En tiedä mikä minua vaivaa. Olen 16-vuotias tyttö. Noin kolmisen vuotta sitten yläaste alkoi, tutustuin taas lapsuudenystävääni, joka pääsi samalle luokalle kanssani.
Hän on ollut lastenkodissa ja psykiatrisella rampannut pienestä pitäen. Ennen minulla oli paljon kavereita, mutta nyt olen yksin. Tämä "lapsuudenystäväni" on muuttanut yli 100km päähän opiskelemaan, hän ja poikaystäväni ovat ainoat ketä minulla enää on. En pysty puhumaan kenellekkään, tuntuu että pelkään ihmisiä. Yläaste meni huonosti, lintsasin paljon ja join yksin kotona. En vain jaksanut mitään.
Viiltelin 8. luokalla, tiesin itsekin että hain sillä vain huomiota. Äitini kuitenkin raahasi minut koululääkärille, sillä lintsasin niin paljon ja jäin vain kotiin nukkumaan koska olin niin väsynyt. Sitten vielä se viiltely.
No lääkärin tiesin jo entuudestaan, minulla oli epämukava olla hänen kanssaan samassa huoneessa ja olin vain hiljaa. Hän näki viiltelyjälkeni ja totesin vaan heti että minulla on masennus. Pidin tätä naurettavana, hän ei selkeästikkään ottanut minua tosissaan, enkä tiennyt mitä ajatella itsekkään.
Jatko-opiskelupaikan sain, mutten mennyt. Menin kyllä koulun ulkopuolelle, mutta sitten minua alkoi ahdistamaan. Vieraita ihmisiä, kokonaan vieras koulu. Tuntui että jo pihalla kaikki katsoivat minua arvostellen.
Olen vain kotona kaiket päivät ja viikonloppuaamuisin siivoan eräässä yhtiössä.
Ajattelen vain, että se on "tämä ikä", kun kaikki tuntuu suurelta ja vaikealta. Joskus kuitenkin tuntuu, josko kyse olisi vakavammasta asiasta.. Lapsuudenystävälläni diagnosoitiin viimeinkin vakava masennus, muutenkin tempperamenttinen luonne ja muuta. Hän kuitenkin uskalsi mennä vieraaseen kaupunkiin ja oonkin jo saanut uusia ystäviä. Minä sitten taas en halua mennä ulos, koska pelkään ihmisiä. Jos joku kävelee vastaan niin esitän puhuvani puhelimessa/lähettäväni tekstaria. Tai lähden kävelemään takaisin mistä tulinkin. En tiedä mistä tämä voisi johtua, mulla ei ole (tietääkseni) lapsuudessa tapahtunut mitään traumaattista. Vanhempani ovat yrittäjiä, joten olivat paljon pois kotoa, mutta mielestäni heitä ei pidä syyttää.
Joskus myös pillahdan itkuun, kun tuntuu siltä ettei tulevaisuudella ole minulle mitään annettavaa. Poikaystäväni on 4v vanhempi ja sai juuri töitä. Hän on ymmärtäväinen ja oikeasti minulle tärkein ja läheisin ihminen. Pelkään kuitenkin menettäväni hänetkin, että hän ei uskalla jättää minua koska tietää "epäsosiaalisuudestani" ja muista ongelmistani.. Mutta sitten taas en halua olla vainoharhainen ja pilata suhdettamme sen takia. En tiedä mitä teen. Tiuskin vanhemmilleni ja jos he sanovat parikaan sanaa niin räjähdän että olisivat joskus hiljaa. En halua olla heille vihainen, mutta puran kaiken heihin. Minkä kaiken? En tiedä mistä tämä johtuu. En osaa hakea apua, en uskalla. Viime aikoina olen myös katsonut syömisiäni, haluan laihtua. Nyt taas olen tyytyväinen itseeni, joskus taas en. Kyllä, minulla on huono itsetunto. En kuitenkaan usko että vain se on syypää kaikkeen tähän.
Päätin että minun on vihdoinkin pakko kirjoittaa edes jotain tästä kaikesta jonnekkin..
Hän on ollut lastenkodissa ja psykiatrisella rampannut pienestä pitäen. Ennen minulla oli paljon kavereita, mutta nyt olen yksin. Tämä "lapsuudenystäväni" on muuttanut yli 100km päähän opiskelemaan, hän ja poikaystäväni ovat ainoat ketä minulla enää on. En pysty puhumaan kenellekkään, tuntuu että pelkään ihmisiä. Yläaste meni huonosti, lintsasin paljon ja join yksin kotona. En vain jaksanut mitään.
Viiltelin 8. luokalla, tiesin itsekin että hain sillä vain huomiota. Äitini kuitenkin raahasi minut koululääkärille, sillä lintsasin niin paljon ja jäin vain kotiin nukkumaan koska olin niin väsynyt. Sitten vielä se viiltely.
No lääkärin tiesin jo entuudestaan, minulla oli epämukava olla hänen kanssaan samassa huoneessa ja olin vain hiljaa. Hän näki viiltelyjälkeni ja totesin vaan heti että minulla on masennus. Pidin tätä naurettavana, hän ei selkeästikkään ottanut minua tosissaan, enkä tiennyt mitä ajatella itsekkään.
Jatko-opiskelupaikan sain, mutten mennyt. Menin kyllä koulun ulkopuolelle, mutta sitten minua alkoi ahdistamaan. Vieraita ihmisiä, kokonaan vieras koulu. Tuntui että jo pihalla kaikki katsoivat minua arvostellen.
Olen vain kotona kaiket päivät ja viikonloppuaamuisin siivoan eräässä yhtiössä.
Ajattelen vain, että se on "tämä ikä", kun kaikki tuntuu suurelta ja vaikealta. Joskus kuitenkin tuntuu, josko kyse olisi vakavammasta asiasta.. Lapsuudenystävälläni diagnosoitiin viimeinkin vakava masennus, muutenkin tempperamenttinen luonne ja muuta. Hän kuitenkin uskalsi mennä vieraaseen kaupunkiin ja oonkin jo saanut uusia ystäviä. Minä sitten taas en halua mennä ulos, koska pelkään ihmisiä. Jos joku kävelee vastaan niin esitän puhuvani puhelimessa/lähettäväni tekstaria. Tai lähden kävelemään takaisin mistä tulinkin. En tiedä mistä tämä voisi johtua, mulla ei ole (tietääkseni) lapsuudessa tapahtunut mitään traumaattista. Vanhempani ovat yrittäjiä, joten olivat paljon pois kotoa, mutta mielestäni heitä ei pidä syyttää.
Joskus myös pillahdan itkuun, kun tuntuu siltä ettei tulevaisuudella ole minulle mitään annettavaa. Poikaystäväni on 4v vanhempi ja sai juuri töitä. Hän on ymmärtäväinen ja oikeasti minulle tärkein ja läheisin ihminen. Pelkään kuitenkin menettäväni hänetkin, että hän ei uskalla jättää minua koska tietää "epäsosiaalisuudestani" ja muista ongelmistani.. Mutta sitten taas en halua olla vainoharhainen ja pilata suhdettamme sen takia. En tiedä mitä teen. Tiuskin vanhemmilleni ja jos he sanovat parikaan sanaa niin räjähdän että olisivat joskus hiljaa. En halua olla heille vihainen, mutta puran kaiken heihin. Minkä kaiken? En tiedä mistä tämä johtuu. En osaa hakea apua, en uskalla. Viime aikoina olen myös katsonut syömisiäni, haluan laihtua. Nyt taas olen tyytyväinen itseeni, joskus taas en. Kyllä, minulla on huono itsetunto. En kuitenkaan usko että vain se on syypää kaikkeen tähän.
Päätin että minun on vihdoinkin pakko kirjoittaa edes jotain tästä kaikesta jonnekkin..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä taas. Lisäksi olen ajoittain hyvin aggressiivinen. Räjähdän pienimmistäkin asioista, pahimmillaan satutan jotkakuta fyysisesti tai erittäin pahasti henkisesti.
Tälläkin hetkellä kaikkin vaan v*tuttaa. Heti kun äiti tuli takaisin kotiin.
Näin se mieliala vaan pomppasi tosta angstista hitonmoiseen aggressiivisuuteen.
jos joku räjähtäisi sinulle takaisin, niin havahtuisit. Yritä muuttaa asennettasi. Huomaat, että parempi käytös ja positiivinen asennoituminen kohentaa ajan myötä omaa mielialaasi. Sen pitäisi tapahtua viimeistään muutaman vuoden päästä itsestään kun kasvat aikuiseksi, mutta nykyajan nuoret aikuiset tuntuvat jääneen aggressiivisten teinien tasolle. Koita edes sinä kasvaa henkisesti.
Itse muutuin myös teini-iässä huomattavasti epäsosiaalisemmaksi, lapsena olin tosi sosiaalinen ja kaikkien lemmikki. Ehkä jotkut geenit puhkee kukkaan vasta myöhemmin. Nyt olen hyväksynyt sen, etten kaipaa ystäviä joka päivä. Joskus täytyy oikein taistella sitä vastaan, etten kokonaan jätä menemättä kavereiden kanssa ja erakoidu.
Ei nämä ongelmat (kuten sinunkin tapauksesi) läheskään aina ole välttämättä mitään sairauden oireita? Näin ainakin itse ajattelen. Saahan ihminen olla välillä epävarma, alakuloinen, purkaa tuntojaan jne...
Jos oman elämän asiat/tekemiset kuitenkin häiritsevät omaa itseään, niin kyllä silloin kannattaa hakea apua, käydä esim juttelemassa jonkun kanssa.
Uskoisin, että sinulla on enimmäkseen näitä "aikuistumisen ongelmia", monet asiat mietityttävät, opiskelu, ammatti, tulevaisuus yms.
Sinun pitää vain luottaa itseesi, sekä myöskin arvostaa itseäsi, ei saa olla niin kovin kriittinen. Tottakai muitakin ihmisiä täytyy arvostaa yhtälailla, esimerkiksi omia vanhempiaan. Etkö voi jutella oman äitisi kanssa, kertoa hänelle omia murheitasi? Vanhempien tehtävänähän on auttaa ja tukea omaa jälkikasvuaan, kaikin mahdollisin keinoin.
Mene ihmeessä muiden nuorten joukkoon, äläkä sulkeudu neljän seinän sisään. Hanki joitain kivoja harrastuksia, ajanvietettä jne...Uskoisin, että olet suht`tavallinen nuori tyttö, liikaa vain murehdit asioita. Elämä menee omalla painollaan, päivä kerrallaan.
Jos sinusta itsestäsi kuitenkin tuntuu sellaiselta, että tarvitset, esim. keskusteluterapiaa tms. niin kannattaa varata aika, vaikka terv.keskukseen.