Olen ollut kuivilla lihavuudesta kohta nelisen vuotta, mutta nyt huomaan että kalorintankkaus on alkanut taas ja mietin ruokaa koko ajan. Painoni on noussut 65 kiloon, mikä toki ei ole vielä paljon (olen 162cm ja nainen) ja yritän pelata rasittavien jumppien kanssa jotten alkaisi turvota uudelleen. Nyt muistuu mieleen millainen huume ruoka saattaa olla. Himoitsen suklaata, sipsejä, pitsaa ja makeita drinkkejä. Eli tämä siis todellakin on joku korvanvälitsydeemi. Yritän olla niin aktiivinen päivällä että saisin sortua illalla mässäilemään. Tuntuu että ainoa mikä auttaisi olisi rakastuminen. Rakastuessa nälkä katoaa ja pää on pilvissä ja keho käy ylikierroksilla ja kuluttaa paljon kaloreita. Mutta eihän joka kolmas vuosi vai rakastua hullun lailla.
Ahdistukseenkohan sitä ihmien syö?
Ahdistukseenkohan sitä ihmien syö?
Vastaukset 3
Vanhimmat
viltin alle vipinää. soon hyvää jumppaa. romantiikka hommat tekee hyvää itse kullekin säädylle.
Ei tee enää mieli : (
Itse laihdutin itseni hoikaksi, alipainoiseksi ja lihoin takaisin ylipainoiseksi. Yhtäkkiä meni itselläkin jokin vaihde päälle ja ei tehnyt mieli muutakuin syödä herkkuja. Kun söi sitten sokerista, oli ihan sama syödä vielä sipsejäkin päälle. Mitä enemmän kiloja on tullut, sitä alemmas itsetunto on laskenut ( ja sitä vähemmän olen jaksanut enää välittää, kun peilistä katsoo turvonnut norsu). Nähdessäni itsestäni kuvan kauhistuin, sillä itsekuvani ei pysy muuttumisessa mukana. Tuo rakastumisjuttu pitää paikkaansa. Kun rakastuin, paino vaan jatkoi tippumistaan ja ei tehnyt edes mieli ruokaa. Nyt parisuhde, joka kuihtumassa kokoon, seksi jäänyt ja olen taas päässyt lempi-intohimoni, ruoan pariin. Olisi vain pitänyt viimeksi laihduttaessaan opetella ne uudet elämäntavat paremmin, eikä tiputtaa niin hirveällä kyydillä kiloja ja sitten vielä palata vanhoihin ruokatapoihin että kilot tuli takaisin korkojen kera. Nyt pitää vaan opetella hyväksymään itsensä 80 kiloisena 174 senttimetrisenä naisena ja nyt pari kuukautta laihduttaneena mietin miten olenkaan kohdellut kehoani kaltoin, vaikka mieleni onkin saanut tyydytystä ruoasta, niin oloni on surkeampi kuin ikinä ja itsetuntoni velloo pohjamudissa. Positiivista on, että pidän itseäni nykyään ihan kohtuunäköisenä, enkä enää varsinaisesti vihaa itseäni, mutta näistä kiloista on päästävä ja tällä kertaa pysyvästi. Olen taas kerännyt kaikki itsekurini ja ollut itseäni kohtaan kuin puoskari, mitä tulee liikuntaan ja syömiseen, jota en paljoa harrasta. Miksi minulla onkin näin vääristynyt suhde ruokaan ? Välillä tuntuu, kuin olisin menettänyt ystävän kävellessäni suklaahyllyn ohi ostamatta mitään. Mutta sata kertaa parempaa kuin syöpöttely on olla hoikka. Elämäni tuntuu välillä olevan pelkkää kamppailua painon kanssa. :`( Ja mitä enemmän jojoilen, sitä vaikeampaa on löytää paino, jossa olen tyytyväinen.