Lapsena ainokainen, äidin ylisuojelema. Kavereiden luo ei saanut mennä eivätkä he saaneet tulla meille - sotkemaan.
Avioliitossa yksinäinen, miehellä aikaa vievä työ ja tuhannet harrastukset. Vannotti etten saa rajoittaa hänen menojaan ja ivata harrastuksiaan kuten hänen äitinsä oli tehnyt. Mikäpä minä olen ketään kahlitsemaan.
Läheisyyden kaipausta, hellyyden ikävää, yhteisen tekemisen ja ajan puutetta. Odotin vain kotona, että saisin vaihtaa edes muutaman sanan silloin kun hän sattui kotona viihtymään. Aika meni vain odottaessa. Lapsilta en päässyt juuri mihinkään, olin kuitekin heille se turvallinen aikuinen kotona.
Sen vähäisenkin yhteisen ajan vei sitten miehen salarakkaat, jäi kiinni ja kärähti, erosimme.
Äiti halusi elämääni hallitsemaan takaisin, seurasi ketä tapaan, missä käyn, ketkä ovat ystäviäni, soitteli perään, teki tarkistuskäyntejä kotiini. Ei suostunut katsomaan lapsia, etten pääsisi mihinkään.
Vuosia on kulunut, lapset omillaan, minulla uusi mies...etämies.
Kummallakin oma asunto, työ, välimatkaa 102km., miehellä viikonloppuisin aikaa vievät harrastukset.
Viikot olen yksin, on kuitenkin harrastuksia ja töissä hyviä ystäviä. Kotonani on hiljaista ja ikävää, kaipaan niin sitä kumppania joka olisi kainalossa iltaisin. Joskus on hirveä ihmisen ikävä, juttelukaverin puute, rakkauden puute.
Äiti soittelee edelleenkin, kun kuulee että olen viikonlopunkin yksin, sanoo "Ompa ihanaa, saat olla yksin ja rauhassa. Ei sen miehen tarvisi oikeastaan ollenkaan käydä siellä, sano ettei tule, saat olla yksin".
Ei äitikään ole yksin, hänellä on isä, naapurit, perhetutut, kaksi kissaa.
Miksi minun pitäisi olla?
Onko tavatonta että tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi, kaipaan toisen ihmisen seuraa, kaipaan kumppania rinnalleni?
Avioliitossa yksinäinen, miehellä aikaa vievä työ ja tuhannet harrastukset. Vannotti etten saa rajoittaa hänen menojaan ja ivata harrastuksiaan kuten hänen äitinsä oli tehnyt. Mikäpä minä olen ketään kahlitsemaan.
Läheisyyden kaipausta, hellyyden ikävää, yhteisen tekemisen ja ajan puutetta. Odotin vain kotona, että saisin vaihtaa edes muutaman sanan silloin kun hän sattui kotona viihtymään. Aika meni vain odottaessa. Lapsilta en päässyt juuri mihinkään, olin kuitekin heille se turvallinen aikuinen kotona.
Sen vähäisenkin yhteisen ajan vei sitten miehen salarakkaat, jäi kiinni ja kärähti, erosimme.
Äiti halusi elämääni hallitsemaan takaisin, seurasi ketä tapaan, missä käyn, ketkä ovat ystäviäni, soitteli perään, teki tarkistuskäyntejä kotiini. Ei suostunut katsomaan lapsia, etten pääsisi mihinkään.
Vuosia on kulunut, lapset omillaan, minulla uusi mies...etämies.
Kummallakin oma asunto, työ, välimatkaa 102km., miehellä viikonloppuisin aikaa vievät harrastukset.
Viikot olen yksin, on kuitenkin harrastuksia ja töissä hyviä ystäviä. Kotonani on hiljaista ja ikävää, kaipaan niin sitä kumppania joka olisi kainalossa iltaisin. Joskus on hirveä ihmisen ikävä, juttelukaverin puute, rakkauden puute.
Äiti soittelee edelleenkin, kun kuulee että olen viikonlopunkin yksin, sanoo "Ompa ihanaa, saat olla yksin ja rauhassa. Ei sen miehen tarvisi oikeastaan ollenkaan käydä siellä, sano ettei tule, saat olla yksin".
Ei äitikään ole yksin, hänellä on isä, naapurit, perhetutut, kaksi kissaa.
Miksi minun pitäisi olla?
Onko tavatonta että tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi, kaipaan toisen ihmisen seuraa, kaipaan kumppania rinnalleni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kirjoituksesi kosketti syvästi minua koska tunnen tuon yksinäisyyden tunteen , se sama on itsessäni vaikka kumppanini on fyysisesti läsnä liikaakin vieden minulta joskus jopa hapen....
Äitisi on vanginvartija, ota etäisyttä hänestä, älä päästä häntä elämään sinun elämääsi
se on sinun omasi, rakastava tytär voit silti olla mutta aseta rajat...olette molemmat aikuisia ja napanuora on
joskus katkaistava
sen jälkeen voit vapautua ottamaan vastaan kumppanuutta...yksinäisyys poistuu, toivon
itse olen ollut läheisriippuvainen (lue virtahepo olohuoneessa..hyvä yleiskirja) ja nyt pikkuhiljaa
voimaantumassa ja odotan että tulevaisuudessa odottaa vahvempi ja itsenäisempi minä
voimia sinulle sisko ;-D
osaavat olla hyvin hallitsevia ja ylirakastavia... mutta monesti syynä on huoli omasta lapsesta.
Joskus suurin apu ihmiselle joka on huolestunut, kenties kärsinytkin lapsensa vaikeuksien ja kivun takia, on se että hän saa auttaa. Vaikka teot olisi pieniä, tunne siitä että on yrittänyt auttaa on tärkeä.
Kiltti ! Opettele sanomaan EI ! Ja ole myös itsekäs joskus. Ei kaikkeen tarvitse suostua mitä pyydetään.
Ehkä äitisi on kypsä isääsi ja kaipaisi omaa rauhaa,siksi ihannoi, että sulla sitä on.
Mutta te olette kaksi eri ihmistä, voi olla myös hallitsemisen tarve, olet VAIN pieni tyttäreni pysy sellaisena.
Mutta älä pysy. Ole oma itsesi ja sano se myös sille mieskumppanillesi. Että nyt riitti ODOTUS ! Jos hänellä ei ole sulle aikaa... Mitä mitä teet ?
Mä olen kanssa huomannut, että äitini on aina tyytymätön minuun teinpä mitä tahansa. Ei pitänyt siitä kun menin naimisiin. Huono mies. Ei pitänyt siitä kun erosin. Olen tuottanut hänelle häpeää epäonnistumalla ja eroamalla.
Eräänä päivänä en yksinkertaisesti enää jaksanut kuunnella jatkuvaa syyllistämistä kun en koskaa soita tai tule käymään tai ole sellainen kuin äiti haluaa. Otin etäisyyttä ja nyt voin paremmin.