eli minulla on ihana poikaystävä joka ei tiedä ongelmistani enkä tiedä miten kertoa, sanat ei vaan lähde suusta, ei ole rohkeutta. olen ollut masentunut vuoden johon minulla on lääkitys, tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole kovin paha. viiltely jonka sain onneksi lopetettua, paniikkihäiriö josta olen saanut niin pahat traumat että en ole pystynyt olemaan pitkään aikaan yksin ja vielä lisäksi taustalla syömishäiröilyä.
miten saisin kerrottua?
kokemuksia samantyyppisestä ongelmasta?
miten saisin kerrottua?
kokemuksia samantyyppisestä ongelmasta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei pidä pelätä sitä, että kokee itsensä ahdistuneeksi. Kyllä se sun poikaystävä ymmärtää. Ainakin jos hän on todella tosissaan suhteessa ja riittävän kokenut ihminen ymmärtämään elämän vaikeuksia joita jokatapauksessa eteen sattuu ennemmin tai myöhemmin.
Ja vaikka ei ymmärtäisi niin täältä löytyy jonossa läjäpäin sellaisia, jotka ymmärtää.
Joten rohkeasti vaan puhumaan. Sen jälkeen on paljon helpompi olla, usko vaan.
Tiedän itsekin ph-ukkona että sitä häpeää ihan turhaan omia pulmiaan.
Traumoja tulee ja menee, niistä päästään yli, kyllä vaan.
On kohdattava asiat ja käytävä ne läpi. Tuskaiselta tuntuu toki aluksi mutta sen jälkeen paranee tuplatahdilla.
Äläkä kokoajan ajattele pahimpia skenaarioita, ota mieleen pari mukavaa juttua ja anna niiden kasvaa.
Olet auttanut itseäsi hakemalla lääkitystäkin ja olet selvinnyt viiltelystä. Sinussa Nainen on voimaa vaikka muille jakaa, kyse on nyt siitä että käytät sen oikein.
Täältä tulee tukea, elä hätäile.
Edellisen viestiin voisin lisätä... Että jos puhuminen tuntuu vaikealta (tuo lienee meille kaikille tuttu ongelma: sanat eivät vain lähde suusta...), niin kirjoita. Monista tilanteista itse olen ainakin selvinnyt niin. Kirjeellä, pikkuviestilappusella, kännykkään kirjoitettuna... Ja sitten vaan ojentaa toiselle luettavaksi. Hölmöltä se voi tuntua, mutta silleen se sujuu. Eikä unohdu, että mitä piti sanoa, kun on etukäteen saanut miettiä valmiiksi. :)
Kyllä kannattaa kertoa ja puhua, tärkeille ihmisille. Vaikealta se voi tuntua, mutta on usein sitten paljon luultua helpompaa, kun siihen ryhtyy ja toinen toivottavasti tulee ns. vastaan ja tukee. Tällainen on oma kokemukseni, kun olen kertonut asioistani läheisille ihmisille. Olen sairastanut pitkään vakavaa masennusta, johon liittyy paljon häpeää ja pelkoja muun muassa. Niistä ei ole aina helppoa puhua, mutta vielä vaikeampaa joskus on vaikeneminen - puhuminen, oikeille ihmisille, helpottaa.