Peitätkö masennuksen muiden ihmisten kanssa ollessa? Itse olen taitava näyttelemään normaalin oloista, vaikka mielessä kaihertaisi kuinka vaikeita ja synkkiä ajatuksia.
Peitätkö?
piiloon
12543
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
En kun en ole masentuneena erikoisemmassa porukassa enkä koe porukassa masennusta. Maksimissan uskoisin kokevani pientä ahdistusta epämiellyttävässä pakollisessa porukassa mutta se ei ole koskaan ollut vielä este. Lääkitys on niin kohdillaan kun ikinä voi ja olen tosi tyytyväinen ja iloinen siitä ja toimintakyky erinomainen, olen kai parempaan päin jo hyvinkin.
Jos olisi tilanne, että masentaa ja olisi epämiellyttävässä seurassa niin uskon että lähtisin jollain verukkeella pois, en sanoisi että masentaa joten heippa. Varmaan se olisi ihan osuvaa kyllä!
Minä myös olen mestari esittämään iloista ja hyvinvoivaa vieraiden ja puolituttujenkin läheisyydessä.
Ja taidan tehdä sitä myös kotioloissakin perheen läsnäollessa.
Semmoisen kyläilyreissun jälkeen, kun on yrittänyt nauraa muiden mukana ja keskustella "keveitä", on todella väsynyt. Eli voimia se kuluttaa.
Mutta minulla on siihen syyni. Ensinnäkään en halua muiden sääliä osakseni. Ja vaikka eletään 2000_lukua, niin ihmten kuvitelmat mielen sairauksista ovat 1800-luvulta. Eli ikuisen hullun leiman välttämiseksi yritän olla mahd. mukaan niinkuin ennenkin.
Varsinkin töissä huomaan esittäväni jotain toista, mikä on ironista, koska työuupumus ja henkisesti häiriintyneen nyt onneksi jo ex-kollegan käyttäytyminen ja huone työilmapiiri aikanaan nykyisen masennukseni suurimmalta osilta laukaisivat. Siihen pari muuta pettymystä päälle ja tässä ollaan. Mutta myös harrastus- ja kaveriporukoissa jaksan yleensä olla jopa vitsaileva tai "iloinen" jne. Kun menen työhuoneeseeni tai viimeistään painan kotioven perässäni kiinni, palataankin sitten rysäyksellä aivan toisenlaiseen todellisuuteen.
Minulla on vähän samaa kuin Siipirikolla, eli en välitä tuodakaan masennustani yleisesti esille, koska se on niin henkilökohtainen asia. Vain hoitava lääkäri ja yksi ystävä tietävät asiasta. Tutulta kuulostaa myös niiltä osin että oltuani tilanteissa/tapahtumissa, joissa on paljon ihmisiä (vaikka kuinka mukaviakin), olen aivan poikki. Mutta ennen kaikkea tunnen usein olevani vielä yksinäisempi ihmisten parissa kuin ollessani konkreettisesti yksin.
Muutaman kerran on käynyt niin, että ollessani tekemisissä ihmisten - yleensä vieraampien - kanssa, joku näistä on tietämättään (tai ehkä tietäen) sanonut minulle jotain sellaista, joka on osunut aivan asian ytimeen, ja olenkin miettinyt ovatko he nähneet pinnan alle tai muuten jotenkin "tunnistaneet" kipuiluni. Toisaalta lohdullista mutta on myös laukaissut vielä pahemman mielen.
kukaan töissä ei todellakaan osaisi ajatella että olen masentunut, koska osaan esittää normaalia ja iloista. Töissäni tunnutaan juoruilevan pienimmistäkin työkavereiden vaivoista joten en missään nimessä haluaisi että kukaan tietää. Siitä seuraa että töihin lähteminen on tullut raskaaksi ja olen iltaisin äärettömän väsynyt ja viikonlopuisin ei juuri haluaisi ketään kylään koska ei jaksa esittää...yritin parille "ystävälle" kertoa masennuksestani ja tuloksena se että yhteydenpito on oikeastaan sieltä suunnalta katkennut, siksi en enää halua kenellekään asiasta kertoa....
Olen ollut aikaisemmin erityisen taitava tässä, oikeastaan minun olisi pitänyt olla ammatiltani näyttelijä sen perusteella.
Mutta nyt: olen oma itseni. Minun puolestani ihmiset saavat ajatella ihan mitä lystäävät, jos joku leimaa hulluksi niin siitä vaan ihan vapaasti! En jaksa enää näytellä, ja se on ollut totisesti vapauttavaa. Tosin en paljon ole ihmisten kanssa tekemisissä, mutta jos esim. naapuri tulee vastaan ja kysyy vointia, vastaan rehellisesti, että ahdistaa jos sillä hetkellä ahdistaa.
Olen työikäinen,mutta ollut työelämästä pois 13 v. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä.
Esittelyni kuuluukin (jos töistä on puhe) että olen se ja se,työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia.
Minua ei yhtään hävetä se,että olen masis. Näytän että masis on ihan tavallinen ihminen joka pystyy juttelemaan muustakin kuin masennuksesta
Sen huolen kyllä pidän,että minua ei saa esim. muutoapulaiseks,koska en pysty keskittymään.
.. skarppaan, kun olen seurassa. Kun voin huonosti, en mene seuraan, jos ei ole pakko.
En ole mikään jenkkihymytyttö.
Olen lukion abiturientti ja vasta tänä vuonna olen masennukseni yhteydessä tajunnut mitä peittely on tuonut tullessaan. Olen ollut masentunut 13-vuotiaasta lähtien erinäisten syiden vuoksi. Perheessäni ei ole koskaan puhuttu asioista, jotka vaivaavat.
Olen menestynyt koulussa aina paremmin kuin muut. Yläasteella olin koulukiusattu, mutta silti keskiarvoni oli melkein 10. Koulukiusaamiseeni ei pahemmin puututtu ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Kiusaaminen jatkui ja edelleen keskityin kouluun, ainoastaan käytösnumeroni tippui. Sairastin masennusta ja silti esitin, että kaikki on hyvin. Sitten alkoi lukio ja menin töihin viikonlopuiksi. Yritin pitää numeroni kiitettävinä, luin ja tein läksyt joka päivä. Viikonloput olin töissä. Esitin kotona, että jaksan hyvin. Tuli kakkosluokka ja aloin olla väsyneempi. Menin massan mukana bileisiin, tein edelleen töitä ja opiskelin. Vieläkään kukaan ei huomannut kuinka paha minun oli olla. Nyt kolmannella luokalla romahdin ylioppilaskirjoitusten myötä. Hakeuduin hoitoon ja kerroin äidilleni masennuksestani. Hänen mielestään se oli vain huomionhakua, jopa naurettavaa. Lannistuin siitä ensin, mutta jatkoin hoitoani. Nykyisin melkein kaikki koulutoverini tietävät masennuksestani, eivätkä ehkä ihmettele miksi olen haikea. Pidän edelleen kuitenkin kulissit pystyssä; sain uuden ja paremman työpaikan, jossa teen töitä 3-4 päivää viikossa, luen ylioppilaskirjoituksiin koska tähtään hyviin tuloksiin ja samalla kuihdun sisältä. Esittämiseni on saanut aikaan ongelmia itseni kanssa, jotka puran poikaystävääni. Kiltin tytön ulkomuotoni pettää kerran viikossa, kun sisältäni pääsee ulos hirviö, jota ei pidättele mikään..
Kyllä sen peittää. Tosin suurin osa ihmisistä elämässäni tietävät asiasta: koulukaverit, ystävät ja usea työkaveri. Vanhemmille en ole kertonut. Kun asiasta on kertonut, on käynyt ilmi, että aika monella on mielenterveysongelmia. :D
Mutta silti, vaikka siitä monet tietävät, sitä esittää normaalimpaa kuin on. Ja kun kotioven sulkee - on väsynyt, loppuun asti kulutettu. Kuitenkaan, vaikka en sairauttani häpeä, en viitsi kuormittaa ihmisiä ongelmillani, eivätkä ihmiset oikein osaa reagoida siihen, jos kertoo miltä tuntuu. :/ Työpaikalla tietävät ainoastaan ne läheisimmät ihmiset, jotenkin pelkään juuri juoruilua ja sitä, että masennustani käytettäisiin minua vastaan, jos tieto kaikille leviäisi...
Silti suosittelen lämpimästi olemaan avoimia. Itse koen helpommaksi, että ihmiset joita kutsun ystäviksi tai kavereiksi tietävät, että kuka olen. Siihen kuuluvat masennus, miepiteeni, homoseksuaalisuuteni... Jos he eivät halua olla elämässäni kuultuaan esim. masennuksestani, en kaipaa heitä elämääni. Sen oppi jo aikaisin, ettei kannata hukata omaa energiaansa ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. :)
välillä masennus unohtuu ja olen oikeasti innostunut asioista, mutta lopulta masennus näkyy siinä, että nukun niin paljon kuin on mahdollista. Toisaalta se voi olla sitäkin, että aivot kaipaisi haastetta. En ole kovin sosiaalinen ihminen.
Riippuu vähän tilanteesta. Masiksestani tietävät mieheni, sisarukseni, pari kaveria sekä valikoitu joukko parhaita työkavereita, joista on tullut ystäviä. Eilen käytiin parhaiden (työ)kavereiden kanssa syömässä ystävänpäivälounas. Seurueessa oli yksi, joka ei tiedä sairaudestani, joten yritin skarpata. Olen vain huomannut, etten jaksa... Alkaa jo väsyttää pelkästään jonkun puheen pälätyksen kuunteleminen tai jatkuva energisen liikkeen katsominen (jälkimmäinen koskee lähinnä 6-vuotiasta poikaani). Viikonloppuna oli yhdessä tilaisuudessa, jossa oli paljon vieraita ihmisiä - onneksi heidän kanssaan ei tarvinnut keskustella. Paikalla oli myös kaksi kaveriani, jotka tietävät masennuksestani, toinen sairastaa itsekin. Hänellä on "lääkitys kohdallaan", joten puhetta ja energisyyttä piisasi. Sanoinkin, että mua alkaa oikein väsyttää tuo energisyys...
Eli, jos olen tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä masennuksestani, yritän asian myös peittää. Näiden seurassa, jotka tietävät asiasta, olen oma itseni, eli varsin hiljainen ("normaalisti" olen erittäin sosiaalinen, puhelias, hersyvä, iloinen...) ja vetäytyvä.
Se tulee kylläkin automaattisesti... Olen niin kasvanut siihen. Pakko yrittää edes jotenkin pitää ihmissuhteita yllä. Mutta välillä toisten huolet lähinnä huvittavat kun itse olet syvällä itessäs ja mietit elämän pahuutta, itsemurhaa, tai et ole läsnä. Muut eivät vaan huomaa sitä vaikka monet ystävistäni tietävät minun kärsivän masennuksesta....