Moi!
Mulla kohta 2v poika, jota kovasti yritimme ja toivoimme pidemmän aikaa ja vihdoin onneksi saimme. Alku ei sitten ollutkaan niin ihanaa kun kuvittelin ja itseltäni toivoin. Tuli synnytyksen jälkeinen masennus tai ainakin väsyin ja ahdistuin aivan totaalisesti. Jonkinlaista apua sain neuvolapsykologin juttusilla käynneistä ja vertaistukiryhmästä. Lapseni oli ns. vaativa vauva, nukkui hyvin lyhyitä pätkiä ja yleensäkin keskimääräistä vähemmän ja hereillä ollessa vaati virikettä/kanniskelua ym. jatkuvasti, selällään tai paikallaan ei suostunut olemaan, oli itkuinen. Olin kuitenkin päättänyt että minähän jaksan ja olen onnellinen enkä sitten jaksanutkaan enkä ollut onnellinen. Fyysinen väsymys vain korosti pahaa oloa, päivät olivat pelkkää suorittamista ja selviytymistä ja pelkäsin öitä ja itkua. Nyt mulla menee jo ihan kivasti, käyn töissä ja kotonaolo ei enää niin ahdista vaikka jonkinlaista suorituspainetta tunnen koko ajan lapseni kanssa ollessa, en osaa rentoutua. Nykyään osaan kuitenkin nauttia hänen kanssaan olosta, tuntea suurta rakkautta ja ikävää kun ollaan erossa ja hän on ehdottomasti tärkeintä mitä minulle on tapahtunut. Lisäksi yritän kovasti hyväksyä, että olen "itsekäs" eli tarviin myös omaa aikaa esim jumpalla käyntiin ja kavereiden tapaamiseen ym normaalia mitä tein ennenkin, tietty niissä puitteissa mitä voi järjestää.
Nyt kiinnostais tietää, kuinka moni "kohtalotoveri" on uskaltautunut yrittämään/saamaan toisen lapsen? Onko jollakin jäänyt lapsiluku yhteen ns. rankan alkutaipaleen takia? Mä toisaalta haluaisin, mutta en uskalla, niin kamalaa on ollut. Miten sen kakkosen kanssa on mennyt? Miten ootte pärjänneet niin fyysisesti kun psyykkisesti? Olis kiva kuulla tarinoitanne, kun toisaalta haluaisin yrittää vielä kakkosta, mutta pelkään...
Mulla kohta 2v poika, jota kovasti yritimme ja toivoimme pidemmän aikaa ja vihdoin onneksi saimme. Alku ei sitten ollutkaan niin ihanaa kun kuvittelin ja itseltäni toivoin. Tuli synnytyksen jälkeinen masennus tai ainakin väsyin ja ahdistuin aivan totaalisesti. Jonkinlaista apua sain neuvolapsykologin juttusilla käynneistä ja vertaistukiryhmästä. Lapseni oli ns. vaativa vauva, nukkui hyvin lyhyitä pätkiä ja yleensäkin keskimääräistä vähemmän ja hereillä ollessa vaati virikettä/kanniskelua ym. jatkuvasti, selällään tai paikallaan ei suostunut olemaan, oli itkuinen. Olin kuitenkin päättänyt että minähän jaksan ja olen onnellinen enkä sitten jaksanutkaan enkä ollut onnellinen. Fyysinen väsymys vain korosti pahaa oloa, päivät olivat pelkkää suorittamista ja selviytymistä ja pelkäsin öitä ja itkua. Nyt mulla menee jo ihan kivasti, käyn töissä ja kotonaolo ei enää niin ahdista vaikka jonkinlaista suorituspainetta tunnen koko ajan lapseni kanssa ollessa, en osaa rentoutua. Nykyään osaan kuitenkin nauttia hänen kanssaan olosta, tuntea suurta rakkautta ja ikävää kun ollaan erossa ja hän on ehdottomasti tärkeintä mitä minulle on tapahtunut. Lisäksi yritän kovasti hyväksyä, että olen "itsekäs" eli tarviin myös omaa aikaa esim jumpalla käyntiin ja kavereiden tapaamiseen ym normaalia mitä tein ennenkin, tietty niissä puitteissa mitä voi järjestää.
Nyt kiinnostais tietää, kuinka moni "kohtalotoveri" on uskaltautunut yrittämään/saamaan toisen lapsen? Onko jollakin jäänyt lapsiluku yhteen ns. rankan alkutaipaleen takia? Mä toisaalta haluaisin, mutta en uskalla, niin kamalaa on ollut. Miten sen kakkosen kanssa on mennyt? Miten ootte pärjänneet niin fyysisesti kun psyykkisesti? Olis kiva kuulla tarinoitanne, kun toisaalta haluaisin yrittää vielä kakkosta, mutta pelkään...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.