Uskoontuleminen

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000217

Itse olen silloin tällöin kertonut tehneeni tuhlaajareissun, mutta saaneeni sieltä parannuksen armon. Alunperinkään en ole ns. vl-perheestä, mutta varhaisessa nuoruudessani sain kyllä löytää tunnon rauhan Jumalan valtakunnassa. Mitään erityistä tai yksittäistä kokemusta en osaa nimetä. Tuolloin nuorempana uskovaisten ystävien rakkaus oli todella puhuttelevaa ja veti minua Jumalan yhteyteen. Halusin itsekin kokea samaa rauhallisuutta ja iloa kuin he kokivat. Esteitä kyllä tuntui olevan, esim että miten muka voisin olla katsomatta telkkaria tai kuuntelematta esteettä musiikkia…? Kun kuitenkin sain kuulla ja uskoa syntienanteeksiantamuksen kohdalleni ja aloin liikkua enemmän toisten uskovaisten mukana ja heistä tuli todella läheisiä minulle, en enää todellakaan miettinyt entisiä suurilta tuntuneita esteitä. Minulla oli hyvä olla ja oli turvallista päättää päivä iltarukoukseen ja painaa pää tyynyyn hyvällä omallatunnolla. Tuo aika merkitsi todellista rauhaa ja iloa minulle. Seesteisyyttä ja onnea.

Telkkari ja musiikki eivät pauloikseni enää koituneet, mutta sitten alkoi epäuskoinen seurustelutoveri kiehtoa. Pikkuhiljaa ajauduin ulos Jumalan valtakunnasta. En enää ollutkaan avoin ja rehellinen, omaatuntoa särki, mutta en rohkaistunut kertomaan uskovaisille ystävilleni huolistani tai ajatuksistani. Aluksi luulin voivani poukkoilla niin Jumalan valtakunnan ja epäuskoisen poikaystävän ja epäuskoiseksi muuttuneen elämäntavan välillä. Mutta monia öitä jouduin valvomaan, sydäntä särki ja oli paha olla. Tiesin, mistä lohtu löytyisi, mutta rakkaus tuntui vahvemmalta ja tärkeämmältä kuin usko. Ja niin jäi usko. En käynyt enää missään seuroissa tai muissa, käyttäydyin, pukeuduin, elin täysin epäuskoista elämää – sydän verestäen.

Totuus on, että jos pitää uskon, se säilyy aina, se antaa turvan ja sillan ikuiseen elämään. Jeesus on on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti. Maallinen rakkaus sensijaan ei kestänyt. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Usko oli mennyt ja rakkauskin osottautui petolliseksi. Pelot alkasivat vaivata ja elämä tuntui ahdistavalta. Ajattelin vähävähältä tehdä parannusta – oman mieleni ja järkeni mukaisesti. Ei auttanut! Jumala antoi minulle vielä mahdollisuuden ja ymmärsin, että ei parannus ole ensinkään minun käsissäni eikä hallittavissani. Oli pakko keskustella pian jonkun entisen uskovaisen ystäväni kanssa. Luulin olleeni täysin valmistautumaton parannuksentekoon, mutta kun sain jälleen kuulla ja uskoa kaikki epäuskon synnitkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, laskeutui rauha ja hyvä olo sydämeeni. Tuntui hyvältä palata takaisin kotiin. Tuntui hyvältä hyljätä se kaikki maailmallinen, mikä rehellisesti sanoen oli suurimmalta osin tuottanut vain pahaaoloa, ahdistusta ja epätoivoa.

Olen nähnyt kaikki elämässäni tapahtuneet asiat Jumalan sallimiksi minun kohdallani. On ollut lohdullista luopua myös katkeruudentunteista ja opetella itsekin anteeksiantavaista mieltä minua rikkoneita kohtaan, vaikka ei se aina niin helpolta ehkä tunnu. Kompastumisia ja epäilyksiä tulee eteen, mutta kaikista asioista on hyvä keskustella matkaystävien kanssa, joilla monesti paljastuu omia epäilyksiään. Näin voimme yhdessä tukea ja rohkaista toisiamme. On ihanaa nauttia elämänlahjasta, kun sillä on niin suuri merkitys! Rauhaa ja iloa saa kokea jo tässä elämässä, mutta taivas on päämääränä, jossa kaikki on täydellistä.

***
>>>Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa,
myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä;
mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja,
jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.
Saar.3:11