekemistä. Hän tarvitsee miehen rinnalleen.

    Olen vuosikaudet laiminlyönyt itseäni hiukan joka suhteessa, nähtävästi nyt on tullut eteen tilinteon aika. Uskoakseni olen ollut raiteella, joka on johtanut vikasuuntaan. En usko että tätä on kukaan läheinenkään huomannut, vaimo kyllä kertoi että on seurannut masennuksiani, jotka ovat vuosien mittaan muuttuneet pahemmiksi. Syitä on selvitelty ja mitä pitää tehdä asiatilaa parantamaan ja olen ( tai: olemme ) käynnistänyt muutokset. Lääkäriin pääsen huomenna. Asiat pitää selvittää, epätietoisuudessa oleminen on pahinta, tätä varten meillä on ne paljon puhutut terveydenhoitopalvelut.

    Suhteemme perusta on kunnossa, mitään ei ole menetetty tai unohdettu. Rakastamme toisiamme edelleen, vähintään yhtä paljon kuin silloin joskus eräänä helteisenä heinäkuun iltana sattuman oikusta tapasimme. Yhdessäolon aikana tunteet eivät välttämättä väljähdy, vaikka tällä foorumilla sellaistakin näkee väitettävän. Vaikeita aikoja tulee kaikille ja niistä on päästy ennenkin läpi ja niin päästään nytkin. Tulevaisuudessa tulee varmasti uusia haasteita, mutta nekin tullaan selvittämään. Vihkikaavasta kaikki muistavat varmasti sanat "myötä ja vastoinkäymisissä". Sen sijaan näitä edeltäviä sanoja harvoin tuodaan esiin. Ne kuuluvat: "Tahdotteko ottaa tämän (Naisen Nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä" jne. Tarvitaan siis myös tahtoa.

    Jotkut ihmiset vain kuuluvat yhteen, sitä ei mikään mahti pysty murtamaan.

    Täytyy sanoa,että sinulla on kerrassaan hieno asenne parisuhteesen ja elämään.Ei epäilystäkään,etteikö tilanne tuosta paranisi ja pääsisitte taas palaamaan "normaaliin" elämään, mitä se sitten kenellekin tänä päivänä onkin.Itse kohta kahden lapsen isänä (toinen tulossa kesällä) olen seurannut vaimon sinkoilua työn, gradun ja perheen välillä eikä kateeksi ole hänenkään tilanne käynyt. Vaikka se tarkoittaisikin itselleni vähemmän vapaailtoja, seksittömiä kuukausia ja väsymystä, tiesin sen joskus loppuvan.
    Esikoisen aikana perhevalmennuksessa korostettiin parisuhteen hoitamisen merkitystä kiireen ja lasten keskellä, ja kehoitettiin yhdessä päättämään vaikka yksi ainoa ilta viikossa, jolloin vietetään aikaa yhdessä, jos mahdollista niin ilman lapsia. Vaikka kuinka on joskus väsyttänyt ja tehnyt mieli toivottaa puoliso kauas pois häiritsemästä, olemme pyrkineet pitämään kiinni tästä illasta. Vaikka töitä olisi kuinka tekemättä, ne eivät katoa yhden iltalenkin aikana.
    Nyt vaimo on saanut opintonsa päätökseen,jäänyt työstään äitiyslomalle ja odottelemme pikkukakkosen syntymää.Elämä on todellakin rauhoittunut vuoden takaisesta tilanteesta. Toivottavasti saatte pian elämänrytmin normalisoitua ja saatte yhdessä nauttia perhe-elämän iloista ja suruista.

    Äänestä

mutta vastaan silti! 1. älä usko mitä muut puhuvat 2. päätä mitä kaikkea kaunista haluat tehdä läheisillesi 3. kun olet päättänyt, toimi! 4. tee hyvää - älä pahaa! 5. KUUNTELE läheisiäsi ennen kuin toimit!

Äänestä

Kommentoi aloitusta

Pete kirjoitti:

Päätinpä sitten avautua tällä foorumilla aikani muiden kirjoituksia luettuani.

Olemme olleet avoliitossa noin 7 vuotta, lapsia meillä on kolme ( 6, 3 ja 2 -vuotiaat ).
Välillä meillä on ollut huonojakin aikoja, mutta olemme aina niistä päässeet yli. Tänä kesänä aiomme viimeinkin mennä naimisiin.
Rakastan vaimoani todella paljon, viimeaikoina ehkä liikaakin, koska hän kokee itsensä
ahdistetuksi.

Tavallisesti hänellä on ollut töiden kanssa hyvin kiire ja hänellä
onkin tapana linnoittautua makuuhuoneeseemme tietokokeen ääreen yömyöhään,
koska hän ei pysty työpäivän aikana suoriutumaan kaikista töistään.
Itselläni on aikaisemmin ollut sama ongelma, joten ymmärrän tämän. Työpaikan vaihdosten
myötä olen vihdoin päässyt tehtäviin, joissa voin tehdä työt ainakin pääosin työaikana. Aikaisemmin ei näin ollut
ja silloin äitiysvapaalla ollut vaimoni huomauttikin kärkkäästi jos kotiintulo venyi
yli kuuteen illalla, joissain tapauksissa jouduin olemaan konttorissa aamuyön tunneille.
Itse en tästä tilanteesta nauttinut millään tavalla, itse asiassa tavoitteeni oli "sotia
itseni vihreälle oksalle", eli uhrautumalla päästä virkaan joka tarjoaa turvatun toimeentulon ilman että
menetän perhe-elämäni. Sittemmin tässä onnistuinkin, en olisi enää sitä menoa jaksanutkaan. Poltin
itsenäni vuosikaudet molemmista päistä, tätä olin tehnyt jo pitkään ennekuin tapasin tulevan vaimoni. Lisäksi tietoisuus vaimosta kotona yksin pienten lasten kanssa ei helpottanut oloani.

Kun olemme saaneet illalla lapset nukkumaan, hän siirtyy makuuhuoneeseen,
laittaa tietsikan päälle ja syventyy töihinsä. Itse olen jäänyt yksin, hän ei välttämättä
ole hyvillään jos oleskelen samassa huonessa, kun hän yrittää keskittyä. Samoin pääsen
nukkumaan omaan sänkyyni ehkä vasta yhden aikaan yöllä. Aikaisemmin tämä ei niin
haitannut, koska vaimoni äitiysvapaalla valvoin joka tapauksessa olohuoneen sohvalla ja odotin
koska nuorimmainen herää vaatimaan tuttipulloa, jotta vaimo olisi saanut nukkua.
Nyttemmin lapset ovat kasvaneet eikä yöherätyksiä enää juuri ole, toisaalta
kolmen lapsen jälkeen niihin on jo niin tottunut, emme esimerkiksi aamulla välttämättä enää muista
antoiko jompikumpi nuorimmaiselle tuttipullon yöllä.

Tänä keväänä olen alkanut tuntea itseni todella masentuneeksi ja ahdistuneeki. Koen etten pysty kilpailemaan
hänen töidensä ja jatko-opintojen ja kaiken siihen liittyvän kanssa. Olemme keskustelleet asiasta
useinkin ja hän on myöntänyt että ei ole kivaa. Samalla kuitenkin olen huomannut kuinka hän rakastaa
arvosanoja, opintoviikkoja, sähköposteja työkavereiltaan, seminaareja ja palavereja. Kuulen hänen äänensävystäänkin
kuinka paljon jonkun kurssin tenttiminen ja siitä saatu arvosana on hänelle merkinnyt.

Emme ole tänä vuonna rakastelleet kuin vain ehkä pari kertaa, viimeisin kertakin meni pieleen, koska
häneltä ilmeisesti loppui fiilis kesken kaiken. Näin mielestäni hänen kasvoistaan ettei häntä ollut asia kiinnostanut,
ilmeisesti hän yritti vain olla minulle ystävällinen. Lisäksi nuorimmainen oli kuulemma jo herännyt ja katsoi
olohuoneessa lastenohjelmia. Aikaisemmin hän oli hyvinkin aktiivinen, enkä kokenut
olevani vastenmielinen. Nykyisin hän suorastaan karttaa minua, perusteena on työpaineet ja -kiireet.
Tämän myötä olen ajautumassa masennus- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttäjäksi. Koen etten ole enää haluttava.
Lisäksi olen alkanut epäillä
omaa miehisyyttäni. Tästäkin häneltä kysyin, mutta hän ei ole kuulemma tällaista ongelmaa huomannut.
Lääkäriajan olen jo kuitenkin varannut, hän sanoi siihen että mene jos asia sinua painaa.

Loppujen lopuksi rakastan vaimoani todella paljon ja hän ilmeisesti myös minua. Nykyinen tilanne työpaineiden osalta
loppuu kuulemma toukokuussa, mutta oloani se ei tällä hetkellä helpota. Pelkään että työpaineiden päättyminen
korvataan jollain muulla kiireellä, jolloin ei taaskaan oikein ehdi ja haluta.

Kärsin jonkinlaisista hylätyksi tulemisen
ja yksin jätetyn pelkotiloista, toisinaan otan pillerin oloa helpottamaan. Olen jopa epäillyt toista miestä,
mutta tämä vaihtoehto on järjellä ajatellen todella absurdi, mutta sisimpäni ei vain kuuntele järjen ääntä. Lääkäriaika
on vasta ensi viikolla, täytyy jaksaa yli viikonlopun. Onhan minulla varalla yksi Diapam, jos tuntuu että mieli alkaa romahtaa.

Niin, onkohan toisilla perheenisillä samanlaisia tuntemuksia ? Itse olen aikaisemmista kriiseistä oppinut, että ne ovat vain syventäneet suhdettamme.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu