Olen vasta viimeaikoina huomannut, että näytän harvoin oikeita tunteitani muille. Suruani en ilmaise enkä KOSKAAN itke seurassa. (Ehkä tunnen sen olevan heikkouden merkki ja minusta itkeminen muiden nähden on hyvin noloa). Vaikka minua ei kiinnostaisi muiden jutut, kuuntelen silti kiinnostuneen oloisena. Ihan vain kunnioittaakseni muita. Tämä johtuu varmaankin siitä, että itse loukkaannun, jos minua ei kuunnella tai jos joku sanoo suoraa, että ei kiinnosta. Niin on monesti käynytkin ja sen vuoksi olen muuttunut paljon hiljaisemmaksi tyypiksi ainakin luokkakavereideni seurassa, koska ajattelen ettei ketään kuitenkaan kiinnosta juttuni. Ajattelen myös, että jos joku kuuntelee kiinnostuneena, hän vain esittää sillä ei tahdo loukata minua.
Jos olen surullinen tai loukkaannun, ärsyynnyn tai muuten vituttaa joku, niin en juttele senkään vertaa. Vastaankin vain parilla sanalla. Syynä tähän käytökseeni voi olla myös silkka väsymys. Ja jos joku sattuu kysymään mikä on, niin sanon vain että väsyttää. Ihmisten on todella vaikea päätellä tästä käytöksestä että mikä on.
Oikeastaan näytän muille vain ilon ja sen muille-paljoa-sanomattoman-olotilan. Kiukkuani puran kirjoittamalla, piirtämällä, lähtemällä yksin ulos, tai sulkeutumalla huoneeseeni. Tosin, joihinkin asioihin suhtaudun "julkisesti" taas aivan päin vastoin kuin mitä tunnen. Otan huumorilla jotkin asiat mitkä oikeasti todella ärsyttävät minua. Vastaavasti taas esim. poika joka ihastui minuun (ja johon itse olin myös ihastunut), niin suhtauduin häneen hyvin välinpitämättömästi.
En oikein tiedä itsekään miksi hautaan oikeat tunteeni tai näytän 'vääriä' tunteita muille.
Jos olen surullinen tai loukkaannun, ärsyynnyn tai muuten vituttaa joku, niin en juttele senkään vertaa. Vastaankin vain parilla sanalla. Syynä tähän käytökseeni voi olla myös silkka väsymys. Ja jos joku sattuu kysymään mikä on, niin sanon vain että väsyttää. Ihmisten on todella vaikea päätellä tästä käytöksestä että mikä on.
Oikeastaan näytän muille vain ilon ja sen muille-paljoa-sanomattoman-olotilan. Kiukkuani puran kirjoittamalla, piirtämällä, lähtemällä yksin ulos, tai sulkeutumalla huoneeseeni. Tosin, joihinkin asioihin suhtaudun "julkisesti" taas aivan päin vastoin kuin mitä tunnen. Otan huumorilla jotkin asiat mitkä oikeasti todella ärsyttävät minua. Vastaavasti taas esim. poika joka ihastui minuun (ja johon itse olin myös ihastunut), niin suhtauduin häneen hyvin välinpitämättömästi.
En oikein tiedä itsekään miksi hautaan oikeat tunteeni tai näytän 'vääriä' tunteita muille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sulla on paska elämä ja se ei parane mihinkää ilman kuulaa kalloon.
Olen aika samanlainen kuin sinäkin. Ja tuo sama kysymys piilee minussakin "miksi hautaan oikeat tunteeni". Ehkä olen vain tottunut siihen, että muita ihmisiä pitää nuolla, koska olin yksinäinen ja kiusattu nuorempana.