Pitemmän aikaa olen anonyymisti haukkunut (ja joskus kehunutkin :) ) täällä muiden tekstejä. Laitan tänne jotain omaa vaihtelun vuoksi. Kyse on kokonaisesta mininovellista. Ei parasta tasoa jota ole kirjoittanut, mutta kai se antaa jonkinlaisen kuvan tämänhetkisestä tasostani.
Saa kritisoida, vaivun itsesääliin ja masennukseen, mutta sieltähän kaikki hyvä taide maailmassa kumpuaa, eikös?
***************************************
***************************************
Aika kuluttaa muistoja, toisinaan kuin aallot rantakalliota, toisinaan pikemminkin kuin hiekkapuhallin vanhaa maalia. Ensimmäisenä unohtuvat nimet ja päivämäärät, kokemukset sekoittuvat tunteiden pölyiseksi näyteikkunaksi.
Parhaiten olen aina muistanut hajut ja värit. Navetan pistävän löyhkän, voinväriset seinälaudat siellä, minne auringonvalo ovista ja ikkunoista osuu. Kotimme oli aina punainen. Sen seinät oli maalattu valkoisella sekä ulkoa että sisältä ja silti se oli aina punainen. Punainen pöytäliina, punainen essu äitini päällä, punaisia kukkia kukkapenkissä. Se saattaa tuntua hassulta, mutta kun itse olet vanha, ymmärrät kyllä. Muistoihinsa ei voi juurikaan vaikuttaa. Vähäpätöisimmiltä tuntuvat asiat jäävät kummittelemaan mieleesi lopun iäksesi kun tärkeimmät tapahtumat jäävät unholaan.
Muistoni kodista eivät tuoksu pullalle, sillä meillä harvoin leivottiin. Kodillani on oma tuoksunsa, jota en kykene selittämään sanoin. Se tuoksu verhoaa sisälleen paljon muistoja. Minä kaipaan ja pelkään sitä.
Vilma pyyhkii läikkynyttä kahvia valkoiselta pöytäliinalta, pahoittelee ja kiskoo Anteron paidanhelmaa. Poika ei osaa pysyä aloillaan, Vilma valittaa anteeksipyytävästi, ja tiedänhän minä. Tiedän millaisia lapset ovat, eikä se häiritse minua. Olen aina ollut kärsivällinen: se on yksi hyve, josta uskallan olla ylpeä. Minä tiedän, että lapsilla ei ole kärsivällisyyttä, joten sitä on parasta itse vaalia.
”Minkä värinen se laatikko on?”, kuuluu Reinon ääni seinän takaa.
”Muistaakseni se on pahvilaatikko”, vastaan. En ole asiasta aivan varma.
Lopulta Reino tulee olohuoneeseen sylissään suuri, ilmastointiteipillä suljettu loota. Hän avaa sen saksilla ja nostaa laatikosta pinon vanhoja valokuva-albumeja. Liima kuvien takapuolella on kuivunut ja sivuja käännellessä valokuvat yrittävät leijailla vapauteen.
Vilma komentaa jälleen nuorempaa poikaansa, joka juoksee isoveljensä luo turvaan. En ole katsonut näitä valokuvia pitkään aikaan ja nojaudun lähemmäs, jotta näkisin.
”Tässä on isä”, Reino esittelee vaimolleen. Hän osoittaa kuvaa, jossa mieheni seisoo aidan alimmalla poikkilaudalla ja heiluttaa kättään iloisesti. Hän on kuvassa hyvin nuori, en tavannut häntä kuin vasta vuosia sen ottamisen jälkeen.
Sivu toisensa jälkeen mustavalkoisia kohtauksia. Käppyräisiä, repeytyneitä, jotkut jopa palaneita. Albumi on saanut joskus kosteutta, mutta kuvia ei ole koskaan siirretty toiseen kirjaan. Koululaisia rivissä, sukulaisia rivissä, sotilaita rivissä. Siihen aikaan ei ollut pahemmin tapana hymyillä. Unohtuneet pikkuserkut näyttävät hapanta naamaa.
Saa kritisoida, vaivun itsesääliin ja masennukseen, mutta sieltähän kaikki hyvä taide maailmassa kumpuaa, eikös?
***************************************
***************************************
Aika kuluttaa muistoja, toisinaan kuin aallot rantakalliota, toisinaan pikemminkin kuin hiekkapuhallin vanhaa maalia. Ensimmäisenä unohtuvat nimet ja päivämäärät, kokemukset sekoittuvat tunteiden pölyiseksi näyteikkunaksi.
Parhaiten olen aina muistanut hajut ja värit. Navetan pistävän löyhkän, voinväriset seinälaudat siellä, minne auringonvalo ovista ja ikkunoista osuu. Kotimme oli aina punainen. Sen seinät oli maalattu valkoisella sekä ulkoa että sisältä ja silti se oli aina punainen. Punainen pöytäliina, punainen essu äitini päällä, punaisia kukkia kukkapenkissä. Se saattaa tuntua hassulta, mutta kun itse olet vanha, ymmärrät kyllä. Muistoihinsa ei voi juurikaan vaikuttaa. Vähäpätöisimmiltä tuntuvat asiat jäävät kummittelemaan mieleesi lopun iäksesi kun tärkeimmät tapahtumat jäävät unholaan.
Muistoni kodista eivät tuoksu pullalle, sillä meillä harvoin leivottiin. Kodillani on oma tuoksunsa, jota en kykene selittämään sanoin. Se tuoksu verhoaa sisälleen paljon muistoja. Minä kaipaan ja pelkään sitä.
Vilma pyyhkii läikkynyttä kahvia valkoiselta pöytäliinalta, pahoittelee ja kiskoo Anteron paidanhelmaa. Poika ei osaa pysyä aloillaan, Vilma valittaa anteeksipyytävästi, ja tiedänhän minä. Tiedän millaisia lapset ovat, eikä se häiritse minua. Olen aina ollut kärsivällinen: se on yksi hyve, josta uskallan olla ylpeä. Minä tiedän, että lapsilla ei ole kärsivällisyyttä, joten sitä on parasta itse vaalia.
”Minkä värinen se laatikko on?”, kuuluu Reinon ääni seinän takaa.
”Muistaakseni se on pahvilaatikko”, vastaan. En ole asiasta aivan varma.
Lopulta Reino tulee olohuoneeseen sylissään suuri, ilmastointiteipillä suljettu loota. Hän avaa sen saksilla ja nostaa laatikosta pinon vanhoja valokuva-albumeja. Liima kuvien takapuolella on kuivunut ja sivuja käännellessä valokuvat yrittävät leijailla vapauteen.
Vilma komentaa jälleen nuorempaa poikaansa, joka juoksee isoveljensä luo turvaan. En ole katsonut näitä valokuvia pitkään aikaan ja nojaudun lähemmäs, jotta näkisin.
”Tässä on isä”, Reino esittelee vaimolleen. Hän osoittaa kuvaa, jossa mieheni seisoo aidan alimmalla poikkilaudalla ja heiluttaa kättään iloisesti. Hän on kuvassa hyvin nuori, en tavannut häntä kuin vasta vuosia sen ottamisen jälkeen.
Sivu toisensa jälkeen mustavalkoisia kohtauksia. Käppyräisiä, repeytyneitä, jotkut jopa palaneita. Albumi on saanut joskus kosteutta, mutta kuvia ei ole koskaan siirretty toiseen kirjaan. Koululaisia rivissä, sukulaisia rivissä, sotilaita rivissä. Siihen aikaan ei ollut pahemmin tapana hymyillä. Unohtuneet pikkuserkut näyttävät hapanta naamaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sitten tulee vihdoin yksi kuva, josta minut saattaa tunnistaa. Istun, happamana ja rivissä tietenkin, päälläni harmaa lottapuku. Vuosi oli 1941. Siltä vuodelta ei jäänyt mieleeni oikeastaan juuri lainkaan tuoksuja taikka värejä. Hassua, mutta niin se on. Koskaan et voi tietää, mitä unohdat ja mitä et pysty unohtamaan.
”Olitko sinä sotilas?”, Antero kysyy. Hän katselee kuvia uteliaana ja jättää niiden pinnalle rasvaisia pikku sormenjälkiä.
”En”, minä vastaan hymyillen. ”Olin lotta. Me autoimme sotilaita. Minä olin lääkintälotta ja hoivasin haavoittuneita.”
Seuraavassa albumissa on pelkästään minun omistamiani kuvia. Ne ovat vanhempia. Poseeraan talomme edessä, talon, joka kuvassa näyttää niin paljo pienemmältä kuin muistoissani. Kuva on tietenkin oikeassa – perheeni oli köyhä. Mitäpä sitä kiertelemään. Kotimme ei ollut talo, vaan tölli. Anteron isovelikin näkee sen.
”Asuitteko te tuolla?”, hän ihmettelee. ”Näyttää vähän kuin meidän kesämökiltä, mutta pienemmältä.”
Tajuan, että nyt olisi sopiva hetki. Hehän itse selvästikin haluavat tietää minun menneisyydestäni. Niinpä minä kerron kuinka talossa oli pelkkä ulkohuussi eikä meillä koskaan leivottu pullaa. Poika nauraa. Reino lausuu pienen kommentin siitä, kuinka pilalla nykynuoriso on. Kukaan ei ota sitä tosissaan, ei edes hän itse.
Sivu kääntyy, joessa seisoo mies suomenhevosen vieressä. Se on minun isäni. En tiedä, mitä kuvassa on tapahtumassa. Ihan kuin miehestäni, myöskään isästäni ei ole olemassa kuin muutama kuva. Eikä hän tietenkään hymyille. Hänen kasvoiltaan näkee sen peitellyn hämmästyksen, kun joku on tarjoutunut ottamaan hänestä valokuvan.
En tunnista miehiä, jotka uittavat tukkeja joessa, enkä tiedä, onko se edes sama joki, jossa isäni seisoi. Isäni, joka lähti lähes samanikäisenä kuin mieheni. Eroakin heissä on, paljonkin, kuten se, että toinen hymyili ja toinen joi perheensä elannon.
Ehkä värit ja hajut ovat muistoiksi käännettyjä tunteita. Ehkä muistamme ne koska emme löydä sanoja kokemallemme. Ja kun sanat vuosikymmenien päästä vihdoin nousevat mieleemme, ei ole enää ketään, joka kuuntelisi. Juuri kun saamme oikeuden puhua vilpittömästi ja ilman pahoittelua, ovat suumme ryppyiset ja äänemme heikot.
Olen kärsivällinen koska en odota mitään. Tiedän millaisia lapseni ovat. He näkevät maailmani kuten se valokuvissa näyttäytyy: mustavalkoisena. Minä muistan myös värit, koska olin siellä. Nyt olen täällä, mutta haalistuneena. Muistoistani on tullut historiaa. Ja se, mikä oli joskus yhdelle ihmiselle murhenäytelmää, muuttuu lasteni mielessä harmittomalla tavalla koomiseksi. Ilman värejä ja tuoksuja he eivät ymmärrä tunteitakaan.
LOPPU
Ihan muutamaan ihan pieneen asiaan tartuin; ne katkaisivat muuten sujuvan tekstin - minun mielestäni:
pikemminkin
essu äitini päällä
tärkeimmät tapahtumat jäävät unholaan
myöskään
Eroakin heissä on, paljonkin, kuten se, että toinen hymyili ja toinen joi perheensä elannon.
Mikä mistäkin syystä.
Toivottavasti jatkat kirjoittamista.
sukututkimukseen/elämäni tarina tyyliseen teokseen hyvin.
Tämä on tiivis teksti. Sopii hyvinkin liitettäväksi sukukirjaan tms.
Ja
sitten kun miettisi eteenpäin, niin tästähän saa kirjoitettua romaanin... vanha(t) valokuva-albumi(t), joissa yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...
Kiitos vain palautteistanne.
Kirjoitin tuon ihan harjoituspätkänä ja itsenäisenä tekstinä, eli mihinkään sukukirjaan ei ole menossa.
Ideana oli luoda melankolinen tunnelma.
… no perh.na, vai melankolinen tunnelma tässä pätkässä !?
Olen eri mieltä.
Tämä teksti sopii sujautettavaksi sukulaisille. Ja nimenomaan sen takia, että sukulaiset luettuaan ymmärtäisivät kysyä omaa historiaansa. Että mistäs sitä oikein ollaan kotoisin?
-
Siis pupujussi00 jos haluat kirjoittaa tästä melankolisen pätkän, niin lueppa ensin esim.
Marcel Proust
Kadonnutta aikaa etsimässä
tai edes yksi niistä yhdeksästä kirjasta... ja kirjoita sen jälkeen pätkäsi uudelleen.
Luova kirjoittaminen ON !
Pitääpä vissiin vielä harjoitella.
Ei oikein siis idea siirtynyt lukijalle asti, heh.
Proustiin en oo koskenut koska pelottaa vähän sellaiset klassikot....:S
Kuitenkaan en mitään tajua niistä.
Lähinnä fantasiaa luen. Ja kummitusjuttuj.
... päätellen tekstistäsi mielestäni Sinulla ole vaikeuksia uppoutua klassikoihin päinvastoin tulet nauttimaan niiden lukemisesta.
Joillakin kirjoituskursseilla on harjoituksia, joissa kirjoitetaan pari sivua klassikon tyyliin, siis kirjoittaja valitsee jonkun tai pari klassikkoa ja kirjoittaa tekstinsä niiden tyyliin. Sellaista voi harjoitella ihan kotikonstina,
jos kirjoittamisesta nauttii niin sellainen on todella hauskaa näpertelyä.
Kokeile.
Hyvä teksti. pidän tuosta ideasta - että valokuvien kautta upotaan muistoihin ja kerrotaan niistä, ja tunteiden kytkemisestä aikaan... väreihin, makuihin. Jos pitäisi sanoa sulle jotain kehitettävää: suna kirjoittaisin tuommoisesta ideasta pidemmän tekstin. Nyt noin lyhyessä pätkässä sivutaan ehkä vähän liian montaa asiaa. Toinen pieni juttu: lukijan puhuttelu alussa vähän häiritsee. Voisit käyttää sitä joko koko tekstissä tyylikeinona tai jättää pois. Mun mielestä toimisi ihan vain minäkertojallakin, ilman puhuttelua siis. Tuo aukko tosta alusta siihen keskusteluun ja tilanteeseen, jossa ollaan on hieno oivallus, toimii tässä. Sit mietin noita sun kommentteja, mitä laitoit: klassikoihin kannattaa tarttua, ja toisaalta ellet oo tarttunut aiemmin niin erilaisia kirjoja lukemalla oma perspektiivi asioihin ja kirjottamiseen karttuu. Kannattaa lukea kaikenlaista. Klassikot on usein laatukirjallisuutta, toisaalta myös yleissivistävää matskua, sua varmasti lukeminen kiinnostaa - kirjoitat sen verran hyvin. :) Ja sitten tuo mulla vähän pomppas silmille, että yritit saada melankolisen tunnelman tohon tekstiin ja välittymään lukijalle. Mun mielestä tuosta tuli semmonen tietynlainen rauhan tuntu. Sellainen, että muistot on muistoja, eletty elämä elettyä, kokemukset takana. Oli siinä kyllä jotain melankoliaakin, hyvällä tapaa. Mutta sun tekstissä on hienoja ideoita, oivalluksia, henkilöitäkin, joista lähtisin ammentamaan lisää. Kertomaan tarinaa. Jota tässä jo alottelet hienosti. Se, että tekstissä haluaa vain luoda jonkun tunnelman, on ehkä vähän lyhytnäköstä. Teksti on kokonaisuus. Tunnelma yhdistyy siihen, mitä sanot. En siis ole sun kanssa samaa mieltä, että vaan se tunnelma olis tässä asia, joka välittyy. Sekin sieltä kyllä tulee. Tässä muutama (mun!) mielipide. Jatka kirjoittamista ihmeessä! Hieno harrastus :)
Kyllä minä tykkäsin. Tuli kotoinen ja lämmin tunne, samalla kuitenkin hiukan surumielinen olo.
Kiitos palautteestasi, pistän korvantaakse.
Olen kirjoittanut pidempiäkin tekstejä ja yksi romaani roikkuu puolimatkassa.
Hieno harrastus tosiaan!
Hmmm, ainakin joku siis löysi siitä hieman sitä melankoliaakin :D
Minä muuten pidän kirjoituksestasi.
Kirjoitat vanhoista valokuvista - syystä jota en tässä mainitse, on niillä oma erityinen paikka sydämessäni ja vaikka tarinasi olisi loppunut siihen, olisin siltikin tykännyt siitä.
Taidanpa poiketa tälle palstalle useamminkin =)