Tämä on nyt sekavaa. Sekä omassa päässä, että varmaan tekstissä. Muita kirjoituksia tällä sivulla en lukenut, ehkä moni kysynyt samaa tai ollut samassa tilanteessa. Luen sitten kun olen kirjoittanut tämän.
Oon ollut saman miehen kanssa 20-vuotta. Lapsia on useampi. Muutama vuosi sitten mies kertoi syrjähypystään ja jotenkin siinä paketissa aukesi silmät ja oli pakko katsoa omaa elämää ja parisuhdetta rehellisesti. Ja sen jälkeen alkoikin helvetti. Kun aloin veteleen rajoja ja puolustaan itseäni.
Nyt mietin, että karmivaa tilannetta on kestänyt kolmatta vuotta. Emme pääse mihinkään. En tunne enää miestäni, joka on aivan hirvittävä valehtelija (ei siis pelkästään suhteestaan vaan aivan kaikesta, ihan pienistä arkisista asioista), ja hän pyörittää kaikki asiat minun syyksi (minä itse halusin sitä, minä pakotin hänet valehtelemaan, minä pelotan häntä, minä huudan liian kovaa, minä puhun liikaa, minä olen jääräpäinen jne). Sen lisäksi hän on aivan turta minun kivulleni, kyvytön lohduttamaan. Hän voi jättää minut itkemään ja aloittaa television katselun tai nukahtaa vaikka pyydän apua ja lohdutusta. Oman selityksensä mukaan hän luottaa, että rauhoitan itseni nopeammin jos hän ei sotkeudu, sillä siitä seuraa aina riita. Ja joskus seuraa, kun olen väsynyt itkemään ja saatan huutaa, että turha lohdutella jos voi tehdä jo ennakkoon oikein. Ilman, että itkettää minua.
Toisaalta hän on mitä rakastettavin, tekee paljon pieniä asioita minun hyväkseni. Mutta ei niitä joita minä pyydän tai oikeasti tarvitsisin. Vain niitä, jotka hänestä tuntuvat hyvältä. Esim minä laihdutan, ja hän saattaa tehdä minulle rasvaisia uunileipiä tai leipoa suklaapiirakkaa tai tuoda kioskilta suklaalevyn. Se harmittaa kun ei haluaisi kieltäytyä.
Hän myös sanoo rakastavansa. Hyvin usein. Jättää pieniä lappuja aamuisin. Silti hän ei jaksa kuunnella kun kerron omista tunteistani. Hän saattaa nukahtaa kesken lauseeni ja minä loukkaannun siitä. Ja huudan. Hän ei myöskään osaa antaa yhtään konkreettista ehdotusta siitä, miten selvittäisimme sotkumme. Hän ei pysty kertomaan mitä odottaa minulta tai mitä hän voi antaa tai tehdä suhteemme eteen. Hän sanoo aina, että suostuu puhumaan, mutta ei suostu siihenkään. Istuu hiljaa, ottaa vastaa (jos ei nukahda) ja on samaa mieltä kaikesta. Sitoutuu sopimuksiin, joita ei koskaan pidä. Ei edes seuraavana päivänä muista. Ja jos muistaa niin muuttaa sääntöjä kertomatta minulle ja ihmettelee kun olen myöhemmin pettynyt kun sopimus ei pitänyt. Hänhän piti kiinni. Unohti vain kertoa, että muutti säännöt.
Edelliset vain pinnalta raapistuna. Nyt ihmetyttää, että kumpi meistä on oikeasti päästään sekaisin. Onko minulla epärealistisia odotuksia miehestä? Yritänkö muuttaa häntä toiseksi? Olenko loppujen kaikkine hyvine aikomuksineni se tulppa ja tukko joka estää hyvän elämän? Vai surkea kynnysmatto?
Ero käy mielessä jatkuvasti, en vain pääse irti. Jotenkin aina taivun ja ajattelen, että ehkä nyt. Nyt asiast alkavat rullata. Voimatkin alkavat olla ihan lopussa.
En tiedä mitä valitan. Jompi kumpi meistä ei vaan oo ihan täysillä valoilla. Olenko se minä itse? Onko muita?
Oon ollut saman miehen kanssa 20-vuotta. Lapsia on useampi. Muutama vuosi sitten mies kertoi syrjähypystään ja jotenkin siinä paketissa aukesi silmät ja oli pakko katsoa omaa elämää ja parisuhdetta rehellisesti. Ja sen jälkeen alkoikin helvetti. Kun aloin veteleen rajoja ja puolustaan itseäni.
Nyt mietin, että karmivaa tilannetta on kestänyt kolmatta vuotta. Emme pääse mihinkään. En tunne enää miestäni, joka on aivan hirvittävä valehtelija (ei siis pelkästään suhteestaan vaan aivan kaikesta, ihan pienistä arkisista asioista), ja hän pyörittää kaikki asiat minun syyksi (minä itse halusin sitä, minä pakotin hänet valehtelemaan, minä pelotan häntä, minä huudan liian kovaa, minä puhun liikaa, minä olen jääräpäinen jne). Sen lisäksi hän on aivan turta minun kivulleni, kyvytön lohduttamaan. Hän voi jättää minut itkemään ja aloittaa television katselun tai nukahtaa vaikka pyydän apua ja lohdutusta. Oman selityksensä mukaan hän luottaa, että rauhoitan itseni nopeammin jos hän ei sotkeudu, sillä siitä seuraa aina riita. Ja joskus seuraa, kun olen väsynyt itkemään ja saatan huutaa, että turha lohdutella jos voi tehdä jo ennakkoon oikein. Ilman, että itkettää minua.
Toisaalta hän on mitä rakastettavin, tekee paljon pieniä asioita minun hyväkseni. Mutta ei niitä joita minä pyydän tai oikeasti tarvitsisin. Vain niitä, jotka hänestä tuntuvat hyvältä. Esim minä laihdutan, ja hän saattaa tehdä minulle rasvaisia uunileipiä tai leipoa suklaapiirakkaa tai tuoda kioskilta suklaalevyn. Se harmittaa kun ei haluaisi kieltäytyä.
Hän myös sanoo rakastavansa. Hyvin usein. Jättää pieniä lappuja aamuisin. Silti hän ei jaksa kuunnella kun kerron omista tunteistani. Hän saattaa nukahtaa kesken lauseeni ja minä loukkaannun siitä. Ja huudan. Hän ei myöskään osaa antaa yhtään konkreettista ehdotusta siitä, miten selvittäisimme sotkumme. Hän ei pysty kertomaan mitä odottaa minulta tai mitä hän voi antaa tai tehdä suhteemme eteen. Hän sanoo aina, että suostuu puhumaan, mutta ei suostu siihenkään. Istuu hiljaa, ottaa vastaa (jos ei nukahda) ja on samaa mieltä kaikesta. Sitoutuu sopimuksiin, joita ei koskaan pidä. Ei edes seuraavana päivänä muista. Ja jos muistaa niin muuttaa sääntöjä kertomatta minulle ja ihmettelee kun olen myöhemmin pettynyt kun sopimus ei pitänyt. Hänhän piti kiinni. Unohti vain kertoa, että muutti säännöt.
Edelliset vain pinnalta raapistuna. Nyt ihmetyttää, että kumpi meistä on oikeasti päästään sekaisin. Onko minulla epärealistisia odotuksia miehestä? Yritänkö muuttaa häntä toiseksi? Olenko loppujen kaikkine hyvine aikomuksineni se tulppa ja tukko joka estää hyvän elämän? Vai surkea kynnysmatto?
Ero käy mielessä jatkuvasti, en vain pääse irti. Jotenkin aina taivun ja ajattelen, että ehkä nyt. Nyt asiast alkavat rullata. Voimatkin alkavat olla ihan lopussa.
En tiedä mitä valitan. Jompi kumpi meistä ei vaan oo ihan täysillä valoilla. Olenko se minä itse? Onko muita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Teillä tosiaan on vaikea aviokriisi meneillään ja pahentunut ajan myötä. Luulen, että sinua on jäänyt kaivelemaan ilmeisesti tuo miehesi syrjähyppy, jota et ole pystynyt unohtamaan, etkä kenties antamaan anteeksi. Asia on ehkä jäänyt myöskin käsittelemättä kunnolla? Pettäminen on voinut aiheuttaa sinulle tunnevamman, joka näkyy luottamuspulana ja omanarvontunteesi romahtamisena. Pettymys on saanut sinut miettimään, että oletko ollut liian luottavainen ja alistuva parisuhteessanne ja myötäilijä. Kenties olet pettynyt myös itseesi ja pitänyt itseäsi liian sinisilmäisenä. Sinua on loukattu ja haluat nyt suojella itseäsi asettamalla omat rajat itsesi suojaksi ja odottamalla, että toinen niitä kunnioittaisi. Olet asettanut miehellesi tietämättäsi ehdot tavallaan testataksesi hänen uskollisuuttaan, lojaalisuuttaan ja luotettavuuttaan sinua kohtaan. Miehesi ei kuitenkaan huomioi sinua odottamallasi tavalla kuten toivoisit ja tuot pettymyksesi esille turhautuneena kiukutteluna, jota hän ei taas osaa yhdistää mitenkään itseensä, vaan ajattelee niiden johtuvan pelkästään sinusta.
Yrityksesi on voinut ajaa teidät umpikujaan. Yrität saada suhteen toimimaan omilla ehkä liiankin tiukoilla ehdoillasi. Sinulla on sisälläsi paljon patoutuneita tunteita, joita sinun pitäisi päästä purkamaan jonkun kanssa. Olet tehnyt itsellesi suojamuurin ja asettanut vaatimuksia, jotka miehesi pitäisi täyttää, jotta hän voisi korvata sinulle sen tunnevamman, joka sisällesi on jäänyt ja sinua rikkonut. Tiedostamattasi voit pistää miehesi korvaamaan sinulle aiheutuneen mielipahan?, mutta kuten huomaat se tie johtaa umpikujaan. Viet teidät ahtaalle vaatimuksinesi, ja etäännytät miehesi sinusta, jos et muuta suuntaa.
Te molemmat tarvitsette nyt apua. Pariterapia olisi varmasti ihan oikea vaihtoehto teidän tapauksessanne. Minusta teillä on kaikki edellytykset vielä vahvaan ja hyvään parisuhteeseen, kunhan tuo tunnelukko pääsee avautumaan. Miehesi rakastava puoli tulee esiin niissä pienissä ihanissa teoissa, joita osaatkin arvostaa, joten kannattaa yrittää vielä.
Hirvittävän hyviä vastauksia! Kiitos.
Kun on keskellä myrskyn silmää ei näe itse olennaisia asioita. Terapiassa olemme olleet, mutta se ei oikein auttanut. Tuntui, että kävimme siellä tekemässä sopimuksia jotka kaatuivat samalla kun lähdimme ulos ovesta. Kerta toisensa jälkeen junnasimme samoja asioita ja terapeuttikin totesi lopuksi, että ei voi enempää auttaa jos puhutut asiat eivät siirry ja tule teoiksi. Ja lähinnä ne kaatuivat siihen, että miehelleni tuntui riittävän se, että "käydään terapiassa". Se, että sillä kaikella tiedolla ja ymmärryksellä olisi täytynyt tehdä jotain, oli liian vaikea. Ehkä nyt voisi olla hyvä yrittää "uutta kierrosta". Mieskin on saanut miettiä rauhassa, ja kantapään kautta todennut, että eivät ne pahat asiat itsekseen katoa. Aika ei paranna mitään itsessään.
Itse olen huomannut muuttuneeni negatiiviseksi ja vihamieliseksi. Vaatimustaso ja odotukset miestä kohtaan ovat välillä omissa korvissanikin ihan kohtuuttomat. Edellinen kirjoittaja sai minut ajattelemaan, että ehkä jollain tavalla odotan, että mieheni poistaisi ja korvaisi minun pahan olon. Ja järki sanoo, että ei se ole mahdollista, mutta ehkä siellä tunnetasolla sitten odotukset ovat epärealistiset. Se oli hyvä ajatus jota minun täytyy seurata. Lankean aika helposti syyttämään toista kaikesta. Varsinkin sen uskottomuuden jälkeen on ollut helppo ajatella, että kaikki paha tulee miehestäni. Mutta jollain tavalla minun on opeteltava ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästäni. Miten se onnistuu, onkin sitten toinen kysymys...
Taustalla on vielä se, että mieheni on hyvin häiriintyneestä perheestä (mm. väkivaltaa, äärimmäistä tiukkuutta ja kohtuuttomia rajoja jne) ja hänellä on ollut aina aika rajalliset keinot toimia ongelmatilanteissa. Ennen uskottomuutta hyväksyin sen kaiken kun tiedän ja tunnen ne ihmiset joiden kanssa hän on kasvanut. Nyt on vaan enää mahdotonta "ymmärtää". Mieheni pettäminen muutti jollain tavalla meidän parisuhteen pelisääntöjä. Ja mielestäni jossain vaiheessa meistä jokaisen on kasvettava aikuisiksi ja otettava vastuu elämästämme. Historiaansa ei voi loputtomasti paeta ja syyttää sitä jokaisesta virheestään.
Aikaa ollaan jo tähän laitettu niin paljon, että "ainahan voi odottaa huomiseen" on ihan hyvä neuvo. Kaikesta huolimatta rakastan miestäni. Perusarki silloin kun ei yritetä ratkoa ongelmia, on hyvää. Minusta tuntuukin, että meidän suhde on kuin Jekyll ja Hyde. Siinä on kaksi eri osastoa joista toinen on mitä mukavin ja lempein ja toinen puoli täynnä pahaa ja hirveyksiä. Pää vaan meinaa seota hyppiessäni niiden välillä. Aamuisin kun ei tiedä, että kumpaa puolta tänään eletään. Onko tuleva päivä hyvä vai painajainen.