väsynyt nuori

Olet nuori, ja nyt jo väsynyt. Itse olen varmasti vanha sinuun verrattuna, mutta välillä hyvin väsynyt niinkuin sinäkin. Haluatko kertoa enemmän? Kirjoita tälle palstalle, jos sinusta tuntuu, että siitä olisi edes pienintäkään hyötyä. Monesti jo kirjoittaminenkin jotenkin selkiyttää ajatuksia. Päiväkirjakin on parempi ystävä kun ei ystävää ollenkaan. Meitä on näillä palstoilla monia, monia. Moni lukee, jotkut vastailevat. On HIRVEÄÄ joutua kantamaan yksin taakkoja, jotka saattavat tuntua aivan liian raskailta. Olen sen kokenut, ja tiedän miltä se tuntuu. Sen takia ihan kyyneleet tuli silmiin lukiessani viestisi. Muistan sinua lämpimin ajatuksin.

Särkynyt saviruukku kirjoitti:

Olet nuori, ja nyt jo väsynyt. Itse olen varmasti vanha sinuun verrattuna, mutta välillä hyvin väsynyt niinkuin sinäkin. Haluatko kertoa enemmän? Kirjoita tälle palstalle, jos sinusta tuntuu, että siitä olisi edes pienintäkään hyötyä. Monesti jo kirjoittaminenkin jotenkin selkiyttää ajatuksia. Päiväkirjakin on parempi ystävä kun ei ystävää ollenkaan. Meitä on näillä palstoilla monia, monia. Moni lukee, jotkut vastailevat. On HIRVEÄÄ joutua kantamaan yksin taakkoja, jotka saattavat tuntua aivan liian raskailta. Olen sen kokenut, ja tiedän miltä se tuntuu. Sen takia ihan kyyneleet tuli silmiin lukiessani viestisi. Muistan sinua lämpimin ajatuksin.

En osaa tätä oikein selittää kirjottamisen avulla. Olo on toivoton, mutta kuitenkin ehkä sisulla jaksaa. Käyn koulua, ja siinä ohella aina töissä kun mahdollista. Eli noin 2-5pvä/viikko. Vanhemmat alkoholisteja, eivät välitä, eivätkä ole koskaan välittäneet. Tuntuu niin oudolta, että kuin hyvältä se tuntuisi, että joku kysyisi että mitä kuuluu. Jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu maailmanlopulta, kun kenellekkää ei voi siitä puhua. Olen joutunut niin paljon kärsimään koko ikäni, en jaksaisi enää. Äidin vakavat sairaudet, kahden sisaruksen kuolema, vanhempien alkoholismi, raiskaus ja hyväksikäyttöä lapsena, 6 vuotta koulukiusaamista.. listaa voisi vieläkin jatkaa, mut itku on taas niin herkässä etten jaksa.

Ehkä koulu ja työnteko pitää edes hieman jaloillaan, varsinkin tuolla työpaikalla missä olen sijaisena, tykkään todella olla siellä. Vaikka työpäivän jälkeen olen aivan puhki, olen silti iloinen että jaksoin taas päivän olla siellä. Mutta kuin kauan sitä jaksaa töissä hymyillä, ja esittää että kaikki on hyvin....

piskuinen. kirjoitti:

En osaa tätä oikein selittää kirjottamisen avulla. Olo on toivoton, mutta kuitenkin ehkä sisulla jaksaa. Käyn koulua, ja siinä ohella aina töissä kun mahdollista. Eli noin 2-5pvä/viikko. Vanhemmat alkoholisteja, eivät välitä, eivätkä ole koskaan välittäneet. Tuntuu niin oudolta, että kuin hyvältä se tuntuisi, että joku kysyisi että mitä kuuluu. Jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu maailmanlopulta, kun kenellekkää ei voi siitä puhua. Olen joutunut niin paljon kärsimään koko ikäni, en jaksaisi enää. Äidin vakavat sairaudet, kahden sisaruksen kuolema, vanhempien alkoholismi, raiskaus ja hyväksikäyttöä lapsena, 6 vuotta koulukiusaamista.. listaa voisi vieläkin jatkaa, mut itku on taas niin herkässä etten jaksa.

Ehkä koulu ja työnteko pitää edes hieman jaloillaan, varsinkin tuolla työpaikalla missä olen sijaisena, tykkään todella olla siellä. Vaikka työpäivän jälkeen olen aivan puhki, olen silti iloinen että jaksoin taas päivän olla siellä. Mutta kuin kauan sitä jaksaa töissä hymyillä, ja esittää että kaikki on hyvin....

Tervehdys.
Et ole ollenkaan heikko, vaan kertomuksesi kertoo kovasta periksiantamattomasta sisusta.
Toivottavasti olet saattanut edesvastuuseen sukupuolisen koskemattomuutesi loukkaajan/loukkaajat, jos et vielä, niin älä anna päästä teoistaan ilman laissa määrättyjä rangaistuksia.
Olet joutunut kokemaan jo nyt suuren osan helvetistä, silti jaksat käydä koulua ja ahkeroida töissäsi. Löydät jopa pienen ilon siitä että jaksat työpäiväsi sisulla.
Henkinen kanttisi on kova, jotenkin olet ammentanut vastoinkäymisistä huolimatta itseesi voimaa.
Et ole saanut nauttia turvallisesta lapsuudesta, vaan jäänyt paitsi monista ihmisen perusoikeuksistakin. Vaikka nuori vasta oletkin, kokemustesi kirjo on jo hurja.
Et maininnut kirjoituksessasi oletko saanut tai edes hakenut ammattiapua, vai katsotko selviäväsi kokemuksistasi toistaiseksi . Vakavien kokemusten ja vaikean elämäntilanteen seurauksena masennus ja muut vakavat mielenväsymisen vaivat ovat yleisiä.
Samanaikainen opiskelu ja työnteko sekä henkinen että fyysinen kuormitus ovat äärimmäisen rasittavia tekijöitä, jotka kuormittavat elimistöä ja vastustuskykyä valtavasti.
Onko ketään luotettavaa tahoa, jolle voisit purkaa sydämesi kokonaan ja itkeä taakka edes pienemmäksi. Keskustelun helpottava voima on melkoinen, mutta kumppanin on oltava luottamuksen arvoinen. Ammattiauttajilla on vaitiolovelvollisuus ja heiltä saa usein kattavia neuvoja jaksamiseen.
ter R.R.

Rane-R kirjoitti:

Tervehdys.
Et ole ollenkaan heikko, vaan kertomuksesi kertoo kovasta periksiantamattomasta sisusta.
Toivottavasti olet saattanut edesvastuuseen sukupuolisen koskemattomuutesi loukkaajan/loukkaajat, jos et vielä, niin älä anna päästä teoistaan ilman laissa määrättyjä rangaistuksia.
Olet joutunut kokemaan jo nyt suuren osan helvetistä, silti jaksat käydä koulua ja ahkeroida töissäsi. Löydät jopa pienen ilon siitä että jaksat työpäiväsi sisulla.
Henkinen kanttisi on kova, jotenkin olet ammentanut vastoinkäymisistä huolimatta itseesi voimaa.
Et ole saanut nauttia turvallisesta lapsuudesta, vaan jäänyt paitsi monista ihmisen perusoikeuksistakin. Vaikka nuori vasta oletkin, kokemustesi kirjo on jo hurja.
Et maininnut kirjoituksessasi oletko saanut tai edes hakenut ammattiapua, vai katsotko selviäväsi kokemuksistasi toistaiseksi . Vakavien kokemusten ja vaikean elämäntilanteen seurauksena masennus ja muut vakavat mielenväsymisen vaivat ovat yleisiä.
Samanaikainen opiskelu ja työnteko sekä henkinen että fyysinen kuormitus ovat äärimmäisen rasittavia tekijöitä, jotka kuormittavat elimistöä ja vastustuskykyä valtavasti.
Onko ketään luotettavaa tahoa, jolle voisit purkaa sydämesi kokonaan ja itkeä taakka edes pienemmäksi. Keskustelun helpottava voima on melkoinen, mutta kumppanin on oltava luottamuksen arvoinen. Ammattiauttajilla on vaitiolovelvollisuus ja heiltä saa usein kattavia neuvoja jaksamiseen.
ter R.R.

Ensin suuri kiitos Rane-R:lle tästä vastauksesta ja kaikista muistakin viisaista vastauksista. Ilmeisesti olet alan ammattilainen, kenties psykiatri tai psykologi?

Piskuinen, ymmärrän sinua hyvin. Olen itse lapsena mm. seksuaalisesti hyväksikäytetty ja koulukiusattu, sekä kodista, jossa oli perheväkivaltaa. Nämä ovat jättäneet jälkensä. Terapiassa olen joutunut näitä asioita käsittelemään. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta todella olet sisukas nuori, kuten R.R. totesi. Mutta kyllä suosittelisin hakemaan ajoissa ammattiapua, ettet uuvu ja väsy aivan totaalisesti. Onko sinulla yhtään ystävää tai tiedätkö ketään luotettavaa, empaattista aikuista, jolle voisit puhua. Siellä koulussasi on varmaankin kouluterveydenhoitaja, voisitko ajatella meneväsi hänen luokseen juttelemaan. On todella raskasta kantaa yksin noita taakkoja, ja sinnitellä pelkän sisukkuuden voimalla. Kuten itsekkin sanoit: "kauanko jaksaa esittää, että kaikki on hyvin" Ei sitä loputtomiin jaksa. Raja tulee jokaiselle jossain vaiheessa vastaan. Lähde hakemaan apua! Toivon sinulle voimia! Lämmin ajatus ja halaus sinulle!

Särkynyt saviruukku kirjoitti:

Ensin suuri kiitos Rane-R:lle tästä vastauksesta ja kaikista muistakin viisaista vastauksista. Ilmeisesti olet alan ammattilainen, kenties psykiatri tai psykologi?

Piskuinen, ymmärrän sinua hyvin. Olen itse lapsena mm. seksuaalisesti hyväksikäytetty ja koulukiusattu, sekä kodista, jossa oli perheväkivaltaa. Nämä ovat jättäneet jälkensä. Terapiassa olen joutunut näitä asioita käsittelemään. En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta todella olet sisukas nuori, kuten R.R. totesi. Mutta kyllä suosittelisin hakemaan ajoissa ammattiapua, ettet uuvu ja väsy aivan totaalisesti. Onko sinulla yhtään ystävää tai tiedätkö ketään luotettavaa, empaattista aikuista, jolle voisit puhua. Siellä koulussasi on varmaankin kouluterveydenhoitaja, voisitko ajatella meneväsi hänen luokseen juttelemaan. On todella raskasta kantaa yksin noita taakkoja, ja sinnitellä pelkän sisukkuuden voimalla. Kuten itsekkin sanoit: "kauanko jaksaa esittää, että kaikki on hyvin" Ei sitä loputtomiin jaksa. Raja tulee jokaiselle jossain vaiheessa vastaan. Lähde hakemaan apua! Toivon sinulle voimia! Lämmin ajatus ja halaus sinulle!

kiitos vastauksista!

Tuosta ammattiavun hakemisesta on kyllä huonoja kokemuksia. Koulukiusauksen takia jouduin pakosta käymään terapiassa, ja siitä jäi todella paha maku suuhun. Olin silloin noin 12 vuotias, eli siitä on viitisen vuotta aikaa. Muistan sen tunteen, ahdisti, pelotti, jännitti.. Eihän se varmastikkaan olisi enää niin kamala kokemus, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt. Haluaisin parantua, mutta tuntuu että omat voimat ei riitä siihen. Kavereita on, mutta olen opetellut pitämään "kulissia" yllä, en halua näyttää pahaa oloani. Ja uskon, että koulukaverit eivät ymmärtäisi, heistä suurin osa on elänyt niin onnellisen ja normaalin lapsuuden ja nuoruuden.

Monesti mietin, että haluaisin puhua edes kerran jonkun aikuisen kanssa, joka aidosti välittää ja kuuntelee. Omalta perheeltä sitä en ole koskaan saanut, ja nyt olen jo muiden silmissä nuori aikuinen, minun pitäisi olla se joka huolehtii ja kuuntelee.

piskuinen. kirjoitti:

kiitos vastauksista!

Tuosta ammattiavun hakemisesta on kyllä huonoja kokemuksia. Koulukiusauksen takia jouduin pakosta käymään terapiassa, ja siitä jäi todella paha maku suuhun. Olin silloin noin 12 vuotias, eli siitä on viitisen vuotta aikaa. Muistan sen tunteen, ahdisti, pelotti, jännitti.. Eihän se varmastikkaan olisi enää niin kamala kokemus, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt. Haluaisin parantua, mutta tuntuu että omat voimat ei riitä siihen. Kavereita on, mutta olen opetellut pitämään "kulissia" yllä, en halua näyttää pahaa oloani. Ja uskon, että koulukaverit eivät ymmärtäisi, heistä suurin osa on elänyt niin onnellisen ja normaalin lapsuuden ja nuoruuden.

Monesti mietin, että haluaisin puhua edes kerran jonkun aikuisen kanssa, joka aidosti välittää ja kuuntelee. Omalta perheeltä sitä en ole koskaan saanut, ja nyt olen jo muiden silmissä nuori aikuinen, minun pitäisi olla se joka huolehtii ja kuuntelee.

"Kulissien" ylläpitäminen on äärimmäisen raskasta. Jäin vaan miettimään tuota, kun sanoit, että sinun pitäisi olla se, joka huolehtii ja kuuntelee. Voi Piskuinen,sen pitäisi mennä niin päin, että joku kuuntelisi ja huolehtisi SINUSTA ensin. Surullista, että sinulla on huonoja kokemuksia ammattiavun hakemisesta. Sellaisesta kokemuksesta tulee helposti kammo ammattiauttajia kohtaan. Mutta silti ei ehkä kannattaisi luovuttaa sen kokemuksen perusteella. Kyllä se aina jännittää, pelottaakin. Mutta amattitaitoinen terapeutti osaa edetä hellävaraisesti sinun omaan tahtiisi. Voi kertoa, että ahdistaa ja sanoja on vaikea löytää. Jospa kuitenkin löytäisit rohkeutta lähteä yrittämään. Sulla on tosi kipeitä asioita, joita olet joutunut kohtaamaan elämässäsi. Ne varmaan tuntuvat kuin suurilta "kivijärkäleiltä" sielussasi. Terapian avulla voisi ikäänkuin vyöryttää pois noita kivijärkäleitä. Puhun taas vaan omasta kokemuksetani, miten olen terapian kokenut. Joku muu voi olla toista mieltä. Mutta kuulostele itseäsi, jos olo alkaa tuntua todella sietämätttömältä, lähde etsimään apua. Yksi vaihtoehto on seurakunnan diakoniatyöntekijä. Tai jos tiedät sukulaisissasi tai tuttavapiirissä yhtäkään empaattista aikuista, jolle edes kuvittelisit voivasi puhua. Entä kummisi? Tai joku työkaveri? Toki siihen kuuntelijaan täytyy pystyä luottamaan. Eli hänen on oltava sellainen henkilö, jonka lähellä on hyvä olla. Sen kyllä vaisto sitten sanoo, kuka on sellainen henkilö.

Olet nuori, ja sulla on todella hyvät mahdollisuudet saada hyvä tulevaisuus, koko elämä on edessäsi! Olet ansainnut monin verroin parempaa kun mitä tähän asti olet joutunut kokemaan.

"Tänään toivotan Sinulle, jotakin oikein hyvää. Enkelin siipien havinaa, ja iloa, onnea syvää."

Kirjoita tänne palstalle, jos niin koet. Kertokaa muutkin ihmiset, mikä teitä auttaa selviämään päivästä toiseen ja mikä voisi auttaa Piskuista.

Särkynyt saviruukku kirjoitti:

"Kulissien" ylläpitäminen on äärimmäisen raskasta. Jäin vaan miettimään tuota, kun sanoit, että sinun pitäisi olla se, joka huolehtii ja kuuntelee. Voi Piskuinen,sen pitäisi mennä niin päin, että joku kuuntelisi ja huolehtisi SINUSTA ensin. Surullista, että sinulla on huonoja kokemuksia ammattiavun hakemisesta. Sellaisesta kokemuksesta tulee helposti kammo ammattiauttajia kohtaan. Mutta silti ei ehkä kannattaisi luovuttaa sen kokemuksen perusteella. Kyllä se aina jännittää, pelottaakin. Mutta amattitaitoinen terapeutti osaa edetä hellävaraisesti sinun omaan tahtiisi. Voi kertoa, että ahdistaa ja sanoja on vaikea löytää. Jospa kuitenkin löytäisit rohkeutta lähteä yrittämään. Sulla on tosi kipeitä asioita, joita olet joutunut kohtaamaan elämässäsi. Ne varmaan tuntuvat kuin suurilta "kivijärkäleiltä" sielussasi. Terapian avulla voisi ikäänkuin vyöryttää pois noita kivijärkäleitä. Puhun taas vaan omasta kokemuksetani, miten olen terapian kokenut. Joku muu voi olla toista mieltä. Mutta kuulostele itseäsi, jos olo alkaa tuntua todella sietämätttömältä, lähde etsimään apua. Yksi vaihtoehto on seurakunnan diakoniatyöntekijä. Tai jos tiedät sukulaisissasi tai tuttavapiirissä yhtäkään empaattista aikuista, jolle edes kuvittelisit voivasi puhua. Entä kummisi? Tai joku työkaveri? Toki siihen kuuntelijaan täytyy pystyä luottamaan. Eli hänen on oltava sellainen henkilö, jonka lähellä on hyvä olla. Sen kyllä vaisto sitten sanoo, kuka on sellainen henkilö.

Olet nuori, ja sulla on todella hyvät mahdollisuudet saada hyvä tulevaisuus, koko elämä on edessäsi! Olet ansainnut monin verroin parempaa kun mitä tähän asti olet joutunut kokemaan.

"Tänään toivotan Sinulle, jotakin oikein hyvää. Enkelin siipien havinaa, ja iloa, onnea syvää."

Kirjoita tänne palstalle, jos niin koet. Kertokaa muutkin ihmiset, mikä teitä auttaa selviämään päivästä toiseen ja mikä voisi auttaa Piskuista.

Nyt kun oikein jäin miettimään, niin olisi mulla yksi sellainen työkaveri, jonka seurassa viihdyn ja hän on todella mukavan ja ymmärtäväisen oloinen. Mutta en tiedä, minusta se olisi jotenkin ehkä omituistakin, että hänelle kertoisin. En todellakaan kaipaa mitään säälipisteitä, mitä osa ihmisistä hakee huutamalla omista ongelmistaan kaikille.
Minusta tuntuu että työpaikalla olen kaikille vain "pikkulikka". Olen nuorin työntekijä talossa koskaan, ja olen muutenkin pienen kokoinen. En usko että kukaan ottaisi tosissaan asioitani. Viime kesänä kesätöissä kerroin silloiselle työparilleni osittain vanhempieni tilanteesta (heidän alkoholi ongelmasta sekä äidin sairauksista) ja sain osakseni vain selkään taputusta ja hän sanoi, että murkkuiässä hormonit hyrrää, ja kaikki asiat tuntuvat suuremmilta kuin onkaan, koita kestää. Asuin kuitenkin silloin jo poissa kotoa, sekä huolehdin vanhemmistani. Oli pakko olla jo aikuinen, ei ollut vaihtoehtoja.

Olin siis 15vuotias, kun muutin omilleni. En muuttanut kauhean kauas vanhemmistani, koska he tarvitsevat lähes päivittäin apua. Mutta oli silti pakko muuttaa, pää olisi seonnut jos olisin hetkenkin asunut siellä vielä. Nyt tosin olen sen itselleni todennut, että en voi heitä parantaa yksin, jos he eivät sitä halua. Joka kuukausi lainaan heille rahaa, tosin vain sen verran, että saavat veljelleni ostettua ruokaa, kaljarahat saavat hommata jostain aivan muualta. Muuten en heitä enää pysty auttamaan, kaikkeni olen tehnyt, ja se ei riittänyt.
Äitini tila pelottaa eniten. Hän juo noin 20 pulloa kaljaa päivässä. Hänellä on syöpä, levinnyt rinnoista mahaan ja kohtuun. Rintasyöpä leikattiin, mutta nyt äiti ei suostu enään hoitoihin. Lääkemäärät ovat hurjia, mitä äiti syö (masennukseen, unettomuuteen, syöpään hormonilääkitys, verenpaineeseen ym.) Kaljan ja lääkkeiden samanaikainen ottaminen on aiheuttanut lukuisia psykooseja, joihin sairaalassakaan ei enää puututa. Äitiä ei oteta hoitoon, koska on humalassa. Ties kuinka monet kerrat äitikin on yrittänyt tappaa itsensä, ja meidät kaikki muutkin. Mutta hoitoa ei saa, ei edes vaikka kuinka pyytäisi. Mutta kai se on hyväksyttävä, ketään ei pysty parantamaan äitiäni jos hän ei halua.

Teksti on vähän sekavaa, mutta toivottavasti saa selvää mitä yritän sanoa. Yllättävän vaikea kirjottaa, kun itkettää, hävettää, surettaa ja ahdistaa niin paljon..

piskuinen. kirjoitti:

Nyt kun oikein jäin miettimään, niin olisi mulla yksi sellainen työkaveri, jonka seurassa viihdyn ja hän on todella mukavan ja ymmärtäväisen oloinen. Mutta en tiedä, minusta se olisi jotenkin ehkä omituistakin, että hänelle kertoisin. En todellakaan kaipaa mitään säälipisteitä, mitä osa ihmisistä hakee huutamalla omista ongelmistaan kaikille.
Minusta tuntuu että työpaikalla olen kaikille vain "pikkulikka". Olen nuorin työntekijä talossa koskaan, ja olen muutenkin pienen kokoinen. En usko että kukaan ottaisi tosissaan asioitani. Viime kesänä kesätöissä kerroin silloiselle työparilleni osittain vanhempieni tilanteesta (heidän alkoholi ongelmasta sekä äidin sairauksista) ja sain osakseni vain selkään taputusta ja hän sanoi, että murkkuiässä hormonit hyrrää, ja kaikki asiat tuntuvat suuremmilta kuin onkaan, koita kestää. Asuin kuitenkin silloin jo poissa kotoa, sekä huolehdin vanhemmistani. Oli pakko olla jo aikuinen, ei ollut vaihtoehtoja.

Olin siis 15vuotias, kun muutin omilleni. En muuttanut kauhean kauas vanhemmistani, koska he tarvitsevat lähes päivittäin apua. Mutta oli silti pakko muuttaa, pää olisi seonnut jos olisin hetkenkin asunut siellä vielä. Nyt tosin olen sen itselleni todennut, että en voi heitä parantaa yksin, jos he eivät sitä halua. Joka kuukausi lainaan heille rahaa, tosin vain sen verran, että saavat veljelleni ostettua ruokaa, kaljarahat saavat hommata jostain aivan muualta. Muuten en heitä enää pysty auttamaan, kaikkeni olen tehnyt, ja se ei riittänyt.
Äitini tila pelottaa eniten. Hän juo noin 20 pulloa kaljaa päivässä. Hänellä on syöpä, levinnyt rinnoista mahaan ja kohtuun. Rintasyöpä leikattiin, mutta nyt äiti ei suostu enään hoitoihin. Lääkemäärät ovat hurjia, mitä äiti syö (masennukseen, unettomuuteen, syöpään hormonilääkitys, verenpaineeseen ym.) Kaljan ja lääkkeiden samanaikainen ottaminen on aiheuttanut lukuisia psykooseja, joihin sairaalassakaan ei enää puututa. Äitiä ei oteta hoitoon, koska on humalassa. Ties kuinka monet kerrat äitikin on yrittänyt tappaa itsensä, ja meidät kaikki muutkin. Mutta hoitoa ei saa, ei edes vaikka kuinka pyytäisi. Mutta kai se on hyväksyttävä, ketään ei pysty parantamaan äitiäni jos hän ei halua.

Teksti on vähän sekavaa, mutta toivottavasti saa selvää mitä yritän sanoa. Yllättävän vaikea kirjottaa, kun itkettää, hävettää, surettaa ja ahdistaa niin paljon..

Kirjoitat varsin selkeästi ja johdonmukaisesti. Olet varsin järkevä nuori, enkä yhtään ihmettele, että olet väsynyt. Moni muu olisi jo sortunut tuon taakan alle, mitä joudut kantamaan. Tuli vielä mieleen, että myös perheneuvolasta voisit saada apua. Toinen paikka on seurakunnan perheasiain neuvottelukeskus, jos paikkakunnallasi on sellainen. Sinne voi kyllä olla jonoa. Ilmeisesti äitisi on ollut A-klinikallakin hoidossa? On myös olemassa Al anon - sieltä saa vertaistukea alkoholistien läheisille. Googleta Al anon, sieltä löytyy myös auttavat puhelimet. Nuorille (10-20 v.) on olemassa Alateen. Netissä toimii nettiryhmä nuorille alkoholistiperheiden lapsille osoitteessa www.helppimesta.fi/Kolo

Sinulla on lupa itkeä, surra, vihata, tuntea kaikkea mahdollista. Mutta hävetä sinun ei tarvitse. Tai toivoisin, että pääsisit käsittelemään häpeääsikin. Oletko myös masentunut? Saatko nukuttua? Onko sinulla muita sisaruksia elossa kuin se yksi veli? Entä isäsi ja äitisi sisarukset, ovatko he missään tekemisissä teidän kanssa? Jaksatko harrastaa mitään, tai pystytkö kokemaan mielihyvää mistään paitsi työstäsi? Miten opiskelut sujuvat?

Tuo on tärkeä oivallus, että olet tehnyt voitavasi vanhempiesi hyväksi. Enempään et pysty. Toivottavasti he maksavat sinulle takaisin rahat, mitkä joudut heille lainaamaan? Tuli vaan mieleen vielä semmoinenkin asia, että jos isäsi ja äitisi eivät kykene hoitamaan raha-asioitaan, voisivatko sosiaaliviranomaiset jotenkin auttaa. En oikein tunne näitä käytäntöjä, tiedän vaan yhden tapauksen, jossa alkoholiongelmaiselle on määrätty edunvalvoja siksi, että hän ei ole kyennyt hoitamaan enää raha-asioitaan. Tuntuu tosi kurjalta, että sinä olet joutunut/joudut huolehtimaan heistä. Juuri nyt, kun elät parhainta nuoruutesi aikaa. Minusta sinä tarvitsisit ihan ammattiapua. Mieti sitä vielä, ja niitä kaikkia kanavia, mitä on olemassa: perheneuvola, perheasiain neuvottelukeskus, terveyskeskuslääkäri, kouluterveydenhoitaja, psykologi, seurakunnan diakoniatyöntekijä. Minusta sinä hyötyisit psykoterapiasta. Kelan tukemaan psykoterapiaan voi hakea psykiatrin b-lausunnolla. Käsittääkseni nykyisin vaatii ihan ensimmäiseksi tk-lääkärin lähetteen psyk.polille, ja ensin muodostuu hoitosuhde sinne. Siitä on niin pitkä aika, kun itse kävin läpi sen Kelan psykoterapian, että käytäntö on voinut muuttua. Silloin minun tarvitsi käydä 3 kertaa psykiatrilla, jonka jälkeen hän kirjoitti b-lausunnon. Kela hyväksyi, ja terapia pääsi alkamaan. Kertokaa ihmiset,jotka tiedätte,miten tää systeemi toimii nykyään?

Ikävää, kun sait osaksesi pelkää selkään taputusta, kun yritit kertoa asioistasi sille työparillesi. Totta on, että jotkut ihmiset jotenkin säikähtävät kuulla vaikeista asioista, ja silloin on helpoin konsti paeta tilanteesta toteamalla: kyllä se siitä. Ei se paljon lohduta. Sitten me arat ja haavoitetut ihmiset vetäydymme entistä enemmän kuoreemme, ja rakennamme entistä vahvempaa muuria ympärillemme. Ei synny enää sitä pientäkään yhteyttä, jota kaikki kuitenkin kaipaisimme. Totta on, että jotkut hakevat säälipisteitä. En sitten tiedä, tulevatko he sillä autetuiksi. Itse koen, että kun on vaan joku joka jaksaa kuunnella ja olla lähellä, se auttaa jo vähän eteenpäin. Mutta kun kantaa isoja ja raskaita möykkyjä sisällään, niin ammatti-ihminen osaa kuitenkin parhaiten auttaa.

Muistan sinua rukouksin, Piskuinen!

Särkynyt saviruukku kirjoitti:

Kirjoitat varsin selkeästi ja johdonmukaisesti. Olet varsin järkevä nuori, enkä yhtään ihmettele, että olet väsynyt. Moni muu olisi jo sortunut tuon taakan alle, mitä joudut kantamaan. Tuli vielä mieleen, että myös perheneuvolasta voisit saada apua. Toinen paikka on seurakunnan perheasiain neuvottelukeskus, jos paikkakunnallasi on sellainen. Sinne voi kyllä olla jonoa. Ilmeisesti äitisi on ollut A-klinikallakin hoidossa? On myös olemassa Al anon - sieltä saa vertaistukea alkoholistien läheisille. Googleta Al anon, sieltä löytyy myös auttavat puhelimet. Nuorille (10-20 v.) on olemassa Alateen. Netissä toimii nettiryhmä nuorille alkoholistiperheiden lapsille osoitteessa www.helppimesta.fi/Kolo

Sinulla on lupa itkeä, surra, vihata, tuntea kaikkea mahdollista. Mutta hävetä sinun ei tarvitse. Tai toivoisin, että pääsisit käsittelemään häpeääsikin. Oletko myös masentunut? Saatko nukuttua? Onko sinulla muita sisaruksia elossa kuin se yksi veli? Entä isäsi ja äitisi sisarukset, ovatko he missään tekemisissä teidän kanssa? Jaksatko harrastaa mitään, tai pystytkö kokemaan mielihyvää mistään paitsi työstäsi? Miten opiskelut sujuvat?

Tuo on tärkeä oivallus, että olet tehnyt voitavasi vanhempiesi hyväksi. Enempään et pysty. Toivottavasti he maksavat sinulle takaisin rahat, mitkä joudut heille lainaamaan? Tuli vaan mieleen vielä semmoinenkin asia, että jos isäsi ja äitisi eivät kykene hoitamaan raha-asioitaan, voisivatko sosiaaliviranomaiset jotenkin auttaa. En oikein tunne näitä käytäntöjä, tiedän vaan yhden tapauksen, jossa alkoholiongelmaiselle on määrätty edunvalvoja siksi, että hän ei ole kyennyt hoitamaan enää raha-asioitaan. Tuntuu tosi kurjalta, että sinä olet joutunut/joudut huolehtimaan heistä. Juuri nyt, kun elät parhainta nuoruutesi aikaa. Minusta sinä tarvitsisit ihan ammattiapua. Mieti sitä vielä, ja niitä kaikkia kanavia, mitä on olemassa: perheneuvola, perheasiain neuvottelukeskus, terveyskeskuslääkäri, kouluterveydenhoitaja, psykologi, seurakunnan diakoniatyöntekijä. Minusta sinä hyötyisit psykoterapiasta. Kelan tukemaan psykoterapiaan voi hakea psykiatrin b-lausunnolla. Käsittääkseni nykyisin vaatii ihan ensimmäiseksi tk-lääkärin lähetteen psyk.polille, ja ensin muodostuu hoitosuhde sinne. Siitä on niin pitkä aika, kun itse kävin läpi sen Kelan psykoterapian, että käytäntö on voinut muuttua. Silloin minun tarvitsi käydä 3 kertaa psykiatrilla, jonka jälkeen hän kirjoitti b-lausunnon. Kela hyväksyi, ja terapia pääsi alkamaan. Kertokaa ihmiset,jotka tiedätte,miten tää systeemi toimii nykyään?

Ikävää, kun sait osaksesi pelkää selkään taputusta, kun yritit kertoa asioistasi sille työparillesi. Totta on, että jotkut ihmiset jotenkin säikähtävät kuulla vaikeista asioista, ja silloin on helpoin konsti paeta tilanteesta toteamalla: kyllä se siitä. Ei se paljon lohduta. Sitten me arat ja haavoitetut ihmiset vetäydymme entistä enemmän kuoreemme, ja rakennamme entistä vahvempaa muuria ympärillemme. Ei synny enää sitä pientäkään yhteyttä, jota kaikki kuitenkin kaipaisimme. Totta on, että jotkut hakevat säälipisteitä. En sitten tiedä, tulevatko he sillä autetuiksi. Itse koen, että kun on vaan joku joka jaksaa kuunnella ja olla lähellä, se auttaa jo vähän eteenpäin. Mutta kun kantaa isoja ja raskaita möykkyjä sisällään, niin ammatti-ihminen osaa kuitenkin parhaiten auttaa.

Muistan sinua rukouksin, Piskuinen!

Tuli vielä mieleen, että oletko saanut apua raiskauksen ja hyväksikäytön jälkeen. Hyväksikäyttö on AINA rikos, ja vastuu on rikoksen tekijällä.

www.tukinainen.fi

on nettiosoite, josta löytyy apua raiskauksen uhreille. Tukinaisen palvelut ovat maksuttomia palveluja. Maksuton juristipäivystys palvelee p. 0800-97895 ma-to klo 14-17,
maksuton kriisipäivystys p. 0800-97899 ma-pe klo 9-15, la-su klo 15-21.

Nuo ovat rankkoja ja vaikeita kokemuksia. Niistä voi kuitenkin toipua, mutta useinmiten selviytymiseen tarvitaan apua ja tukea.

Särkynyt saviruukku kirjoitti:

Kirjoitat varsin selkeästi ja johdonmukaisesti. Olet varsin järkevä nuori, enkä yhtään ihmettele, että olet väsynyt. Moni muu olisi jo sortunut tuon taakan alle, mitä joudut kantamaan. Tuli vielä mieleen, että myös perheneuvolasta voisit saada apua. Toinen paikka on seurakunnan perheasiain neuvottelukeskus, jos paikkakunnallasi on sellainen. Sinne voi kyllä olla jonoa. Ilmeisesti äitisi on ollut A-klinikallakin hoidossa? On myös olemassa Al anon - sieltä saa vertaistukea alkoholistien läheisille. Googleta Al anon, sieltä löytyy myös auttavat puhelimet. Nuorille (10-20 v.) on olemassa Alateen. Netissä toimii nettiryhmä nuorille alkoholistiperheiden lapsille osoitteessa www.helppimesta.fi/Kolo

Sinulla on lupa itkeä, surra, vihata, tuntea kaikkea mahdollista. Mutta hävetä sinun ei tarvitse. Tai toivoisin, että pääsisit käsittelemään häpeääsikin. Oletko myös masentunut? Saatko nukuttua? Onko sinulla muita sisaruksia elossa kuin se yksi veli? Entä isäsi ja äitisi sisarukset, ovatko he missään tekemisissä teidän kanssa? Jaksatko harrastaa mitään, tai pystytkö kokemaan mielihyvää mistään paitsi työstäsi? Miten opiskelut sujuvat?

Tuo on tärkeä oivallus, että olet tehnyt voitavasi vanhempiesi hyväksi. Enempään et pysty. Toivottavasti he maksavat sinulle takaisin rahat, mitkä joudut heille lainaamaan? Tuli vaan mieleen vielä semmoinenkin asia, että jos isäsi ja äitisi eivät kykene hoitamaan raha-asioitaan, voisivatko sosiaaliviranomaiset jotenkin auttaa. En oikein tunne näitä käytäntöjä, tiedän vaan yhden tapauksen, jossa alkoholiongelmaiselle on määrätty edunvalvoja siksi, että hän ei ole kyennyt hoitamaan enää raha-asioitaan. Tuntuu tosi kurjalta, että sinä olet joutunut/joudut huolehtimaan heistä. Juuri nyt, kun elät parhainta nuoruutesi aikaa. Minusta sinä tarvitsisit ihan ammattiapua. Mieti sitä vielä, ja niitä kaikkia kanavia, mitä on olemassa: perheneuvola, perheasiain neuvottelukeskus, terveyskeskuslääkäri, kouluterveydenhoitaja, psykologi, seurakunnan diakoniatyöntekijä. Minusta sinä hyötyisit psykoterapiasta. Kelan tukemaan psykoterapiaan voi hakea psykiatrin b-lausunnolla. Käsittääkseni nykyisin vaatii ihan ensimmäiseksi tk-lääkärin lähetteen psyk.polille, ja ensin muodostuu hoitosuhde sinne. Siitä on niin pitkä aika, kun itse kävin läpi sen Kelan psykoterapian, että käytäntö on voinut muuttua. Silloin minun tarvitsi käydä 3 kertaa psykiatrilla, jonka jälkeen hän kirjoitti b-lausunnon. Kela hyväksyi, ja terapia pääsi alkamaan. Kertokaa ihmiset,jotka tiedätte,miten tää systeemi toimii nykyään?

Ikävää, kun sait osaksesi pelkää selkään taputusta, kun yritit kertoa asioistasi sille työparillesi. Totta on, että jotkut ihmiset jotenkin säikähtävät kuulla vaikeista asioista, ja silloin on helpoin konsti paeta tilanteesta toteamalla: kyllä se siitä. Ei se paljon lohduta. Sitten me arat ja haavoitetut ihmiset vetäydymme entistä enemmän kuoreemme, ja rakennamme entistä vahvempaa muuria ympärillemme. Ei synny enää sitä pientäkään yhteyttä, jota kaikki kuitenkin kaipaisimme. Totta on, että jotkut hakevat säälipisteitä. En sitten tiedä, tulevatko he sillä autetuiksi. Itse koen, että kun on vaan joku joka jaksaa kuunnella ja olla lähellä, se auttaa jo vähän eteenpäin. Mutta kun kantaa isoja ja raskaita möykkyjä sisällään, niin ammatti-ihminen osaa kuitenkin parhaiten auttaa.

Muistan sinua rukouksin, Piskuinen!

Äitini ei ole ollut muualla hoidossa, kun psykiatrisella puolella. Hänen mielestään juomisen lopettamiseen ei tarvita apua, omien sanojensa mukaan pystyisi lopettamaan koska vain, jos niin haluaisi. Hän sanoo, ettei juominen ole ongelma, hänestä on ihan normaalia olla vuosia kännissä ilman selvää päivää. Vanhempien juominen on vanhempien sisarusten mukaan kestänyt jo yli 20 vuotta, joskus ollut selviäkin kausia mutta pääasiassa ei. En omasta lapsuudesta musita kun yhden päivän, jolloin äiti oli täysin vesiselvä. Muulloin aina kännissä, oli sitten viikko tai viikonloppu.

Tiedän, että ei minun pitäisi hävetä vanhempieni puolesta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. En ole koskaan vienyt kavereita enkä seurustelukumppaneita vanhempien luo, olen vain kaikille suoraan valehdellut, keksinyt syyn, miksi ei voida vanhempieni luo voi mennä. En monellekkaan ole pystynyt kertomaan vanhempieni tilanteesta, tunnen, että olisin epäonnistunut heidän auttamisessaan, mutta en sille silti mitään voi.

Minulla on sisko puolia kaksi (36v ja 24v) sekä velipuoli (34v) sekä pikkuveli (16v). Veljien kanssa olen tekemisissä, siskot eivät halua pitää mitään yhteyttä. Nyt on jäänyt tosin isoveljen kanssa yhteydenpito lähes kokonaan, niin pitkä välimatka ja toisaalta, meillä on eri isä, ja en tunnu merkitsevän hänelle juuri mitään. Sukulaissuhteita minulla ei ole, vanhemmat ovat tuhonneet nekin. Isovanhempia en ole koskaan nähnyt, kuulemma ovat kuitenkin vielä elossa.

Masennusdiagnoosi annettiin ala-asteella, keskivaikea. Mutta en silti tunne olevani masentunut, väsynyt vain kaikkeen. Nukkuminen on aina ollut huonoa, en oikeastaan nuku välillä juuri yhtään. Menen kyllä aikaisin sänkyyn, mutta ajatukset kiertävät niin paljon, ettei uni tule yleensä moneen tuntiin. Syömisen kanssa olen nyt jotenkin päässyt tasapainoon, monta vuotta oksentelin lähes joka päivä, itseaiheutettuna. Nyt olen päässyt normaalipainoon, ja sallin itselleni syömisen. Ennen olin todella kielteinen, elin joko syömättä tai söin yhden hedelmän per päivä. Mutta nyt on jo parempi, pääsin siitä omin avuin eroon, ainakin vielä.

Opiskelut menevät miten menevät. Numerot ovat yllättävän hyviä siihen nähden, kun en ole jaksanut kotona juuri lainkaan tehdä koulutehtäviä. Koulussa minulla on muutamia ihan hyviä kavereita, välillä jopa ihan nauretaan, ja saavat minutkin nauramaan. Tosin ketään ei koskaan halua olla koulun ulkopuolella kanssani, tosin en kyllä kerkeisikään. Työt ja autokoulu vie todella paljon voimia. Sekä näiden ohella sitten käyn vanhempien luona katsomassa heidän tilanteen. Siitä vanhempien rahatilanteesta, eivät he kyllä osaa sitä enää lainkaan hoitaa. Se on heillä jo karannut käsistä, velkaa on sinne tänne, minullekkin jo yli 1500e. En usko kyllä saavani niitä koskaan takaisin. Itselläni tosin on oma säästötili, jonne laitan omaa rahaa pahan päivän varalle. Siitä vanhemmat eivät tiedä, eivätkä saakkaan tietää.

Olen miettinyt, että jos hakisin apua vasta silloin kun olen täysi-ikäinen, silloin ei voida enää kertoa vanhemmilleni mitään. Sosiaalitoimesta soitettiin vanhemmilleni, vaikka pyysin ettei vanhemmille kerrota mitään tietoa, että olen siellä käynyt. Tästä tosin on nyt jo aikaa. Kävin silloin kouluterkkarin takia siellä, kun he vaistosivat että kotona ei ole kaikki hyvin. Taitavasti vanhemmat valehteli sossulle, eli mitään asian hyväksi ei tehty. Itse sain selkääni monta viikkoa, meidän perheessä ei kuulemma saisi kenellekkään puhua mitään, hymyillä vain ja esittää että kaikki on hyvin. Ehkä vanhemmat häpeävät itseään ja sairauksiaan, siksi reagoivat siihen silloin niin voimakkaasti. Mene ja tiedä.

Tuosta raiskauksesta.. En ole siitä ilmoitusta tehnyt, enkä tee. Tiedän, että se on väärin kaikkia kohtaan, mutta itse en sitä prosessia kestäisi. Enkä voisi tätä miestä enään ikinä nähdä. Olin silloin 12-vuotias.. En uskaltanut kenellekkään silloin kertoa, koska vanhempien mielipide kaikesta oli ja on, että muille ei kerrota mitään. Vanhemmillekkaan en silloin uskaltanut kertoa, joten jäin yksin asian kanssa. Vasta neljä vuotta tapahtuneen jälkeen kerroin siitä ensimmäisen kerran, juuri tuolla tukinaisessa. En halunnut tehdä rikosilmoitusta, en pysty siihen. Oma veljeni käytti minua hyväkseen vuoden verran, tosin hän tappoi itsensä, kukaan ei tiedä miksi. Väärin sanottu, mutta olin vain helpottunut. Ja olen edelleen, vaikka kaipaankin veljeäni..
Tosin, onhan nämä asiat todella taakka joka päiväisessä elämässä. Pelkään jatkuvasti, jokaista miestä. Vaikkä järjellä ymmärrän, että on miehiä, jotka eivät halua minulle pahaa, mutta sille tunteelle ei vain voi mitään. Olen tosin päättänyt, että pärjään loppuelämäni yksin, en halua miestä. Muutama seurustelu suhde on ollut, mutta kaatunut aina minun luottamuspulaan. Minkään näköistä luottamusta ei ole syntynyt yhteenkään mieheen, joten ei parisuhteesta kenenkään kanssa voi tulla mitään.

piskuinen. kirjoitti:

Äitini ei ole ollut muualla hoidossa, kun psykiatrisella puolella. Hänen mielestään juomisen lopettamiseen ei tarvita apua, omien sanojensa mukaan pystyisi lopettamaan koska vain, jos niin haluaisi. Hän sanoo, ettei juominen ole ongelma, hänestä on ihan normaalia olla vuosia kännissä ilman selvää päivää. Vanhempien juominen on vanhempien sisarusten mukaan kestänyt jo yli 20 vuotta, joskus ollut selviäkin kausia mutta pääasiassa ei. En omasta lapsuudesta musita kun yhden päivän, jolloin äiti oli täysin vesiselvä. Muulloin aina kännissä, oli sitten viikko tai viikonloppu.

Tiedän, että ei minun pitäisi hävetä vanhempieni puolesta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. En ole koskaan vienyt kavereita enkä seurustelukumppaneita vanhempien luo, olen vain kaikille suoraan valehdellut, keksinyt syyn, miksi ei voida vanhempieni luo voi mennä. En monellekkaan ole pystynyt kertomaan vanhempieni tilanteesta, tunnen, että olisin epäonnistunut heidän auttamisessaan, mutta en sille silti mitään voi.

Minulla on sisko puolia kaksi (36v ja 24v) sekä velipuoli (34v) sekä pikkuveli (16v). Veljien kanssa olen tekemisissä, siskot eivät halua pitää mitään yhteyttä. Nyt on jäänyt tosin isoveljen kanssa yhteydenpito lähes kokonaan, niin pitkä välimatka ja toisaalta, meillä on eri isä, ja en tunnu merkitsevän hänelle juuri mitään. Sukulaissuhteita minulla ei ole, vanhemmat ovat tuhonneet nekin. Isovanhempia en ole koskaan nähnyt, kuulemma ovat kuitenkin vielä elossa.

Masennusdiagnoosi annettiin ala-asteella, keskivaikea. Mutta en silti tunne olevani masentunut, väsynyt vain kaikkeen. Nukkuminen on aina ollut huonoa, en oikeastaan nuku välillä juuri yhtään. Menen kyllä aikaisin sänkyyn, mutta ajatukset kiertävät niin paljon, ettei uni tule yleensä moneen tuntiin. Syömisen kanssa olen nyt jotenkin päässyt tasapainoon, monta vuotta oksentelin lähes joka päivä, itseaiheutettuna. Nyt olen päässyt normaalipainoon, ja sallin itselleni syömisen. Ennen olin todella kielteinen, elin joko syömättä tai söin yhden hedelmän per päivä. Mutta nyt on jo parempi, pääsin siitä omin avuin eroon, ainakin vielä.

Opiskelut menevät miten menevät. Numerot ovat yllättävän hyviä siihen nähden, kun en ole jaksanut kotona juuri lainkaan tehdä koulutehtäviä. Koulussa minulla on muutamia ihan hyviä kavereita, välillä jopa ihan nauretaan, ja saavat minutkin nauramaan. Tosin ketään ei koskaan halua olla koulun ulkopuolella kanssani, tosin en kyllä kerkeisikään. Työt ja autokoulu vie todella paljon voimia. Sekä näiden ohella sitten käyn vanhempien luona katsomassa heidän tilanteen. Siitä vanhempien rahatilanteesta, eivät he kyllä osaa sitä enää lainkaan hoitaa. Se on heillä jo karannut käsistä, velkaa on sinne tänne, minullekkin jo yli 1500e. En usko kyllä saavani niitä koskaan takaisin. Itselläni tosin on oma säästötili, jonne laitan omaa rahaa pahan päivän varalle. Siitä vanhemmat eivät tiedä, eivätkä saakkaan tietää.

Olen miettinyt, että jos hakisin apua vasta silloin kun olen täysi-ikäinen, silloin ei voida enää kertoa vanhemmilleni mitään. Sosiaalitoimesta soitettiin vanhemmilleni, vaikka pyysin ettei vanhemmille kerrota mitään tietoa, että olen siellä käynyt. Tästä tosin on nyt jo aikaa. Kävin silloin kouluterkkarin takia siellä, kun he vaistosivat että kotona ei ole kaikki hyvin. Taitavasti vanhemmat valehteli sossulle, eli mitään asian hyväksi ei tehty. Itse sain selkääni monta viikkoa, meidän perheessä ei kuulemma saisi kenellekkään puhua mitään, hymyillä vain ja esittää että kaikki on hyvin. Ehkä vanhemmat häpeävät itseään ja sairauksiaan, siksi reagoivat siihen silloin niin voimakkaasti. Mene ja tiedä.

Tuosta raiskauksesta.. En ole siitä ilmoitusta tehnyt, enkä tee. Tiedän, että se on väärin kaikkia kohtaan, mutta itse en sitä prosessia kestäisi. Enkä voisi tätä miestä enään ikinä nähdä. Olin silloin 12-vuotias.. En uskaltanut kenellekkään silloin kertoa, koska vanhempien mielipide kaikesta oli ja on, että muille ei kerrota mitään. Vanhemmillekkaan en silloin uskaltanut kertoa, joten jäin yksin asian kanssa. Vasta neljä vuotta tapahtuneen jälkeen kerroin siitä ensimmäisen kerran, juuri tuolla tukinaisessa. En halunnut tehdä rikosilmoitusta, en pysty siihen. Oma veljeni käytti minua hyväkseen vuoden verran, tosin hän tappoi itsensä, kukaan ei tiedä miksi. Väärin sanottu, mutta olin vain helpottunut. Ja olen edelleen, vaikka kaipaankin veljeäni..
Tosin, onhan nämä asiat todella taakka joka päiväisessä elämässä. Pelkään jatkuvasti, jokaista miestä. Vaikkä järjellä ymmärrän, että on miehiä, jotka eivät halua minulle pahaa, mutta sille tunteelle ei vain voi mitään. Olen tosin päättänyt, että pärjään loppuelämäni yksin, en halua miestä. Muutama seurustelu suhde on ollut, mutta kaatunut aina minun luottamuspulaan. Minkään näköistä luottamusta ei ole syntynyt yhteenkään mieheen, joten ei parisuhteesta kenenkään kanssa voi tulla mitään.

Äitisi ei sitten ole pystynt myöntämään alkoholiongelmaansa, eikä haluamaan apua ja parantumista. Käsittääkseni pitää olla oma halu lopettaa juominen, ennenkuin pystyy ottamaan apua vastaan. A-klinikka olis se oikea osoite, mutta kun pakkohoitoonkaan ei voi viedä. Sinunkaan tehtävä ei ole ollut eikä ole auttaa heitä. Ei siinä auta, vaikka yrittäisi mitä, jos toinen ei omasta halustaan apua halua. Minusta nuo asiat (raha-asioineen) kuuluisivat sosiaaliviranomaisille. En ole kyllä mikään asiantuntija, mutta jos täällä joku viisas lukee ja tietää, niin voisi neuvoa mitä olisi tehtävissä.

Olet siis 17-vuotias, täytät tänä vuonna 18. Asut ja elät jo omillasi. Käyt katsomassa vanhempiasi päivittäin. Se aiheuttaa varmaan monenlaisia tunteita, voin kuvitella, että kiukkua ja suuttumusta, sääliäkin. Minusta tuntuu, että olisi hyvä kun saisit purettua noita tunteita ja tilannettasi jonkun ammatti-ihmisen kanssa, joka ehkä osaisi antaa sinulle oikeita neuvoja eteenpäin. Tänään varasin itselleni keskusteluajan seurakunnan diakoniatekijän luokse. Tuli vaan siinä samalla mieleen, että tuntuisiko sinusta mahdottomalta se ajatus, että varaisit itsellesikin ajan sieltä? He ovat vaitiolovelvollisia, eivätkä kerro vanhemmillesi, tai voit jo aikaa varatessasi kysyä ja varmistaa tuon asian.
Saisit edes jossain purettua taakkaasi, ja saisit neuvoja miten tästä eteenpäin.

Sitten haluaisin rohkaista sinua, että kyllä sinulla kaikesta kokemastasi huolimatta on mahdollisuus parisuhteeseen, oppia luottamaan. Itse olen kokenut samantapaista kun sinä, ja olen nyt naimisissa hyvän miehen kanssa. Et ole VIELÄ pystynyt luottamaan yhteenkään mieheen. Mutta tilanne voisi muuttua, jos saisit terapian avulla käsitellyksi jollakin tavalla nuo asiat.

Ymmärrän hyvin, miltä tuntuu, kun ei voi kutsua kavereita kotiin. Minäkään en voinut, tosin toisenlaisista syistä kun mitä sinulla on ollut. Se tuntuu surulliselta.

Sinulla on kuitenkin valtavia voimavaroja sisälläsi, kun kuitenkin pystyt oopiskelemaan ja hoitamaan asiasi ja vielä katsomaan venhempiesikin perään. Ihan täytyy ihailla sinua suuresti. Mutta sinun täytyy pitää itsestäsi huolta, sillä kukaan muu ei sitä sinun puolestasi tee. Kuuntele itseäsi. Sinulla on varmasti paljon haaveita tulevaisuuden suhteen. Tunnista omat tarpeesi ja tunteesi. Aseta rajat sille, minkä verran olet valmis ja jaksat huolehtia vanhemmistasi. Älä tee sitä yli oman jaksamisesi! Älä hylkää itseäsi!
Elämän ilot koostuvat usein pienistä tapahtumista. Tykkäät työstäsi, kaverisi saavat sinut nauramaan joskus. Mieti, mitä muita asioita on, josta saisit voimaa. Musiikki, elokuvat, ulkoilu? Muistan sinua rukouksin, Piskuinen!

Toivoisin, että muutkin kertoisitte näkökulmianne ja oikaisisitte jos olen väärässä.

piskuinen. kirjoitti:

Äitini ei ole ollut muualla hoidossa, kun psykiatrisella puolella. Hänen mielestään juomisen lopettamiseen ei tarvita apua, omien sanojensa mukaan pystyisi lopettamaan koska vain, jos niin haluaisi. Hän sanoo, ettei juominen ole ongelma, hänestä on ihan normaalia olla vuosia kännissä ilman selvää päivää. Vanhempien juominen on vanhempien sisarusten mukaan kestänyt jo yli 20 vuotta, joskus ollut selviäkin kausia mutta pääasiassa ei. En omasta lapsuudesta musita kun yhden päivän, jolloin äiti oli täysin vesiselvä. Muulloin aina kännissä, oli sitten viikko tai viikonloppu.

Tiedän, että ei minun pitäisi hävetä vanhempieni puolesta. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. En ole koskaan vienyt kavereita enkä seurustelukumppaneita vanhempien luo, olen vain kaikille suoraan valehdellut, keksinyt syyn, miksi ei voida vanhempieni luo voi mennä. En monellekkaan ole pystynyt kertomaan vanhempieni tilanteesta, tunnen, että olisin epäonnistunut heidän auttamisessaan, mutta en sille silti mitään voi.

Minulla on sisko puolia kaksi (36v ja 24v) sekä velipuoli (34v) sekä pikkuveli (16v). Veljien kanssa olen tekemisissä, siskot eivät halua pitää mitään yhteyttä. Nyt on jäänyt tosin isoveljen kanssa yhteydenpito lähes kokonaan, niin pitkä välimatka ja toisaalta, meillä on eri isä, ja en tunnu merkitsevän hänelle juuri mitään. Sukulaissuhteita minulla ei ole, vanhemmat ovat tuhonneet nekin. Isovanhempia en ole koskaan nähnyt, kuulemma ovat kuitenkin vielä elossa.

Masennusdiagnoosi annettiin ala-asteella, keskivaikea. Mutta en silti tunne olevani masentunut, väsynyt vain kaikkeen. Nukkuminen on aina ollut huonoa, en oikeastaan nuku välillä juuri yhtään. Menen kyllä aikaisin sänkyyn, mutta ajatukset kiertävät niin paljon, ettei uni tule yleensä moneen tuntiin. Syömisen kanssa olen nyt jotenkin päässyt tasapainoon, monta vuotta oksentelin lähes joka päivä, itseaiheutettuna. Nyt olen päässyt normaalipainoon, ja sallin itselleni syömisen. Ennen olin todella kielteinen, elin joko syömättä tai söin yhden hedelmän per päivä. Mutta nyt on jo parempi, pääsin siitä omin avuin eroon, ainakin vielä.

Opiskelut menevät miten menevät. Numerot ovat yllättävän hyviä siihen nähden, kun en ole jaksanut kotona juuri lainkaan tehdä koulutehtäviä. Koulussa minulla on muutamia ihan hyviä kavereita, välillä jopa ihan nauretaan, ja saavat minutkin nauramaan. Tosin ketään ei koskaan halua olla koulun ulkopuolella kanssani, tosin en kyllä kerkeisikään. Työt ja autokoulu vie todella paljon voimia. Sekä näiden ohella sitten käyn vanhempien luona katsomassa heidän tilanteen. Siitä vanhempien rahatilanteesta, eivät he kyllä osaa sitä enää lainkaan hoitaa. Se on heillä jo karannut käsistä, velkaa on sinne tänne, minullekkin jo yli 1500e. En usko kyllä saavani niitä koskaan takaisin. Itselläni tosin on oma säästötili, jonne laitan omaa rahaa pahan päivän varalle. Siitä vanhemmat eivät tiedä, eivätkä saakkaan tietää.

Olen miettinyt, että jos hakisin apua vasta silloin kun olen täysi-ikäinen, silloin ei voida enää kertoa vanhemmilleni mitään. Sosiaalitoimesta soitettiin vanhemmilleni, vaikka pyysin ettei vanhemmille kerrota mitään tietoa, että olen siellä käynyt. Tästä tosin on nyt jo aikaa. Kävin silloin kouluterkkarin takia siellä, kun he vaistosivat että kotona ei ole kaikki hyvin. Taitavasti vanhemmat valehteli sossulle, eli mitään asian hyväksi ei tehty. Itse sain selkääni monta viikkoa, meidän perheessä ei kuulemma saisi kenellekkään puhua mitään, hymyillä vain ja esittää että kaikki on hyvin. Ehkä vanhemmat häpeävät itseään ja sairauksiaan, siksi reagoivat siihen silloin niin voimakkaasti. Mene ja tiedä.

Tuosta raiskauksesta.. En ole siitä ilmoitusta tehnyt, enkä tee. Tiedän, että se on väärin kaikkia kohtaan, mutta itse en sitä prosessia kestäisi. Enkä voisi tätä miestä enään ikinä nähdä. Olin silloin 12-vuotias.. En uskaltanut kenellekkään silloin kertoa, koska vanhempien mielipide kaikesta oli ja on, että muille ei kerrota mitään. Vanhemmillekkaan en silloin uskaltanut kertoa, joten jäin yksin asian kanssa. Vasta neljä vuotta tapahtuneen jälkeen kerroin siitä ensimmäisen kerran, juuri tuolla tukinaisessa. En halunnut tehdä rikosilmoitusta, en pysty siihen. Oma veljeni käytti minua hyväkseen vuoden verran, tosin hän tappoi itsensä, kukaan ei tiedä miksi. Väärin sanottu, mutta olin vain helpottunut. Ja olen edelleen, vaikka kaipaankin veljeäni..
Tosin, onhan nämä asiat todella taakka joka päiväisessä elämässä. Pelkään jatkuvasti, jokaista miestä. Vaikkä järjellä ymmärrän, että on miehiä, jotka eivät halua minulle pahaa, mutta sille tunteelle ei vain voi mitään. Olen tosin päättänyt, että pärjään loppuelämäni yksin, en halua miestä. Muutama seurustelu suhde on ollut, mutta kaatunut aina minun luottamuspulaan. Minkään näköistä luottamusta ei ole syntynyt yhteenkään mieheen, joten ei parisuhteesta kenenkään kanssa voi tulla mitään.

Tervehdys sinulle, nimimerkki piskuinen.
Sinulla on ainutlaatuinen elämä, niinkuin meillä kaikilla.
Ajelet ajokorttia autoon, mutta ajokortti omaan elämään ei olekkaan niin helposti sujuva. Elämääsi mahtuu paljon enemmän, kuin ikäisesi elämään yleisesti. Olet joutunut kokemaan elämässäsi vaiheita, joita moni muu ei jaksaisi tykönään kantaa. Raiskaus tai hyväksikäyttö on helvetillisen julma teko kohteelleen, mistä tekijälle ei voi mielestäni olla liian ankaraa rangaistusta.
Harvoin voi sanoa 18 kesäiselle, mutta keskity nyt omaan elämääsi täysin. Monesti nuori on vanhempiensa helmoissa kauankin, mutta sinä olet nähnyt kovin nuorena syyn irtautua vanhemmistasi, enkä moiti ratkaisuasi.
Nimimerkki Särkynyt saviruukku on myös elämää nähnyt, antaessaan kirjoituksissaan arvokkaita neuvoja ja kokemuksen tuomia näkökohtia elämään. Kokemuksen sana on vakuuttava, kiitos hänelle arvokkaista sanoista.
On todellakin hyvin suuri mahdollisuus, ettet saa lainaamaasi rahasummaa takaisin, mutta fiksuna tiesit sen jo antaessasi. Samoin jää yleensä saamatta kiitos pyyteettömästä aherruksestasi muutenkin .
Olet erityisen hieno luonne, joskin harvinaisen hieno nykynuorissa.
Sinussa on selvästi havaittavissa piirteitä, jotka ovat tämän maan nuorissa yleisesti ikäväkyllä vähenemässä.
Elämänhalusi on ihailtavaa, samoin se lojaalisuus mitä jaat ympäristöösi. Ala elämään omaa elämääsi, olet varmasti sen ansainnut.
Ei ole helppoa ylipäästä epäluottamuksesta miehiä kohtaan, mutta selviät siitäkin. Sinulle on jostain syystä helppo sanoa, että selviät kaikista vastoinkäymisistä elämässäsi.
Pidä huolta siitä, että keskityt elämäsi jatkossa itseesi, löydät onnesi varmasti.
ter. R.R.