moni ihminen on tavalla tai toisella yksin..minun tarinani taas on tälläinen...minulla on lapsia,mies ja olen onnellinen avioliitossani..mutta vanhempani ovat kuolleet ja sisareni inhoaa minua..veljeni kanssa olen tekemisissä aika harvoin...minulla ei ole ystäviä ja joskus tunnen itseni yksinäiseksi kun ei ole shoppailuseuraa tai leffaseuraa tai ihan vaan naispuolista ystävää jonka kanssa voisi puhua kaikista asioista..mieheni kanssa voin toki keskustella mutta ei se ole kuitenkaan sama asia..tahtoisinkin tietää,että onko minulla kohtalotovereita?onko jollakin muulla yksinäistä vaikka onkin perheellinen?vai olenko minä jotenkin outo?
näin minulla...
äippä79
8402
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulta ovat äiti, isä, veli ja sisko -kaikki- kuolleet, on vain puuoliso ja jo maailmalla oleva lapsi. Ei ystäviä, vain ehkä tuttuja, joihin törmää sattumalta about kerran vuodessa. Voisin siis olla aika yksinäinen, mutta olen sopeutunut jo ajatukseen ja ajattelen, että elämä on sitä, mitä se on ja katson vain, mitä se tuo vielä tullessaan. Olen suht tyytyväinen, jos mitään pahempaa ei enää sattuisi. Kun läheiseni pärjäisivät - se riittää minulle ihan oikeasti. Voisin hengittää vapaasti...
Mielestäni aika vastenmielinen ajatusmaailma tuollainen passiivinen odottaminen "katson vain, mitä se (elämä) tuo vielä tullessaan".
Elämä on siitä vittumainen asia että se harvoin tuo mitään hyvää tullessaan ihan itsestään. Yleensä pitää itse nousta ja hakea se hyvä asia ja vaatia ja taistella väkisin itselleen, jos sen haluaa.
No mä oon ehkä n. 20 vuotta vanhempi kuin aloittaja joten se ehkä selventää mun ajatusmaailmaa. On ollu matkoja ja ehkä vielä tuleekin, on ollu korvatulehdukset lapsella, on haudattu omaiset yksi toisensa jälkeen, on säästetty pienehkö asunto jne. että kyllä tätä elämääkin on koettu puolelta jos toiselta, mutta nyt on hyvä pysähtyy kun ei enää jaksa ihan mennä joka tuulen mukana. Sitä rauhoittuu kummasti viidenkympin jälkeen eikä niin joka juttu enää hetkauta kuin nuorempana. Ihana vaihe toisaalta - kun vaan sais olla terve. Ei kysymys ole niinkään passivisuudesta vaan elämän todellisista asioista nauttimisesta, kun ei enää ole varsinaisesti kiire mihinkään. ei edes töihin, kun voi lähteä ajoissa - ja siihen ei välttämättä kuulu materialistisuus vaan jonkinlainen -voisko sanoa- rauha sisällä. Ilman varsinaista uskonnollista merkitystä. Tätä joko tulee elämän mukana sivutuotteena - tai sitten ei.
On tuttua tekstiä, itsellä tosin on elämäni aikana ollut yksi ystävä, silloin ala-asteella. Ei ole ketään kenen kanssa kävisi lenkillä, shoppailemassa tai vaikka elokuvissa, joskus olisi ihan hauska myös käydä vain kahvilla jossain jonkun kanssa. Yksin on tympeä lähteä ostoksille, ei viitsi kuin käväistä, sitten jos kahville menee, siellä saa yksin istua jossain nurkassa, kun muut tulevat jonkun kanssa, lehdetkin on aina varattu. Kehtaako kysyä mistäpäin olet, vaikka olen ilmeisesti vähän vanhempi, mutta alle 40 vuotias ?
juu kehtaa kysyä..olen täältä rauman suunnalta..minulle ei iällä ole väliä ja samaa myöskin kaipaan että olisi joku jonka kanssa mennä esim.kahville...ajatuksemme on samanlaisia..toivottavasti vaan välimatkaa ei ole liikaa...
valitettavasti olla, itse olen täällä pohjoisessa oulussa.
minulla kyllä vanhemmat elossa ja siskoni on hyvä ystäväni,veljeäni nään harvemmin.,muita ystäviä ei sitten olekkaan. olen v-78 syntynyt kolmen lapsen äiti ja nykyisin yksinhuoltaja. minäkin olen yksinäinen,olisi mukava jos joskus olisi joku jonka kanssa nimenomaan käydä kahvilla,elokuvissa,shoppailemassa ja iltaakin istumassa joskus.olen myös erittäin ujo ja hiljainen ennenkuin paremmin ihmiseen tutustuu.harrastuksia ei juuri ole kun pienin lapsi on vasta 2 vuotias ja hoitoon on vaikea saada jos johonkin menee,joten sosiaalinen elämä on erittäin vähissä,asun kymenlaaksossa :)
Kirjoituksesi sai minut miettimään omaa yksinäisyyteni tunnetta, minulla on perhe ja työ, jossa olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Lähinnä tuntuu että kaipaisin oikeita/aitoja ihmissuhteita siis ystäviä.. Minulla oli monta vuotta hyvä ystävä, hän löysi miehen ja ystävyys sai jäädä. Uskon että näin on monelle muullekkin käynyt, jotka tuntevat itsensä yksinäiseksi. Itse ainakin en halua näyttää kenelläkkään/ puhua ystävien puuttumisesta. Tuntuu vain itsestä pahalta ja miettii että onko minussa jotakin vialla, että miksi ystäväni/ystävät eivät ole elämässäni pysyneet. Kaipaisin siis ystäviä ihan höpöttelemään, shoppaileen, tanssipaikkoihin jne. Minusta oikean ystävän löytyminen ei katso koti kaupunkia, on puhelin, sähköposti ja erillaisia kulkupelejä. Itse asustelen pirkanmaalla.