Moi kaikki
Kerron oman tapaukseni lestadiolaisuudesta kommentoikaa ja antakaa palautetta. Saa avautua..
Olen 10 lapsisesta perheestä, ja asumme oulussa. Minä olen ollut "uskomassa" lapsesta asti ja meidän muu perhe on vieläkin. Siis olen itse koko perheen "musta lammas".
Minun tarina alkaa siitä kun muutimme ouluun. Aloitin koulun 9.- luokalta eli murros iän loppu puolella. Rippikoulu oli just käyty ja kaikki piti olla hyvin. Vanhemmat uskoivat poikaan ja poika luotti vanhempiin ja uskonsa vahvuuteen. 9 luokka alkoi uusi koulu, uudet kaverit ja opettajat. Luokallani ei ollut muita uskovia, mutta onneksi hyvä nykyinenkin ystäväni, jostain ihmeen syystä tuli juttelemaan mulle ja ystävystyttiin.
Syksyä kulu ja koulu, elämä ja usko meni eteenpäin. Firmalle mentiin lauantaina seittemäksi. Siellä oma maailma erit kaverit. Näiden kavereiden (heissä mukana myös veljeni kavereita), jutellessa ja heitä seuratessa huomasin kuinka paljon heillä on ongelmia kotona. Suurin osa kavereista joutui valehtelemaan vanhemmille minne menee, jos vaikka menee jonkun kaverin luokse kattoo vaikka jääkiekkoa TV:stä. Suurin osa ei ymmärtänyt lestadiolaisuuden perusaatteita ja käskyjä ja suoraan kyseen alaisti ne. Itse vielä "uskovana" kuuntelin juttuva tutkiskelin niitä sydämmessäni. Pikku hiljaa liuin näiden kavereiden mukaan. Näiden kavereiden mukana kateltin TV:tä, jossain talossa salaa talon vanhemmilta, kiroiltiin kun ei muut lestadiolaiset kuulleet ja pelättiin koko ajan, että milloin me jäähään kiinni. Talvi meni tuli kevät ja huomasin pian, että vietän kaksoiselämää. Kotona oli kiltti poika, joka kävi seuroissa ja oli lestadiolainen. Todellisuus oli toinen: poika tunsi salatut elämät, radiosta uusimmat hitit, netistä pornosivut ja ei siellä firmallakaan tullut käytyä. Kesä meni ja tuli uusi syksy ja menin ammattikouluun. Amiksessa kiiistin kaikille olevani lesta. Loppu syksystä Lopetin RY:llä käymiset ja keksin aina, jotain selityksiä ja valheita vanhemmilleni. Aloin miettiä tosisaan minun elämäni tarkoitusta, uskoani ja perhettäni. Lestadiolaisuudessa oli paljon sellaista mitä koin vääräksi. Havaintoja omien ja muiden ihmisten, jopa vanhempien elämästä tein paljon. Jossain vaiheessa kaverilta kotia tullessani mietin näitä asiota ja tein päätöksen. En enää koskaan astu jalallani siihen taloon. Ajattelin ei mun vanhemmat ala kantaa mua sinne. Mietin vain että mä jään kotia ja en lähe minnekkään. Vanhemmat ja muut sisarukset olivat ihmeissään. Asiasta käytiin kovia ja henkeviä keskusteluja. Joissa vanhempani syyttivät itseään ja minä en halunnut sanoa mitään. Tilanne oli todella hankala. Jossain vaiheessa mukaan tuli alkoholi ja oma TV kotona vanhemmilta piilossa. Tietysti kiinni jäätiin ja siitä taas keskusteltiin ja minä olin vähäpuheinen. Huomasin kuinka muutkin lestadiolais nuoret olisivat halunneet tehdä saman kuin minä mutta eivät perheensä vuoksi tehneet sitä. Huolimatta siitä, että he olivat olleet jo pitempään mukana kuvioissa, ja tekivät paljon kovempia juttuja, kuin minä. Osa lestadiolais nuorista uskalsi kertoa vanhemmilleen tilanteen, jossa oli ja kieltää uskonsa. Mutta oli sellaisia nuoria jotka jatkoivat kaksoiselämäänsä ja kävivät firmalla silloin kun vanhemmat alkoivat huomauttelee asiasta. Sisimmässään kuitenkin heilläkin kyti ajatus: -Tämä ei ole oikein vanhemmilleni. Nämä kaverit ovat vielä tänäkin päivänä tällaisessa hankalassa tilanteessa. Osa ei pysty edes omalle tyttöystävälleen kertoamaan tilannetta.
Itse jatkoin elämääni eteen päin. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa, mutta ei ollut ketään. Vanhemmat alkoivat heti syyttelee ja riitelee keskenään ja minun kanssa. Lestadiolais kaverit olivat niin "kovia" jätkiä, että heillä kiinnostanut tällaiset jutut. Muut kaverit jotka ovat nykyisinkin parhaimpia ystäviäni tukivat parhaimpansa mukaan, mutta minä en pystynyt avautumaan heille. Pelkäsin ystävyyteni murtuvan ja juteltiin muista asioista. Jotenkin vain selvisin ilman tukea ja onnistuin pitämään välit vanhempiin ja sisaruksiin ja sukulaisiini.
Tänään olen kohta 20 vuotta ja asun kotona minulla on mukavat vanhemmat ja rakastava äiti ja sisarukset ymmärtävät, jotenkin minua. Vanhempani eivät kuitenkaan hyväksy tv:tä, alkoholia (tupakka kävis kyllä),musaa(heidän mielestä rokkia :) ),elokuvia ja minun iltareissuja ja kavereita. En kuitenkaan valehtele vanhemmilleni näistä asioista, vaan pyrin olemaan 100% rehellinen, kuitenkaan loukkaamatta heitä ja menettämättä heidän arvostustaan. Olemme tehneet äidin kanssa sopimuksen. En käytä alkoholia. Jos käytän alkoholia en voi asua kotona. Tähän astui se on melkein pitänyt. Olen kuitenkin aikuinen mies ja vastuussa elämästäni ja tekosistani. Olen alkanut miettimää tapahtumia. Olisinko voinut toimia toisin. Mitä tein väärin. Kun näitä asiota miettii huomaa, että on jäänyt jonkun näköisiä traumoja aiheesta. Asiasta on vaikea vanhempien kanssa vieläkin keskustella. Tunnen kuitenkin vahvan oman henkilö kohtaisen uskoni jumalaan ilman kirkkoa ja lestadiolaisuutta.
Kommentoikaa ja antakaa palautetta.
Kerron oman tapaukseni lestadiolaisuudesta kommentoikaa ja antakaa palautetta. Saa avautua..
Olen 10 lapsisesta perheestä, ja asumme oulussa. Minä olen ollut "uskomassa" lapsesta asti ja meidän muu perhe on vieläkin. Siis olen itse koko perheen "musta lammas".
Minun tarina alkaa siitä kun muutimme ouluun. Aloitin koulun 9.- luokalta eli murros iän loppu puolella. Rippikoulu oli just käyty ja kaikki piti olla hyvin. Vanhemmat uskoivat poikaan ja poika luotti vanhempiin ja uskonsa vahvuuteen. 9 luokka alkoi uusi koulu, uudet kaverit ja opettajat. Luokallani ei ollut muita uskovia, mutta onneksi hyvä nykyinenkin ystäväni, jostain ihmeen syystä tuli juttelemaan mulle ja ystävystyttiin.
Syksyä kulu ja koulu, elämä ja usko meni eteenpäin. Firmalle mentiin lauantaina seittemäksi. Siellä oma maailma erit kaverit. Näiden kavereiden (heissä mukana myös veljeni kavereita), jutellessa ja heitä seuratessa huomasin kuinka paljon heillä on ongelmia kotona. Suurin osa kavereista joutui valehtelemaan vanhemmille minne menee, jos vaikka menee jonkun kaverin luokse kattoo vaikka jääkiekkoa TV:stä. Suurin osa ei ymmärtänyt lestadiolaisuuden perusaatteita ja käskyjä ja suoraan kyseen alaisti ne. Itse vielä "uskovana" kuuntelin juttuva tutkiskelin niitä sydämmessäni. Pikku hiljaa liuin näiden kavereiden mukaan. Näiden kavereiden mukana kateltin TV:tä, jossain talossa salaa talon vanhemmilta, kiroiltiin kun ei muut lestadiolaiset kuulleet ja pelättiin koko ajan, että milloin me jäähään kiinni. Talvi meni tuli kevät ja huomasin pian, että vietän kaksoiselämää. Kotona oli kiltti poika, joka kävi seuroissa ja oli lestadiolainen. Todellisuus oli toinen: poika tunsi salatut elämät, radiosta uusimmat hitit, netistä pornosivut ja ei siellä firmallakaan tullut käytyä. Kesä meni ja tuli uusi syksy ja menin ammattikouluun. Amiksessa kiiistin kaikille olevani lesta. Loppu syksystä Lopetin RY:llä käymiset ja keksin aina, jotain selityksiä ja valheita vanhemmilleni. Aloin miettiä tosisaan minun elämäni tarkoitusta, uskoani ja perhettäni. Lestadiolaisuudessa oli paljon sellaista mitä koin vääräksi. Havaintoja omien ja muiden ihmisten, jopa vanhempien elämästä tein paljon. Jossain vaiheessa kaverilta kotia tullessani mietin näitä asiota ja tein päätöksen. En enää koskaan astu jalallani siihen taloon. Ajattelin ei mun vanhemmat ala kantaa mua sinne. Mietin vain että mä jään kotia ja en lähe minnekkään. Vanhemmat ja muut sisarukset olivat ihmeissään. Asiasta käytiin kovia ja henkeviä keskusteluja. Joissa vanhempani syyttivät itseään ja minä en halunnut sanoa mitään. Tilanne oli todella hankala. Jossain vaiheessa mukaan tuli alkoholi ja oma TV kotona vanhemmilta piilossa. Tietysti kiinni jäätiin ja siitä taas keskusteltiin ja minä olin vähäpuheinen. Huomasin kuinka muutkin lestadiolais nuoret olisivat halunneet tehdä saman kuin minä mutta eivät perheensä vuoksi tehneet sitä. Huolimatta siitä, että he olivat olleet jo pitempään mukana kuvioissa, ja tekivät paljon kovempia juttuja, kuin minä. Osa lestadiolais nuorista uskalsi kertoa vanhemmilleen tilanteen, jossa oli ja kieltää uskonsa. Mutta oli sellaisia nuoria jotka jatkoivat kaksoiselämäänsä ja kävivät firmalla silloin kun vanhemmat alkoivat huomauttelee asiasta. Sisimmässään kuitenkin heilläkin kyti ajatus: -Tämä ei ole oikein vanhemmilleni. Nämä kaverit ovat vielä tänäkin päivänä tällaisessa hankalassa tilanteessa. Osa ei pysty edes omalle tyttöystävälleen kertoamaan tilannetta.
Itse jatkoin elämääni eteen päin. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa, mutta ei ollut ketään. Vanhemmat alkoivat heti syyttelee ja riitelee keskenään ja minun kanssa. Lestadiolais kaverit olivat niin "kovia" jätkiä, että heillä kiinnostanut tällaiset jutut. Muut kaverit jotka ovat nykyisinkin parhaimpia ystäviäni tukivat parhaimpansa mukaan, mutta minä en pystynyt avautumaan heille. Pelkäsin ystävyyteni murtuvan ja juteltiin muista asioista. Jotenkin vain selvisin ilman tukea ja onnistuin pitämään välit vanhempiin ja sisaruksiin ja sukulaisiini.
Tänään olen kohta 20 vuotta ja asun kotona minulla on mukavat vanhemmat ja rakastava äiti ja sisarukset ymmärtävät, jotenkin minua. Vanhempani eivät kuitenkaan hyväksy tv:tä, alkoholia (tupakka kävis kyllä),musaa(heidän mielestä rokkia :) ),elokuvia ja minun iltareissuja ja kavereita. En kuitenkaan valehtele vanhemmilleni näistä asioista, vaan pyrin olemaan 100% rehellinen, kuitenkaan loukkaamatta heitä ja menettämättä heidän arvostustaan. Olemme tehneet äidin kanssa sopimuksen. En käytä alkoholia. Jos käytän alkoholia en voi asua kotona. Tähän astui se on melkein pitänyt. Olen kuitenkin aikuinen mies ja vastuussa elämästäni ja tekosistani. Olen alkanut miettimää tapahtumia. Olisinko voinut toimia toisin. Mitä tein väärin. Kun näitä asiota miettii huomaa, että on jäänyt jonkun näköisiä traumoja aiheesta. Asiasta on vaikea vanhempien kanssa vieläkin keskustella. Tunnen kuitenkin vahvan oman henkilö kohtaisen uskoni jumalaan ilman kirkkoa ja lestadiolaisuutta.
Kommentoikaa ja antakaa palautetta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
vielä kerran... vaikka olen sitä mainostanut. Sama teksti on tuolla jossain.
"Tästä ei minun silmieni mukaan ole pitkään aikaan keskusteltu. Jospa (narsisti kun olen :) pohjustaisin omilla kokemuksillani aihetta, vielä kerran...
Varoitus: pitkä juttu!
Minulla ei ole ns. onnellista lapsuutta eikä nuoruuttakaan. Perheessäni ei puhuttu tunteista eikä uskonasioista, ei kehuttu eikä kannustettu - päin vastoin, pienimmästä asiasta haukuttiin ja mollattiin, painettiin maanrakoon. Äiti ei tähän syyllistynyt, vaan isä, ja sitä myötä muutkin lapset (myös minä). Väkivalta oli fyysistä ja henkistä, jatkuvasti täytyi pelätä (puhun nyt omasta kokemuksestani). Perheessä oli ja on vieläkin tavallaan kova ilmapiiri, kun jokainen kantaa taakkansa yksin.
Luultavasti näiden asioiden takia minulla on itsetunto pahasti pakkasen puolella, yksinäisyys on ollut osa elämääni lapsesta lähtien - ja kuten arvata saattaa, olen myös ollut vuosia masentunut. Nyt käyn terapiassa ja ehkä joskus voin kokea jotain iloa ja onneakin. Homoseksuaalisuus ei ahdista enää, olen sinut sen kanssa: haluan elää Jumalan tahdon mukaista elämää, joten kai minua sitten on siunattu Hänen rauhallaan.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että ongelmieni syyt OVAT lapsuudessa, se on ihan kiistatonta. Minä reagoin näin kodin ilmapiiriin, muista en tiedä. Vihasin isää katkerasti, toivoin hänen kuolemaansa, pahimpina hetkinä jopa halusin hänen kärsivän ikuisesti helvetissä. Samalla vihasin itseäni niin syvästi, että suunnittelin itsemurhaa kostoksi hänelle.
Kuitenkin olin väsynyt ainaiseen vihaamiseen, ja terapian ( lääkityksen) avulla mielikin oli muuttunut parempaan suuntaan, vaikka mistään elämänilosta ei vieläkään voi puhua. Aloin miettiä, millaista elämä olisi ilman vihaa - miltä tuntuisi olla vapaa tuosta kuluttavasta ja hirveästä voimasta. Rukoilin kerrankin niin päin, että Jumala tekisi Hänen tahtonsa, ei minun; että saisin uuden mielen: etten toivoisi isän pyytävän anteeksi, vaan että itse antaisin hänen tekonsa anteeksi.
Samana hetkenä, jona olin kääntynyt taivaallisen Isän puoleen, sain tuon rauhan. En enää vihannut. Sitä tunnetta ei yksinkertaisesti enää ollut. Vuosien patoumat purkautuivat tuona iltana. Tunnen joskus turhauttavaa raivoa perheen tilanteesta, etenkin synkimpinä hetkinäni, mutta en enää vihaa. Ehkä Jumala näki, että ristini oli käynyt liian raskaaksi, ja kevensi taakkaani tällä tavalla. Joskus (hyvin harvoin...) usko voi olla tällaisia tavallaan mystisiä kokemuksia.
Olenkin miettinyt, miten paljon loukatulta ihmiseltä vaaditaan. Pitäisi antaa anteeksi, vaikka väärin tehnyt ei pyytäisi. Tässä lieneekin suurin ongelma, miksi monet ovat paaduttaneet sydämensä. Kun olen tämän jatkuvan sisäisen Gehennani kanssa elänyt, ihmettelen, miten monet muut jaksavat jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita kantaa sisällään ja vihata.
Eikö olisi vapauttavaa antaa anteeksi? Vai vaaditaanko teidän mielestänne anteeksiantoon toisen pyyntö?"
Lainaan itseäni... Tässä toisenlainen - että vaikka elämä tuntuu potkineen päähän, niin silti saan olla uskomassa. En kyseenalaista seurakuntaamme saati Jumalaa.
Tämä oli tarkoitettu ihan kontrastiksi tuohon - antamaan perspektiiviä - että vaikka asiat eivät ole hyvin, uskossa voi säilyä.
jutellut kotiväkesi kanssa tilanteesta koskaan? itse olen huomannut, että meilläkin menee joskus tilanne siihen suuntaan, aivan kuin kaikilla olisi yhtäkkiä turmelus päällä...
mutta vain äitini kanssa. Kun on omasta takaa murheita, niin ei oikein jaksaisi huolehtia toisista... Masennus on vieläkin "päällä", mutta ei niin paha kuin aikaisemmin.
joka on melkein samanikäinen kuin sinä. Olen ollut kauan poissa kotoa enkä ole nykyhetkestä tietoinen. Tarinasi kuulostaa melkein hänen tarinaltaan, mutta ei ole ihan noin pitkälle edennyt. Olemme kuitenkin hyvin läheisiä. Olemme tehneet monta hyvää juttua pienempänä, joista saa nauraa vielä tänä päivänäkin (olen itse kohta 21 v.).
Hänen kiinnostuksen seuroihin katosi uskovaisten kavereiden puutteeseen. Kaverit on murrosiässä erittäin tärkeitä! Hän ei löytänyt ystävää, ehkä sen takia, koska ei käynyt nuorten illoissa eikä -kylissä. Se miksi näin, johtuu ehkä (tai olen monesti ajatellut) siitä että hänen ikäisensä ei käynyt niissä kylissä missä minä olin (Olen kolme vuotta vanhenpi ja se oli paljon 12-15 kesäisenä). Olisi siis halunnut olla ehkä minun kanssa. Siitä pikkuhiljaa veli löys hyviä kavereita maailmasta ja muita ei edes välttämättä halunnut katella. Huomasin kyllä, että hän halusi uskovaisia ystäviä, mutta jotenkin hänellä oli vain huono tuuri meikäläisten ystävien suhteen (?) (veli on erittäin sosiaalinen, ei ole siitä kiinni...).
Mitä saa aikaan seuraava yhdistelmä: Murrosikä, epäuskoiset ystävät, kiinnostus maailmaa kohtaan yms. En tiedä, en ole niin kokenut.
Yhden asian olen kuitenkin oppinut. Jos joskus Jumala suo vaimon ja lapsia, yritän jaksaa olla lasteni kanssa ehkä enemmän kuin omat vanhempani olivat. Tai tarkoitan myös, että tutustutan lapsiani rohkeasti muihin perheisiin. Meillä on 7 lasta ja tuntuu, että juuri nuoremman kohdalla vanhempani eivät "jaksaneet" (ei mitään fyysistä jaksamista, mikä ois johtunut lapsista) enää käydä vieraissa (tai muutakuin samojen kanssa tai kerran vuodessa).
Uskovaiset ystävät ja niiden merkitystä en osaa väheksyä. Kannattaa vielä miettiä kenen seuraan lähtee... Istuuko puheet käytävässä vai penkissä... Lähteekö nuorten kyliin vai kaupungille... Vaikeita asioita. Epäuskoiset ei näitä välttämättä ymmärrä...
Minulla niitä ei ollut lapsenakaan - ei ei-vl:iä eikä vl:iä... Eikä tilanne ole vieläkään järin kehuttava. Kyllä se aiheuttaa sietämättömän toiseuden tunteen, unohtamatta homoseksuaalisuuttani. Joskus tuntuu, että olen vajaa jostain tärkeästä ja välttämättömästä, joka muilla on. Ehkä voisin kuvailla pohjimmaista tunnetta eksistentiaaliseksi tuskaksi, joka kalvaa jatkuvasti.
Onneksi taivaan Isä on kuitenkin antanut voimia säilyä uskomassa, muuten kai olisin jo maailmassa halujeni kanssa.
eli "vaellat valkeudessa". Se riittää Jumalalle, ja pitää riittää ihmisillekin.
Sun tarinas on just sama kun mun.. ainoo ero on se et mä oon tyttö:) Hiljalleen mäkin huomasin eläväni kaksoiselämää, joka vei tavallaan kaikki voimavarani ja olin väsynyt. Tämän huomasin kun tajusin monien ystävieni elävän tällaista, kaksoiselämää. -itse en todellakaan halunnut sellaista elää, vaan unelmoin siitä, että saisin olla oma itseni ajasta ja paikasta huolimatta: olla esittämättä uskovaisempaa kuin olenkaan.
Aluksi, kun äidille pystyin asiasta sanomaan, tuli äidin taholta juuri pahaa verta: hän syytti itseään ja tuomitsi mun elämän olemaan yhtä paskaa. Sitä kesti kauan, vieläkin joskus muistuttaa ja huokaa "kyllä piti olla kova paikka kun uskos menetit", mutta nyt helpottaa: mä osaan olla rento, oma itteni, eikä mun tarvi kenellekään esittää lessua. Mä kyseenalaistan suunnilleen kaiken mitä lestadiolaisuudessa sanotaan, mutta silti, ehkä haluaisin olla uskovainen. Vaikea, mahdoton yhtälö siis.
Mutta, helvetissä tavataan. (jos lestoilta kysyy minne me joudutaan) -eipä siihen osaa vastata muutaku että mä uskon, mutta erilailla kun sä: mä en hyväksy tapa-oppia, tapauskovaisuutta. Se on kertakaikkiaan joutavaa!!!
-atrian käristeitä mukaan, että saahaan helvetissä käristellä;)
voimia!
[email protected]
Niin. Toisaalta hyvät tavat kyllä suojelee, mutta olen samaa mieltä, että ei ne sais tulla autuuden esteeks.
Itse arvostan monia asioita lestadiolaisuudessa, mutta on myös niin paljon asioita, joita en käsitä. Ennen kaikkea usko on ilosanoman uskomista eikä itkua siitä, että ei kykene noudattamaan kaikkia yhteisön sääntöjä tai ei koe niiden noudattamista uskon kannalta tarpeelliseksi.
Olen siis vl-taustainen, nykyään yksinelävä alle kolmikymppinen nainen. Kotini on aina ollut hyvin kannustava. Hengellisyys ja kristillyys ovat olleet osa arkea vanhempieni kodissa, mutta kóskaan vanhempani eivät ole viestineet minulle, että olisi joku yksi ja ainoa pelastava hengellisyys. Siksi kai itsekään en ole koskaan voinut varmasti käsittää, että joku ei voisi pelastua, jos ei usko niin kuin vl-kristitty... Toki löydän rauhan sovintosaarnassa, kun minulle julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, mutta en ole koskaan voinut tuomita rehellisesti ketään eri tavalla uskovaa. Ihmettelen monesti lestadiolaisystävieni ja tuttujeni varmuutta uskosta, että muulla tavalla ei voi Jumalalle kelvata.
Oli aika, jolloin en käynyt ollenkaan seuroissa ja elin ihan jumalattomasti niin sanoakseni! Luulin että jos en kerran ole vl, niin ei millään muullakaan ole väliä. Nyt käyn seuroissa, silloin kun on mahdollista. En kauheasti ole tutustunut keneenkään, mutta tekee hyvää kuunnella sitä sanaa, jota seuroissa puhutaan. Ehkä olen huono esimerkki, mutta nyt minulla on hyvä olla. Pidän hyviä välejä ennen läheisinä kokemiini lestadiolaisuun ystäviin, vaikka välimme eivät niiiiin läheiset enää olekaan. Uskon Jumalaan ja iloitsen Jeesuksen sovitustyöstä. Saan voimaa syntienanteeksiantamuksen saarnasta. Ilman uskoa elämä tuntuisi tyhjältä ja merkityksettömältä. Minusta tuntuu vapaalta ja puhtaalta. Vaikka en ehkä olekaan "hyvä" rivi-vl, niin silti saan hyvillä mielin elää Jumalan tahdon mukaista elämää, siten kuin sen Raamatun mukaisesti olen uskolla ymmärtänyt. Tapoja, joita sanoit inhoavasi, minä en yksityielämässäni noudata, jos koen ne ristariitaiseksi uskon perussanoman kannalta. Teoilla kun ei kuitenkaan pelastu yksikään... Kuitenkaan en tuomitse tai arvioi niitä, joille nuo tavat ovat tulleet tärkeiksi ja merkitykselliseksi heidän uskonnäkemyksensä kannalta. Olemme niin erilaisia ja eri tavoin ajattelevia.
Jokaisella on ristissään kantamista ilman että pakottaa itseään kaikkien tapojen alle, joita ei itse ymmärrä...
Mielestäni rehellisyys on yksi tärkeimpiä ominaisuuksia, vaikka se aiheuttaa usein paljon kipeitä ja tuskallisiakin tilanteita. Erityisesti arvostan lasten ja vanhempien välistä avoimuutta ja rehellisyyttä. Siksi kunnioitan rohkeuttasi olla oma itsesi ja paljastaa se myös vanhemmillesi, vaikka se on tuonut varmasti kipeitä ja traumaattisiakin asioita mieleen. Usko on kuitenkin aina henkilökohtainen asia. Vanhemmat eivät voi siihen pakottaa ketään. Se on ihan Raamatun vastaistakin. Toisaalta itsensä tai lapsen syyttelykään ei ole kenellekään hyödyksi eikä rakennukseksi.
Raamatussa on kymmenen käskyä, joista yksi koskee vanhempien kunnioitusta. Minusta jokaisen kristityn kuuluipa lestadiolaiskristillisyyteen tai mihin tahansa, tulisi muistaa tuota käskyä. Sen noudattamisesta on luvattu siunaus. Siksi esim. sinunu kohdallasi on ihailtavaa, että olet ollut kuuliainen äitisi pyynnölle olla juomatta alkoholia niin kauan kuin asut heidän luonaan. Onhan kyse kuitenkin vanhempiesi kodista, vanhemmistasi ja muista sisaruksistasi. Murrosiässä ja sen jälkeenkään eivät ajatukset niin arkisella kuin hengellisellä tasollakaan aina kulje samaa rataa omien vanhempien kanssa eikä se ole tarkoituskaan. Jokaisen on opittava lopulta itse elämään oma elämänsä. Ja on hienoa asia, jos taustalla on vaikkapa lestadiolainen kasvatus, josta on ollut mahdollista imeä monia arvokkaita kristillisiä arvoja. Niiden perustalle on hyvä rakentaa omaa elämää ja haaveitaan, vaikka uskonnäkemys ei enää oliskaan lestadiolainen. Itse näen tämän asian näin. Raamatun mukainen Jumalan sana neuvoo toimimaan kaikessa niin, että ei koituisi harmiksi lähimmäisilleen vaan päinvastoin palvelukseksi heille. Jeesus itsekin sanoi, että siinä on laki ja profeetat, kun tekee toisille ihmisille sen, minkä toivoisi itselleen tehtävän... Kannattaa vaalia vanhempien kunnioitusta ja muutoinkin lähimmäisenrakkautta elämässään. Ei kannata unohtaa sitä mikä on oikein, vain sen takia, että on valinnut eri tien kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Jumalan silmissä kukaan ei ole toistaan vähäarvoisempi.