Lukekaapa allaoleva teksti, minun, syömishäiriöisen kirjoittama. Saattaa olla sekavaa luettavaa, kirjoitin vain mitä mieleen pälkähti.
- - -
Mitä helvettiä mä teen? Oikeesti. Mitä enemmän mä ajattelen asiaa, sitä enemmän mä tuskastun. Oon lihonut ainakin kolme kertaa takas tähän painoon mut mähän en luovuta. Vielä musta tulee sen kymmenen kiloo kevyempi.
Minä en luovuta, en takuulla! Se olisi vain niin häpeällistä ja nöyryyttävää lopettaa kaikki tämä sh paska osaksi porukoiden takia, jotka yrittävät lihottaa minut.
Musta tulee koko ajan vaan entistä onnetomampi ja surullisempi mitä kauemmin jatkan tätä. Sh on mulle yhtä helvettiä, mutta mä en halua luopua siitä. Se on liian iso osa mun elämääni, elämäntapa. Kiellän tosiasiat, kiellän sen että voin kuolla jos jatkan tätä pitkään. Todellisuudessa tiedän ne asiat, mutta kiellän ne.
Jatkanko laihduttamista kun olen tavoitepainossani? Asetanko uuden tavoitepainon? Hoitoon tuskin pystyisin hakeutumaan itse. Mä luulen että asetan uuden tavoitepainon ja lähden tavoittelemaan sitä.
Tuhoan elämäni. Mutta en välitä. En vain jaksa. Toisaalta haluaisin elää vielä pitkään, en kuitenkaan yli 50-vuotiaaksi ja saada lapsia. Mutta en välttämättä tule koskaan saamaan lapsia syömishäiriön vuoksi, olen hyväksynyt sen asian, tosin pitkin hampain.
En ole hyväksynyt kuolemaa. Osa minusta tuntuu ajattelevan että en voi kuolla tähän, ei tämä niin vakavaa ole. Eihän?
Vihaan ja halveksin itseäni yli kaiken. Haluaisin pois tästä ruumiista, mutta se ei ole mahdollista. Joten yritän tehdä tästä vähän siedettävämmän laihduttamalla. Haluan olla kevyt, kaunis, täydellinen lasikeiju. En tälläinen mammutti. VIHAAN TÄTÄ!
Toisinaan haluaisin kuolla, mutta syömishäiriö/laihdutus pitää minut todellisuudessa hengissä. Ja itsemurha olisi liian itsekäs teko eli elän lähimmäisilleni. En halua tuottaa heille tuskaa, he tietävät kyllä syömishäiriöstäni, luulevat sen olevan lievää. Mutta me kaikki tiedämme, tämän tekstin luettuaan, että tämä on vakavaa. Eikö vain?
Tiedän olevani sairas mutta en halua parantua. Tämä on minun elämäntapani. Elän siellä anoreksiamaailmassani. Se on muuttanut persoonallisuuteni täysin, vanhaa minää tuskin löytää enää. Mutta itse näen sen hyvänä asiana, olen aikuistunut tämän myötä. Ja syömishäiriön tiedostin itse vasta alle vuosi sitten.
Sh myrkytti mieleni pikkuhiljaa, jatkaa edelleen sen myrkyttämistä. Ruumiinkuvani on hyvin vääristynyt, samoin suhde ruokaan.
Pyydän. Älkää hankkiko syömishäiriötä. Sen saatuanne elämästänne tulee täyttä helvettiä.
- - -
Mitä helvettiä mä teen? Oikeesti. Mitä enemmän mä ajattelen asiaa, sitä enemmän mä tuskastun. Oon lihonut ainakin kolme kertaa takas tähän painoon mut mähän en luovuta. Vielä musta tulee sen kymmenen kiloo kevyempi.
Minä en luovuta, en takuulla! Se olisi vain niin häpeällistä ja nöyryyttävää lopettaa kaikki tämä sh paska osaksi porukoiden takia, jotka yrittävät lihottaa minut.
Musta tulee koko ajan vaan entistä onnetomampi ja surullisempi mitä kauemmin jatkan tätä. Sh on mulle yhtä helvettiä, mutta mä en halua luopua siitä. Se on liian iso osa mun elämääni, elämäntapa. Kiellän tosiasiat, kiellän sen että voin kuolla jos jatkan tätä pitkään. Todellisuudessa tiedän ne asiat, mutta kiellän ne.
Jatkanko laihduttamista kun olen tavoitepainossani? Asetanko uuden tavoitepainon? Hoitoon tuskin pystyisin hakeutumaan itse. Mä luulen että asetan uuden tavoitepainon ja lähden tavoittelemaan sitä.
Tuhoan elämäni. Mutta en välitä. En vain jaksa. Toisaalta haluaisin elää vielä pitkään, en kuitenkaan yli 50-vuotiaaksi ja saada lapsia. Mutta en välttämättä tule koskaan saamaan lapsia syömishäiriön vuoksi, olen hyväksynyt sen asian, tosin pitkin hampain.
En ole hyväksynyt kuolemaa. Osa minusta tuntuu ajattelevan että en voi kuolla tähän, ei tämä niin vakavaa ole. Eihän?
Vihaan ja halveksin itseäni yli kaiken. Haluaisin pois tästä ruumiista, mutta se ei ole mahdollista. Joten yritän tehdä tästä vähän siedettävämmän laihduttamalla. Haluan olla kevyt, kaunis, täydellinen lasikeiju. En tälläinen mammutti. VIHAAN TÄTÄ!
Toisinaan haluaisin kuolla, mutta syömishäiriö/laihdutus pitää minut todellisuudessa hengissä. Ja itsemurha olisi liian itsekäs teko eli elän lähimmäisilleni. En halua tuottaa heille tuskaa, he tietävät kyllä syömishäiriöstäni, luulevat sen olevan lievää. Mutta me kaikki tiedämme, tämän tekstin luettuaan, että tämä on vakavaa. Eikö vain?
Tiedän olevani sairas mutta en halua parantua. Tämä on minun elämäntapani. Elän siellä anoreksiamaailmassani. Se on muuttanut persoonallisuuteni täysin, vanhaa minää tuskin löytää enää. Mutta itse näen sen hyvänä asiana, olen aikuistunut tämän myötä. Ja syömishäiriön tiedostin itse vasta alle vuosi sitten.
Sh myrkytti mieleni pikkuhiljaa, jatkaa edelleen sen myrkyttämistä. Ruumiinkuvani on hyvin vääristynyt, samoin suhde ruokaan.
Pyydän. Älkää hankkiko syömishäiriötä. Sen saatuanne elämästänne tulee täyttä helvettiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oho. Näemmä on jo näemmä joku samantapainen. Mut eipä tästä kai haittaakaan ole.
Mäkin ajattelen noin ^^. Aluks aloin vaan laihduttamaan ja ajattelin lopettavani kun olen tarpeeks laiha. Eipä niin ole vielä käynyt..koskaan en ole tyytyväinen vartalooni sen jälkeen, kun huomasin olevani läski. Parantumisyrityksiä on ollut, mutta kokoajan on päässä ajatus älä syö tai söit liikaa.. En tiedä miten tästä eroon pääsee, mutta järkytyin kuullessani erään nettitutun kuolleen syömishäiriöön vielä päätettyään parantua. Tosi surullista..
Pakko tehdä tähän turha kommentti palsta-alueen kannalta:
Kaikki (nuoruudessaan) laihduttavat eivät saa syömishäiriötä.
Itsekin olen ikuisuuslaihduttaja, enkä ole varma, onko minulla syömishäiriötä. Jos on, niin EDNOS...
Onhan se totta että kaikki eivät syömishäiriötä saa vaikka nuoruudessaan laihduttaisivatkin.
Minulla tämä ei alkanut laihdutuksena, vaan sillä että pidin itseäni lihavana vaikka oikeasti BMI lähellä alipainoa tuolloin. Sitten löysin pro-ana sivut.