Minun on vaikea edes puhua tai kirjoittaa tästä.. jotenkin tuntuu tyhmältä puhua tästä, pinnalliselta ja turhamaiselta... En ole sitä, ainakaan muita kohtaan enkä aina itseänikään. Mutta tiedostan jatkuvasti, joka tilanteessa tietyt virheeni, ja niiden ajattelu, tarkastelu ja niiden muuttumisesta haaveilu ovat joka päivä suurimmassa roolissa elämässäni. Minulla on koko ajan päässä haavekuva siitä millaiselta haluaisin näyttää ja odotan päivä päivän jälkeen, milloin muutun sellaiseksi. Mielestäni minun kuuluisi näyttää siltä, eikä tälläiselta vialliselta versiolta siitä ja olen vihainen, koska en näytä siltä. Ravaan pitkin päivää katsomassa peiliin toivoen, että vihdoin näyttäisin siltä ja jos en näytä, niinkuin en tähän asti, tulee pakkomielle meikata ja yrittää poseerata eri asennoissa kunnes näytän mahdollisimman paljon tältä haavekuvaltani ja sitten voin poistua hyvillä mielin ja itsevarmana, joka ei tosin kestä kauaa.
Pahinta on ehkä valtava, kaikilla mahdollisilla tavoilla iso ja pitkä nenäni, olematon leuka, pieni suu ja ohuet lyttyhuulet, olemattomat poskipäät, kaiken kaikkiaan ruma kasvojen muoto ja suuri koko ja vielä kellertävät hampaat. Inhoan sivuprofiiliani ylikaiken ja minun on aivan pakko peittää se joka kerta kun joku on minusta sivullapäin ja hänen on mahdollista nähdä minun sivuprofiilini. Tämä tekee elämäni melko hankalaksi ja uuvuttavaksi, kyllästyttää itseänikin jo tämä ja vaikeuttaa koulunkäyntiä ja muilla julkisilla paikoilla liikkumista. Ystävieni ja perheenikin kanssa teen tätä tottakai. Minun on niin vaikea hyväksyä itseänikään, että en kestäisi sitä, että vielä joku toinenkin huomaisi tämän erilaisuuteni ja rupeaisi arvostelemaan tavalla tai toisella, vaikka pelkällä pitkällä katseella. Tämä on niiin uuvuttavaa, en kestä enää.. Minua pidetään niin aivan tavattoman outona kun minulla on aina käsi naaman edessä peittämässä nenää, leukaa ja suuta. Jos ei käsi niin sitten hiukset. Olen menettänyt monia ihmisiä tämän takia, kun vietän suurimman osan ajasta nykyään kotona, koska muualla en tunne olevani turvassa...
Vähän aikaa sitten olin rakastunut, mutta jouduimme tapaamaan hyvin harvoin, koska tunsin usein olevani liian ruma tavataksemme ja peruin ja siirtelin tapaamisia jatkuvasti. Niinä harvoina kertoina kun onnistuinkin laittautumaan mielestäni siedettäväksi ja itsetuntoni oli korkealla (pitkälti alkoholin vaikutuksesta) ja tapasimme, silloinkin vain aivan pimeässä ja peittelin kasvojani hupulla ja hiuksilla ja välillä kädellä. Hän yritti ottaa niitä pois, välillä kovakouraisestikin, mutta onnistuin aina juuri ja juuri pitämään piilossa inhoamani kohdat. Meidän suhteemme olikin pitkälti nettisuhde, josta pidin ja nautin kylläkin enemmän kuin tapaamisista, koska se oli helppoa ja turvallista, kun ei tarvinnut pelätä nenän ja muiden kohtien paljastumista.
Sitten, kun kasvoni todellisesti ja pysyvästi näyttävät siltä kuin haavekuvassa päässäni, voin alkaa elämään täysillä. Helpotun ikihyviksi ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti onnellinen. Silloin pystyn mihin vain ja unelmani voivat vielä toteutua. Nykyään elän aivan kuin en vielä edes eläisi, vaan odottaisin tulevaa elämääni. Suurin osa ajastani kuluu niiden kauniiden kasvojen ja kiinteän kropan odotteluun, jolloin sen elämäni siis voin kunnolla aloittaa, eikä tarvitse enää hakea muilta hyväksyntää vaan se tulee omasta itsestään ja on ja pysyy. Sitä odotellessa...
Pahinta on ehkä valtava, kaikilla mahdollisilla tavoilla iso ja pitkä nenäni, olematon leuka, pieni suu ja ohuet lyttyhuulet, olemattomat poskipäät, kaiken kaikkiaan ruma kasvojen muoto ja suuri koko ja vielä kellertävät hampaat. Inhoan sivuprofiiliani ylikaiken ja minun on aivan pakko peittää se joka kerta kun joku on minusta sivullapäin ja hänen on mahdollista nähdä minun sivuprofiilini. Tämä tekee elämäni melko hankalaksi ja uuvuttavaksi, kyllästyttää itseänikin jo tämä ja vaikeuttaa koulunkäyntiä ja muilla julkisilla paikoilla liikkumista. Ystävieni ja perheenikin kanssa teen tätä tottakai. Minun on niin vaikea hyväksyä itseänikään, että en kestäisi sitä, että vielä joku toinenkin huomaisi tämän erilaisuuteni ja rupeaisi arvostelemaan tavalla tai toisella, vaikka pelkällä pitkällä katseella. Tämä on niiin uuvuttavaa, en kestä enää.. Minua pidetään niin aivan tavattoman outona kun minulla on aina käsi naaman edessä peittämässä nenää, leukaa ja suuta. Jos ei käsi niin sitten hiukset. Olen menettänyt monia ihmisiä tämän takia, kun vietän suurimman osan ajasta nykyään kotona, koska muualla en tunne olevani turvassa...
Vähän aikaa sitten olin rakastunut, mutta jouduimme tapaamaan hyvin harvoin, koska tunsin usein olevani liian ruma tavataksemme ja peruin ja siirtelin tapaamisia jatkuvasti. Niinä harvoina kertoina kun onnistuinkin laittautumaan mielestäni siedettäväksi ja itsetuntoni oli korkealla (pitkälti alkoholin vaikutuksesta) ja tapasimme, silloinkin vain aivan pimeässä ja peittelin kasvojani hupulla ja hiuksilla ja välillä kädellä. Hän yritti ottaa niitä pois, välillä kovakouraisestikin, mutta onnistuin aina juuri ja juuri pitämään piilossa inhoamani kohdat. Meidän suhteemme olikin pitkälti nettisuhde, josta pidin ja nautin kylläkin enemmän kuin tapaamisista, koska se oli helppoa ja turvallista, kun ei tarvinnut pelätä nenän ja muiden kohtien paljastumista.
Sitten, kun kasvoni todellisesti ja pysyvästi näyttävät siltä kuin haavekuvassa päässäni, voin alkaa elämään täysillä. Helpotun ikihyviksi ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti onnellinen. Silloin pystyn mihin vain ja unelmani voivat vielä toteutua. Nykyään elän aivan kuin en vielä edes eläisi, vaan odottaisin tulevaa elämääni. Suurin osa ajastani kuluu niiden kauniiden kasvojen ja kiinteän kropan odotteluun, jolloin sen elämäni siis voin kunnolla aloittaa, eikä tarvitse enää hakea muilta hyväksyntää vaan se tulee omasta itsestään ja on ja pysyy. Sitä odotellessa...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oireesi ja käyttäytymisesi viittaavat vahvasti BDD:hen. Joka tapauksessa elämäsi kuulostaa siinä määrin hankalalta, että kehottaisin harkitsemaan lääkärin arviota terapian tai hoidon tarpeestasi. Varaudu siihen, että BDD, tai dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö, on Suomessa huonosti tunnettu sairaus; jokin satunnainen yleislääkäri ei välttämättä osaa heti nähdä ongelmasi vakavuutta, silloin kannattaa kääntyä toisen lääkärin tai psykiatrin puoleen.
BDD on hankala häiriö, mutta tutkimusten mukaan hoidettavissa. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Tosiaan pitäisi saada aikaiseksi hankkiutua johonkin hoitoon, mutta kun en ole oikein itsellenikään vielä myöntänyt ja hyväksynyt tätä sairauttani, niin yritän jatkuvasti väittää itselleni, etten tarvitse mitään hoitoa ja että kyllä tämä tästä. Mutta kun ei tämä tästä mihinkään muutu, vaikka välillä vähän helpottaisikin.
Nyt on jouduttu luopumaan ensi vuoden vanhojentansseistakin, joihin olisin niin kovasti halunnut mennä, varsinkin tämän yhden kanssa, joka minua sinne vaikka kuinka kauan pyyti ja pyyti. Otti sitten erään kauniin, suositun ystäväni ja heillä synkkasi heti hyvin yhteen, kyllä ottaa päähän. On tämäkin elämä kun pitää luopua kaikista haluistaan ja unelmistaan. Nyt olen kuitenkin saanut elämäni jotenkin raiteilleen sen osalta, etten ole enää pois koulusta naamani takia.
Seuraavaksi sitten luultavasti luovutaan ajokortin hankinnasta, koska siinähän autokoulun opettaja näkee naamani sivuprofiilista, enkä voi peittää niitä ratissa olevalla kädelläni, enkä kyllä hiuksillanikaan tarpeeksi hyvin ja niin, että näkisin samalla ajaa.
Itselläni on myös BDD ja Suomessa tähän ei todellakaan saa hoitoa. Terapeuttini ja psykiatrini Espoossa eivät edes vaivautuneet etsimään siitä tietoa, joten koko homma jäi tietenkin siihen. Sairaus kuitenkin vain pahenee mitä vanhemmaksi tulee, joten jos jotakin kautta mahdollisesti SAAT hoitoa, niin ota se vastaan. Mitä nopeammin tämän sairauden diagnosoi ja hoitaa, miten sitten hoitaakin, niin sitä parempi. Itselläni tämä on ollut lapsesta asti.
Tutulta kuulostaa ylläoleva. Mielestäni minulla tämä alkoi ylä-asteella, leikkö syynä pieni syrjäytyminen ja huono itsetunto vai mikä mutta nykyään 18v iässä alkanut ahdistaa tuo oma ulkonäkö. Peilistä kun sen näkee niin se pienikin itsetunto tulee rytinällä alas ja mieli on maassa.
En ole todellakaan normaalinnäköinen valokuvista tai peilistä katsoen.. Vaikea kuvitella että sitä näyttäisi muiden silmissä erinlaiselta vaikka lukemani mukaan BDD:ssä näin olisi. Kasvonpiirteet ei ole normaalit, en ole nähnyt juurikaan vastaavia kun olen kuviani vertaillut muihin. Sivuprofiili siinä lähinnä saa kammon aikaan, edestä päin näytän mielestäni kutakuinkin normaalilta. Aina sitä vain miettii että miksi ei voi olla normaalin näköinen, tai edes sen näköinen mitä yleisesti ottaen rumiksi kutsutaan joka kelpaisi vallan mainiosti. Olen kuitenkin mies ja en haikeile olevani kaunis, "rumuus" ei haittaisi mutta se että eroaa muista merkittävistä.
Tasan ei tunnu onnenlahjat käyvän. Kaverit olen hukannut varmasti osittain omasta syystäni, harrastukset jääneet ja elämää ei juuri ole, itsetunto nollassa ja juuri missään en nykyisin käy. Ainoa mikä minua enään kiinnostaa on ammattini, siinäkin yhteydessä ajattelen usein että ei tällainen tapaus pysty edes siihen jne.. Varmasti pystyisin niistä suoriutumaan jos itsetunto ei olis tässä luokassa.
Kai joku ymmärtää miltä nuoren miehen elämä alkaa tässä vaiheessa tuntua kun katsoo ympärillä olevia nuoria joilla on kaverit, huolet pois ja elämä edessä.
Kuulostaapa tämä teksti nyt omaankin korvaan lapselliselta, mies miettii ulkonäköänsä näin paljon mutta ei tälle tunnu mitään voivan.
Älä pilaa nuorta elämääsi enempää. Hanki apua ja hoitoa itsetunto-ongelmaasi. En ole BDD:hen kovin paljon perehtynyt, mutta oli mielenkiintoista lukea aivan toiselta palstalta juttu, jossa todettiin aivojen tuottavan noin 80 % siitä, mitä "näemme". Eli kun katsot kuvaasi, se mitä havainnoit on valtaosaltaan omien aivojesi tulkinta siitä, miltä näytät. Olen melkosittain ruma naisihminen, mutta kun olen hyvällä tuulella ja/tai saanut rakkautta osakseni, näytän peliin vilkaisemalla melko hyvältä, sensijaan ahdistuneena tai masentuneena koen itseni hirveäksi rumilukseksi. Siis oma mieliala muokkaa sen, miten itsemme koemme ulkonäöllisesti. Turhaan itse vatvot tuollaista itsesäälimeinikiä. Masennus-diagnoosillakin voisit saada sopivaa hoitoa, terapiaa ym. Luultavasti olet vain paisutellut mielessäsi valtavaksi jonkin ulkonäköseikan, jota lähimmäisesi eivät välttämättä edes noteeraa mitenkään.
Elämässä on niin paljon muutakin kuin synkkä oman peilikuvan tuijotus, kunhan pääset oikeille raiteille takaisin, sovitaanko näin!
Minulla myös BDD, ja ikää 23v. Muistaakseni jo ala-asteella aloin olemaan neuroottinen ulkonäöstäni, ja ongelma on pahentunut huomattavasti iänmyötä, ja se haittaa jokapäiväistä elämääni, se on aina läsnä, ja ajatukset synkkenee vuosi vuodelta.
Silmään pisti edellisen kirjoittajan kommentti "itsesäälissä vatvomisesta" ja "itsetunto-ongelmasta". Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vakuuttaa, ettei tässä sairaudessa auta pätkän vertaa, jos päätteliäästi yrittää unohtaa ulkonäkönsä ja lakata "säälimästä itseään". En tiedä miten sen terveelle ihmiselle kuvaisi, mutta se mitä peilistä näen, on jotain niin lamaannuttavan ja sairaalloisen rumaa, että koen todellisia fyysisiä pahoinvointioireita nähdessäni itseni esimerkiksi kirkkaissa valoissa peilistä. Se on jotain niin käsittämättömän rumaa, ettei ihmissilmä pysty sellaista katsomaan. Tuntuu ehkä hassulta ihmisestä joka ei tätä sairasta, mutta näen itseni vähintään yhtä kamalana, kuin ihmisen jonka kasvot on tuhoutuneet onnettomuudessa tai vaikkapa tulipalossa. Kuulostaa myöskin varmaan pöyristyttävältä että joku "kehtaa" verrata itseään oikeasti vammautuneisiin, mutten mahda sille yhtikäs mitään että näen itseni niin muotopuolena.
Itsetunto voi juu toki olla osasyynä siihen että sairaus haittaa entistäkin enemmän elämää, mutta vaikka miten tuntisi vaikkapa onnistumisen tunteita tekemisistään, kuittaantuu kaikki pois kun peiliin katsoo. Olen hirviö, mitä väliä vaikka työ ja opiskelut sujuisivat, kun kotoaankaan ei voi poistua kun näyttää tältä eikä elämää voi elää täyspainoisesti.
Myöskään edellisen kirjoittajan maininnat hyvän tuulen päivistä jolloin itsensä näkee parempana, eivät ainakaan minuun päde millään muotoa. Päin vastoin hyvin alkanut päivä, jolloin olen suurinpiirtein herännyt hymyssäsuin, pilaantuu täydellisesti viimeistään kun vilkaisen peiliin, ja romahdan täysin. Se tuska omasta hirviömäisyydestään on jotain niin tuskallista. En esimerksiksi koe kuuluvani edes ihmisrotuun, olen kuin ulkoavaruudesta tullut mutaatiohirviö joka yrittää näyttää samaltain kuin muut siinä onnistumatta.
Sairaus haittaa elämääni hyvin laajasti. Olen mm. keskeyttänyt opiskelujani koska en ole kyennyt poistumaan kotoani aamuisin ihmisten ilmoille kouluun. En liiku ulkona valosalla ellei ole ehdoton pakko. Kaupoissa en voi mennä sovituskoppiin, koska saan paniikkikohtausmaisen pakokauhuntäyteisen ahdistuskohtauksen kun näen itseni pukukoppien peileistä kirkkaissa valoissa. Elämä menee suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä, sosiaalinen elämä on täysin kuollutta.
Vaikka miten tsemppaisin, pakottaisin itseni elämään elämää, päädyn aina samaan alkupisteeseen, siihen etten vain kykene elämiseen niinkuin muut tämän näköisenä. Olen riippuvainen meikistä, tukanlaitosta, ym., enkä edes hengenhädässä poistuisi kotoani ilman pakkelia naamassa.
Joskus huonoimpina hetkinä koen itseni kotona yksin ollessakin niin kuvottavaksi, että tunnen oloni mukavammaksi vasta kun sammutan valot ja istun pimeässä. Kuulostaa sairaalta, ja sitä se varmasti onkin, tiedostan sen muttei se auta mua olemaan väliinpitämätön rumuuttani kohtaan.
Maksaisin maltaita, ihan mitä tahansa ikinä jos vain näyttäisin normaalilta. En tavoittele kauneutta, vaan sitä että näyttäisin ihmiseltä. (jatkuu)
(jatkuu) BDD:tä sairastavan aivokemiat ei ole balanssissa, ja aivot rekisteröivät näkemäänsä eritavalla kuin terveiden aivot. Terve ihminen katsoo kokonaisuutta, kun taas BDD -potilaan aivot rekisteröivät pienimmätkin yksityiskohdat, eivätkä osaa muodostaa niistä todellisuutta vastaavaa kokonaisuutta. Toisinsanoen se mitä näemme, ei ole suoranaisesti kuviteltua, vaan se on virheellisesti hahmoteltu kokonaisuuskuva joka ei vastaa sitä miten muut meidät ehkä näkevät.
Esimerkiksi minä koen sen vahvasti, etten oikeastaan edes tiedä miltä loppujen lopuksi näytän. Onhan minulla silmät päässäni ja näen itseni peilistä, mutta se mitä näen on ensinnäkin hyvin vaihtelevaa. Tuntuu kuin naamani muuttuisi jatkuvasti, toisena päivänä kärsin isosta nenästä, toisena suuresta otsasta, ja joskus en huomaa näitä vikoja vaan kärsin jostain muusta viastani. Joskus koen että kasvojeni perimmäinen ongelma on niiden kapeus ja kolkkous, kun toisena päivänä koenkin olevani maailman pyöreänaamaisin pallonaama. Lisäksi koen erittäin todellisesti kasvojeni ulkonäön muuttuvan esimerkiksi erilaisissa valaistuksissa. Jokaisen ihmisen kasvot näyttää hieman toiselta siten, mutta minun omani muuttuvat omissa silmissäni kuin kertakaikkisen erilaisiksi, toisen ihmisen kasvoiksi. Kotoa saatan lähteä joskus kun on normaalia parempi päivä niin, että olen kotipeilistä nähnyt itseni hiukan parempana. Kun sitten menen vaikkapa kauppaan, ja näen itseni kaupan peilistä, en saata käsittää miten voin näyttää niin täysin erilaiselta kuin kotona.
Tätäkin on hyvin vaikea selittää terveelle ihmiselle, ei tällaista kokemani mukaan ymmärrä kukaan muu kuin sellainen joka tätä itse on sairastanut. Tämä on verrattavissa esimerkiksi anoreksiaan. Potilas ei hahmota vartalonsa mittasuhteita, kokee olevansa lihava vaikka on pelkkää luuta ja nahkaa. Anoreksiapotilas saattaa esimerkiksi törmäillä ovenpieliin, kun on arvioinut kokonsa väärin. Usein BDD ja anoreksia tai muu syömishäiriö kulkeekin käsikädessä, ei aina mutta usein.
Surullisinta on, että tämä vie kaiken elämänhalun. En ole ollut nuorena murkkunakaan koskaan itsetuhoinen, mutta vasta nyt nuorena aikuisena olen ensimmäisen kerran satuttanut itseäni, josta on sittemmin tullut lähes koukuttava tapa. Sitä en kenellekään suosittele, mutta kerrotakoon sekin tässä jotta muut ymmärtäisivät ettei tämä ole teinien hömpötyksiä. Tuska omasta huomattavasta viallisuudesta on niin syvä, ettei sitä voi oikein sanoin kuvailla.
Tulipas paljon tekstiä. Halusin vain valottaa BDD -helvettiäni, ja sitä ettei tämä todellakaan ole minun käsissäni, tai kenenkään muunkaan tätä sairastavan. Olen täydellisen avuton, kun tämä sairaus hallitsee minua ja elämääni, enkä voi siihen vaikuttaa mitenkään, vaikka hampaat irvessä itkua niellen yrittäisin miten paljon tahansa. Ainut keino olisi marssia lääkäriin, mennä terapiaan ja hankkia lääkitys joka toimii aivokemioihin, mutten ole vielä tähän päivään mennessä uskaltanut mennä minnekään tästä puhumaan tai pyytämään lääkitystä, kun tätä ei tosiaan juurikaan Suomessa tunneta.
Mene hyvä ystävä lääkäriin. Jokainen tk-lääkärikin pystyy sulle määräämään SSRI-reseptin, joka nettijutun mukaan on vaivan lääkehoito. Sit POISTAT PEILIT KOTOASI KOKONAAN. Laita vaikka jokin kaunis kuva tai taulu tilalle. Rupeat vaikkapa lenkkeilemään ja tekemään käsitöitä?
Menet terapiaan, jossa opettelet hyväksymään itsesi juuri niine aivanhirveenkarmeine vikoinesi. Så enkelt. Mitä sä vielä odotat? BDDkin tuntuu jonkinlaiselta elämänpelolta minusta pohjimmiltaan, pakenemiselta. Ja pohjimmiltaan varmaan juontaa varhaislapsuuden puuttuvasta perusturvallisuuden kokemisesta, ehkä.
Työtä varmaan pitää itse tehdä itsensä kanssa, mutta ihan riipii miten ihmiset hukkaavat omaa kallista elämäänsä. Vanhuus, oikeat sairaudet ja kuolema tulevat lopussa joka tapauksessa, sitä ennen on ihmisen tarkoitus oppia jotakin elämästä niin, että välillä olisi ihan kivaakin. Toipumisia!
Hei, sinun kirjoituksesi kosketti. Olen BDD:tä sairastavan pojan äiti ja tunnistin tuskasi ja oireesi heti. Itse olen äitinä aika avuton tässä tilanteessa. En tiedä, löytyykö terapeuttia, joka osaisi auttaa. Toivottavasti. Lähimmäisen on vaikeaa ymmärtää, kun tulee hermostuttua liian helposti. Ulkopuolista apua kaivataan; itse en osaa neuvoa. Toivon Sinulle voimia eteenpäin! Tsemppiä!
Täällä yksi uneton koko elämänsä bdd:stä (omasta kasvojen rumuudesta) kärsinyt.
Tunnistan niin itseni teksteistä joita täällä on. Miten meillä kaikilla voikaan olla niin samanlaiset kokemukset... Ihmisen mieli on jännä..
Mä olen 30-vuotias nainen. Oon menettänyt koko elämäni kasvojeni rumuuden vuoksi. Oon käynyt terapiassa kohta 5-vuotta. Mitään lääkkeitä en käytä enkä aijo käyttää. Joku lääketokkura tästä vielä puuttuisi, joten ehdoton ei lääkkeille.
Oon käynyt jo yhdessä kauneusleikkauksessa, se ei ihan onnistunut, joten uusintaan on pakko mennä. Nenästä yritettiin poistaa kyömyä ja muutenkin sirontaa/ pienentää nenää, mutta hei, ei katastroofia heti voi korjatakaan...
Mä en oo koskaan seurustellut vaikka oon tän ikäinen. Mun mielestä se on yks varmin todiste siitä, että mun kohdalla ei ole kyse bdd:stä vaan todellisesta rumuudesta.
Mielestäni näytän kasvoista ihmisen ja eläimen sekoitukselta, peikollta, hirviöltä, epäsiistiltä kuvottavalta olennolta. Mun tekis mieli repiä mun kasvot irti päästäni...jne.
Tiedän, kuulostaa sairaalta. Koska meillä kaikilla on toisistamme riippumatta niin samanlaisia oireita, niin uskon että tämä on todellakin sairaus. Jokin aivoissamme saa meidät käyttäytymään ja ajattelemaan samalla tavalla.
Mä oon oppinut erottamaan järjen äänen ja tunteen äänen. Tunne tasolla en pysty ajattelemaan, että kyseessä on sairaus, mutta mun järki taas sanoo niin. Oon myös oppinut työntämään tunteen sillätavoin pois ajatuksistani, että pystyn käymään töissä ja pystyn olemaan ihmisten ilmoilla. Mutta varsinkin yksin ollessa, tuo tunnepuoli ottaa valtaa; koen itseni ehkä hormonikierrostakin johtuen enemmän tai vähemmän vialliseksi, kuvottavaksi, epänormaaliksi, poikkeavaksi, epäsiistiksi, likaiseksi, vääränlaiseksis, hirviöksi.....
Ja voi että kuinka tunnistan itseni tuosta, että kasvot " muuttuvat" tai "ei tiedä miltä näyttää"....se jos mikä on kammottava tunne. Mä haen valokuvista turvaa. Yritän ottaa itsestäni "hyviä kuvia" ja sitten tuntiessani itseni hetken päästä maailman oksettavammaksi hirviöksi, yritän lohduttaa itseäni katsomalla valokuvia....jos eilen näytti tuolta, en voi tänään näyttää täysin erilaiselta...
Itseäni jäytää myös pelko siitä, että kasvoni muuttuvat ajan myötä yhä groteskimmiksi. Tämä pelko alkoi viimeistään silloin, kun kuulin terveydenhoitajalta että ihmisen nenä ja korvat kasvavat koko eliniän ajan. (Nenä on keskeinen ongelmakohtani.)
Eilen vertailin vanhoja valokuvia peilikuvaani, mutta en päässyt selvyyteen siitä, miten kasvoni ovat muuttuneet.
Nyt kun tukiasema.org on taas avattu, toivoisin että vertaiset jatkaisivat siellä keskustelua BDD:stä. Avasin ketjun nimellä 'BDD, dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö', tervetuloa mukaan!
Hei olen 16 vuotias tyttö ja must tuntuu et mullakin on toi BDD vaik ei mulle oo mitään diagnosoitu. En tiiä ees mitä enää tähän lisäisin kun kaikki samat asiat mitkä tekee munkin elämästä helvettiä ja yskinäistä on sanottu. Toi kasvojen muuttuminen on hirvein tunne mitä tiiän, oon joka päivä erinnäkönen jopa monta kertaa päiväs mun kasvot muuttuu ja sen tähden mun on pakko koulussakin ravat vessas kesken tunnin ku ahdistaa kun ei yhtään tie kui kauheelta täl hetkel näyttää. Mun elämä on niin yksinäistä ja oon niin katkerakin kun kattelee facesta kavereitte tekemisii ja menemisii ja ite haluais tehä ja elää mut ei voi kun jos meen pihalle varsinkin päiväsaikaan ni toisten ihmisten pitäis kattoa tätä aivan jumalattoman hirveennäköstä naamaa. Kesä on pahint ku sillon on koko ajan valosaa ja pakko kulkee pienis vaatteis vihaan sitä niin paljon!
Ei mul paljoo kavereitakaa enää oo ku aina pitää peruu kaikki näkemiset kun en vaan pysty lähtemään kotoa kun katon peiliin niin aina sieltä kattoo se kamala olio mikä pakottaa mut jäämään kotiin. Oon mont kertaa lyöny itteeni kasvoihin kun en vaan kestä sitä kuin inhottava ja epäonnistunu mä olen. Oon myös sortunu itsetuhosuutee ja huumeisiin kun se pää ei vaan jaksa loputtomiin tätä kaikkea.
En tosiaan tiä mitä pitäis tehä, jos mä meen selittämään jollekin niin varmast kaikki on sitä mieltä et se kuuluu tähän ikään ja kaikki tuntee välil ulkonäkönsä vähemmän viehättäväks.
Koittakaa kaikki tähän helvettiin samaistuvat jaksaa ja pitää ittenne hengissä vaik tiiän et se on välillä tosi vaikeeta...