On ystäviä, on parisuhde, on perhettä, kaikenlisäksi asuu kommuunissa. Kuvittelisi, ettei ole yksinäistä. Lähiympäristössä on välittäviä ja rakastavia ihmisiä.
Toisissa kirjoituksissa pohdittiin, että onko yksinäisyys omaa syytä. Joissain pohdittiin parisuhteen ja ystävien parantavan asian.
Itse koen yksinäisyyden sisällä kaihertavana olotilana, jossa on hitusen surua ja paljon kaipuuta johonkin, mitä en osaa määritellä. Juuri siitä johtuen, että en osaa määritellä, mitä se on, mikä tarkalleen puuttuu, en tiedä, mitä asialle tekisin. Luulin nuorempana, että se johtuu siitä, että minulla ei ole tarpeeksi ystäviä. Saadessani uusia ystäviä, huomasin, ettei se aukko täyttynytkään. Sitten ajattelin, että se helpottaa, kun löydän elämäni miehen. Löysin elämäni miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua ja jonka kanssa saan jakaa maailmaa ja tunteita. Mutta eipä ollut sekään se, mikä puuttui. Olen koettanut "täyttää" itseäni harrastuksilla ja toteuttamalla unelmiani. Psykologiaankin olen tutustunut. Mutta sisällä on ikäänkuin kroonistunut kaipaus jotakin kohtaan ja ilman sitä jotain tunnen itseni vajanaiseksi.
Voisin ymmärtää, jos minulla olisi jokin kriisi, esimerkiksi etten olisi tyytyväinen ulkonäkööni tai pelkäisin kuolemaa tai yksinoloa, mutta kun ei ole. Tietenkin on pulmallisia tilanteita elämässä ja joskus tunnekuohuntaa, mutta niin on kaikilla muillakin tuntemillani ihmisillä. Minulla ei myöskään ole tai ole ollut päihdeongelmaa, kun en sellaisia lainkaan käytä.
Jos jollakulla on samantyyppinen tilanne, niin mitä ihmettä on tehtävissä? Kyllähän tähän olotilaan on tottunut, mutta silti...oisi kiva olla kokonainen.
Toisissa kirjoituksissa pohdittiin, että onko yksinäisyys omaa syytä. Joissain pohdittiin parisuhteen ja ystävien parantavan asian.
Itse koen yksinäisyyden sisällä kaihertavana olotilana, jossa on hitusen surua ja paljon kaipuuta johonkin, mitä en osaa määritellä. Juuri siitä johtuen, että en osaa määritellä, mitä se on, mikä tarkalleen puuttuu, en tiedä, mitä asialle tekisin. Luulin nuorempana, että se johtuu siitä, että minulla ei ole tarpeeksi ystäviä. Saadessani uusia ystäviä, huomasin, ettei se aukko täyttynytkään. Sitten ajattelin, että se helpottaa, kun löydän elämäni miehen. Löysin elämäni miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua ja jonka kanssa saan jakaa maailmaa ja tunteita. Mutta eipä ollut sekään se, mikä puuttui. Olen koettanut "täyttää" itseäni harrastuksilla ja toteuttamalla unelmiani. Psykologiaankin olen tutustunut. Mutta sisällä on ikäänkuin kroonistunut kaipaus jotakin kohtaan ja ilman sitä jotain tunnen itseni vajanaiseksi.
Voisin ymmärtää, jos minulla olisi jokin kriisi, esimerkiksi etten olisi tyytyväinen ulkonäkööni tai pelkäisin kuolemaa tai yksinoloa, mutta kun ei ole. Tietenkin on pulmallisia tilanteita elämässä ja joskus tunnekuohuntaa, mutta niin on kaikilla muillakin tuntemillani ihmisillä. Minulla ei myöskään ole tai ole ollut päihdeongelmaa, kun en sellaisia lainkaan käytä.
Jos jollakulla on samantyyppinen tilanne, niin mitä ihmettä on tehtävissä? Kyllähän tähän olotilaan on tottunut, mutta silti...oisi kiva olla kokonainen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaipaa yhteyteen Luojansa kanssa. Se on se mikä täyttää tuon aukon. Ei muu, ei edes se rakastava mieskään.
Joo olen samaa mieltä. Elämään tarvitaan myös henkisiä arvoja tai homma tuntuu melkolailla tarkoituksettomalta tai vähintäänkin epävarmalta. Olen huomannut muutoksen parempaan enkä kadu valintaa. :>
Kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty niin sen jälkeen tarvitaan syy jonka vuoksi eletään, toimitaan, rakastetaan ja ollaan olemassa.
Synkimmillään elämä, perheen perustaminen yms. on vain olemista yhtenä lenkkinä itseään kopioivassa mekanismissa välinpitämättömän tyhjyyden keskellä.
Selvitä itsellesi elämäsi tarkoitus ja tavoite sekä välitavoitteet jotka auttavat pääsemään lähemmäksi pyrkimystäsi - pyri sitten edistyvästi saavuttamaan asettamasi tavoitteet.