Noniin meidan uusioperhe on tallainen: mina, mies, ja hanen kaksi lastaan jotka asuvat meidan kanssamme ja nakevat aitiaan joka toinen viikonloppu. Mina olen kotiaidin roolissa, ja siis huolehdin lapsista kun eivat ole aidillaan. Nuorempi on jo sanonut etta haluaa kutsua minua aidiksi; han oli niin pieni kun oma aiti lahti ettei edes muista asuneensa hanen kanssaan. Meilla on hyva suhde nuoremman kanssa ja han on minulle hyvin laheinen. Mieheni arvostaa mita teen, eika tama ole mikaan marttyyriviesti; tama on nyt minun perheeni, ja siksi koen sen velvollisuudekseni tyoskennella sen eteen ja mielellani sen teen. Mieheni vanhempi poika on ongelmani. Han suree aitinsa lahtoa ja ikavoi, on vihainen veljelleen koska hanella ei ole samoja tuntemuksia, ja on kaikin puolin vihainen ja inhottava. Mainittakoon etta lasten aiti ei halua heita kuin joka toinen viikonloppu, ja sekin on ollut tyon takan monen vuoden satunnaisten visiittien jalkeen. Olen kovasti koittanut loytaa oikean tavan suhtautua ja auttaa lasta, koska han varmasti prosessoi traumaattisia kokemuksia. Kuitenkin on vaikeaa olla suuttumatta tai loukkaantumatta kun solvataan ja sanotaan etten ole edes perhetta, ja olenkin alkanut olla aina vain tyytyvaisempi kun kyseinen lapsi on koulussa eika kotona. Haluan perheeni toimivan, mutta motivaatiovaikeudet uhkaavat kun palaute on tama. Harmittaa myos se etta tunteeni varmasti nakyvat ulospain, ja han vaistoaa miten ei ole haluttu (eika lapsi tietenkaan nae miten oma kaytos on saattanut vaikuttaa palautteeseen). Lasten aiti on omasta asemastaan epavarma (on jo sanonut etta nuorempi lapsensa on kuin ventovieras), ja siksi vahattelee minun asemaani, ja mustamaalaa lapsille. Ymmarran etta han lahinna koittaa pelastaa sen vahan mita perheestaan pystyy, mutta enemman se aiheuttaa lapselle sisaisia ristiriitoja kuin lisaa yhteenkuuluvuutta aitinsa kanssa. Miten olette muut toimineet vastaavassa tilanteessa? Milla voi lasta auttaa vai onko vain odotettava etta han mielessaan asioita miettii ja selvittaa? Tuntuu etta meille muille tama on meidan perhe, mutta vanhempi lapsi ei koe kuuluvansa. Onko ihminen loppuelamakseen revitty kahden paikan/perheen/ihmisen valilla, vai onko tapaa opettaa lapsi olemaan tyytyvainen siita millainen tilanne nyt on? En halua pakottaa lapselle itseani aitihahmona, mutten kuitenkaan herattaa toiveita siita etta han koskaan saisi takaisin sen mita niin ikavoi. Onko tama vain surun ja menetyksen prosessointia? Kiitos kovasti vastauksista, tarvitsen kipeasti uusia nakokulmia ennenkuin tama muuttuu tappeluksi.
Ongelmia miehen
pojan kanssa.
5273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minkä ikäinen vanhempi poika on? Mielestäni neuvola (perheneuvola nykyään nimeltään?) voisi auttaa, pojan tulisi päästä juttelemaan jonkun täysin ulkopuolisen, mukavan aikuisen kanssa tilanteestaan. Ja miksei sinunkin, olisi varmaan mahdollista järjestää teidän molempien yhteinenkin juttutuokio, jossa on tämä vieras, esim. psykologi, mukana. Minulla ei ole tilanteestasi käytännön kokemusta, mutta näin arvelisin asioihin liittyvien solmujen voivan olla avattavissa.
Sanoisin näin, että tilanne on sinulle hirmuisen raskas koska yrität parhaasi. Se, että tuo poika uskaltaa näyttä vihaa on sen merkki, että hän ei ole aivan hukassa...masentuneena ei sitä tekisi. Hän kokee siis olonsa jonkinverran turvalliseksi siksi uskaltaa olla vihainen. Hän on vihainen koska on mnettänyt äitinsä...äidilleen hän ei uskalla olla vihainen koska pelkää lopullista hylkäämistä. Jos vain jaksat olla inhimillinen teet suurenmoisen teon ja saat kiitoksen myöhemmin. Mutta sen tiedän, että on hirveän vaikea kestää vihaa syyttömänä! joten tajuana senkin jos et jaksa. mutta toivon voimia sinulle. Mutta halusin sanoa, että se, että ilmaisee vihaa ei ole tuhoutumisen merkki vaan voi olla merkki siitä, että luottaa niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin.
miesten lapset ovat suuria ongelmatapauksia yleensä. Miesten ex vaimojen kasvatusvirheet kostautu sitten isänsä uuden vaimon kanssa joka on yleensä pedantti ja osaa käsitellä lapsia paremmin. Olenkin ihmetellyt, että miski ihemeessä äidit eivät ota sitä vastuuta lapsistaan, vaan ajaa ne aina miehensä uuden vaimon niskaan? Eihän sen niin pidä mennä.
Uuden vaimon paremmat kasvatusmetodit tietysti suututtaa lasten omaa äitiä ja hävettää.
Se on vaan rohkeesti otettava ohjat käsiin ja opetettava miehen lapset ymmärtämään että uusiko tekee vain heidän parhaakseen eikä kiusaa, vaikkakin se satuttaa äidin luontoa. Kyllä se eksäkin siitä toipuu ja nolous häviää, kun ei välitä kiukkuamisesta.
Meillä myös miehen lapset ovat niitä tallukoita, joille mun lapseni yrittää epätoivoisesti opettaa käytännön asioita. Mutta ei meinaa mennä perille, kun ei kotoonta ole saaneet alkuopetusta yksinkertaisiin toimiin. Mutta eiköhän ne multa hyvät eväät elämälleen saa, kun tässä vuosikaudet jynssätään samoja asioita heidän paksuihin kaalehinsa.
Meillä samanlainen kokoonpano, eli minä, mieheni ja hänen kolme murrosikäistä lastaan. Alusta asti minulla myös hyvin läheinen suhde nuorimman lapsen kanssa, halusi kutsua minua äidiksi ja kantoi kukkia ruokapöytään, piirtää kuvia meidän perheestä ja meistä kahdestaan. Keskimmäisen lapsen kanssa tilanne oli alussa ihan toinen, hän ei ajatellut minua äitihahmona vaan isän uutena tyttöystävänä, ei myöskään osannut ottaa minua auktoriteettina enkä ehkä itsekään osannut sitä osoittaa kun huomasin miten varautunut lapsi oli seurassani. Noin vuoden jälkeen aloin järjestää aikaa niin että olin tämän keskimmäisen lapsen kanssa kahdestaan ensin lyhyitä aikoja ja sen jälkeen pidempiä aikoja. Juttelimme ensin ihan tavallisista jutuista ja myöhemmin aloin ohjailla keskusteluja perheen tämänhetkiseen tilanteeseen ja kerroin lapselle että huolimatta siitä että meidän välimme ovat olleet etäisemmät, rakastan myös häntä kuin omaa lasta jona häntä pidän, ja kerroin ettei hänen tarvitse minua koskaan pitää äitihahmona, mutta minä olen sitoutunut tähän perheeseen ja pidän kaikkia lapsia rakkaina kuin omiani. Ajan kuluessa tulimme koko ajan läheisemmiksi tämän lapsen kanssa ja murrosiän tuomien onhelmien kanssa hän usein kysyy minulta neuvoa ja apua, ja se saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. :) Nyt perheeseen on tulossa uusi vauva ja varsinkin juuri tämä keskimmäinen lapsi on kovin innoissaan ja haluaa auttaa minua kaikessa :) Eli minun neuvoni sinulle olisi, että anna lapselle aikaa, vaikka hänen seuransa saa sinut epävarmaksi niin ohita tämä tunne, sillä kun aikuinen on vakaa ja turvallinen niin lapsikin alkaa ajan kanssa rentoutua. Itse avioerolapsena muistan kyllä elävästi kaikki tunteet mitä äidin uusi mies toi mukanaan, ristiriitaisia tunteita ei voi välttää, mutta onneksi lapset ovat siitä helppoja, että osoittavat tunteensa suoraan eivätkä jää niitä kytemään niin kuin meillä aikuisilla on joskus tapana..Voimia ja jaksamista sinulle perheesi kanssa, tiedän tunteen mitä on olla altavastaajana kaikessa, mutta uskon että miehesi voi auttaa sinua näissä tilanteissa :)
myös mieheni lapsille äiti heti ekasta päivästä lähtien, kun he tapasivat minut. Olin heti heille hyvin rakas, kaunis ja ihana. Nuorin sanoikin, että voi kun olist mun äiti, kun mejän äiti on niin lihava! Mitähän tuohon nyt sanoisi ... heh...
Ja uskon, että lapsille on vain hyväksi, että heidän maailmaan kuuluu toinenkin äiti, joka on se kasvattaja tyyppi, ja sitten se oma äiti, jonka luona lapset asuu, ja joka ostaa vaatteet ym. Oma äiti usein ei raaski komentaa ja huomauttaa, ja siksipä ainakin meillä lapset ovat vähän hukassa itsensä kanssa.
Meille on tulosa kolmas vauva, ja lapset haluisivat asua meillä, ja itkien aina lähtee äitinsäluokse, kun siellä ei ole mitään.
Olen sanonutkin lapsille, että kuvitellaan niin, että minä olen teidän oma äiti, ja te käytte jonkun sukulaistädin luona aina väliilä. Olivat kovin innoissaan.
Lapsille äidinvaihtelu meillä tekee hyvää, ja heistä on kasvamassa ihania kansalaisia, mutta suohon olisivat menneet, oman äidin luona. Mies on samaa mieltä, ja on hyvin rakastunut minuun.