Eli aloitetaan ihan alusta:
En tiedä olenko koskaan ollut onnellinen. Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti vanhempien huumeidenkäyttö ja myynti eli olen nähnyt paljon paskamaisia asioita. Meillä notkui kaikenmaailman karvapäitä tykittämässä itseään ja sitten notkuttiin pitkin pöytiä. Vanhempani muuttivat erilleen kun olin 9 mutta he olivat silti tiiviisti yhdessä eli eivät eroneet,äiti halusi ottaa vähän etäisyyttä kuitenkin noihin diileritouhuihin mitä isäni harrasti. Meillä kun kävivät poliisit harva se päivä,kämppä tutkittiin ja näinpä kuinka ne aina väkivaltaisesti raahasi mun isän jonnekin. Faija istui myös linnassa todella usein ja välillä muutaman vuoden kakkujakin (niitä tosin oli enemmän ennen mun syntymääni). Puhumattakaan siitä että naispuolinen, itseäni vanhempi serkkuni käytti minua muutaman kerran seksuaalisesti hyväkseen kun olin alle 10-vuotias.
Kun täytin 12 aloin tiedostamaan oman huonon oloni mutten tiennyt mitä se oli. Jouduin myös katsomaan paljon pikkuveljeni perään (hän on 5 vuotta nuorempi kuin minä) koska vanhempieni suhde meni siihen pisteeseen että isäni kiristi äitiä kamalla,eli jos hän ei mennyt isäni luokse milloin tämä halusi niin ei päivän annosta tipu. Eli jouduimme olemaan yksin aika paljon. Lisäksi minua syrjittiin ja kiusattiin (sanallisesti) koulussa ja se vain yltyi kun jouduin olemaan niin paljon poissa ihan vain veljeni takia tai sitten en vain jaksanut nousta sängystä ja nukuin kaikki päivät. Tulipa myös nähtyä miten minulle erittäin rakas ihminen,äitini isä,kuoli silmieni edessä sydänkohtaukseen. Hän oli minulle erittäin tärkeä,opetti mm. piirtämään (joka tuntuu olevan ainoa asia mitä osaan) ja oli paljon tukena.
Parin vuoden päästä äiti lähti vieroitukseen joka on tarkoitettu perheille ja muutin hänen mukanaan sinne kun pikkuveljeni meni enolleni ja mummilleni asumaan. Huono oloni huomattiin siellä pian ja minulle todettiin vaikea masennus minkä seurauksena minut laitettiin perhekotiin. Siellä oli kamalaa. Kolmen lestadiolaisen pyörittämä pulju jossa minä ja muut nuoret saimme kärsiä henkisesti sekä jotkut fyysisestikin kun eräs aikuinen (mies) sekosi poikansa kuoleman jälkeen ja kävi aina huonekaverini kimppuun (joka oli siis tyttö myös). Minuun hän ei uskaltanut koskea koska pelkäsi isääni liikaa. Asuin siellä 2 vuotta..
Sieltä pääsin sitten toiseen vähän parempaan perhekotiin missä asuin vuoden. Kun lopulta täytin 18-vuotta muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Mistä pääsenkin taas seuraavaan ongelmaan:
Minulla ei ole juurikaan kavereita. Poikaystäväni ovat lähes poikkeuksetta kohdelleet minua huonosti. Tulipa seurusteltua yli vuoden verran eräänkin pillerinistin kanssa enkä tajua miksi edes tein niin. Vain tasan 2 poikaystävääni on yrittänyt auttaa ja tukea minua (viimeisin exäni ja nykyiseni) mutta se tuntuu pahalta. Toisaalta haluan heidän apuaan mutta tiedän tekeväni väärin kun kasaan heidän harteilleen niin paljon. Haluan apua mutta en myöskään halua vaivata muita. Ja terapia ei ole mikään vaihtoehto, olen käynyt juttelemassa koulukuraattorille ja psykologille,4:lle eri terapeutille sekä 2:lle eri psykiatrille ja minulla oli tosi pitkään oma tukihenkilökin mutta kiitos laman,sossutädit kiristivät budjettia ja ottivat hänet pois. Lääkitystä en halua aloittaa koska se pelottaa aivan suunnattomasti,varmasti sen takia mitä olen joutunut näkemään.
Olen huomannut olevani nykyään ahdistunut,masentunut ja erittäin räjähdysherkkä. Olen katkera ja vihainen lähes koko ajan ja pelkään mikä minusta on tulossa. En halua olla tälläinen ihminen,haluan olla onnellinen ja normaali. Voin nykyään näyttää siltä ulospäin koska en halua näyttää muille olevani heikko,tiedän että jotkut inhoavat minua ja voivat käyttää sitä minua vastaan.
Ja kirsikka joka kruunaa koko kakun: Mulle todettiin mukavasti joulun alla ms-tauti. Tuntuu ettei ole muuta ulospääsyä kuin itsemurha. Minulla ei ole mtn koulutusta ja teen työtä jota inhoan. Vihaan siellä oloa,sinne menoa ja sitä kun pääsen kotiin koska tiedän joutuvani sinne takaisin muutaman tunnin päästä. En halua elää elämääni ja tuntuu ettei muuta ole tulossa. Pelkkää paskaa heitetään niskaan koko ajan,aina kun luulee pääsevänsä ylös niin sitten joku tönäisee takaisin pohjalle. Ja täytän tänä vuonna 21. Tähän en nyt kaikkia paskamaisuuksia jaksanut kirjoittaa mutten vain tiedä mitä teen..Kiva kuitenkin jos joku jaksoi lukea ja ehkä se auttaa jotakin tajuamaan etteivät omat ongelmat ole niin isoja..
En tiedä olenko koskaan ollut onnellinen. Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti vanhempien huumeidenkäyttö ja myynti eli olen nähnyt paljon paskamaisia asioita. Meillä notkui kaikenmaailman karvapäitä tykittämässä itseään ja sitten notkuttiin pitkin pöytiä. Vanhempani muuttivat erilleen kun olin 9 mutta he olivat silti tiiviisti yhdessä eli eivät eroneet,äiti halusi ottaa vähän etäisyyttä kuitenkin noihin diileritouhuihin mitä isäni harrasti. Meillä kun kävivät poliisit harva se päivä,kämppä tutkittiin ja näinpä kuinka ne aina väkivaltaisesti raahasi mun isän jonnekin. Faija istui myös linnassa todella usein ja välillä muutaman vuoden kakkujakin (niitä tosin oli enemmän ennen mun syntymääni). Puhumattakaan siitä että naispuolinen, itseäni vanhempi serkkuni käytti minua muutaman kerran seksuaalisesti hyväkseen kun olin alle 10-vuotias.
Kun täytin 12 aloin tiedostamaan oman huonon oloni mutten tiennyt mitä se oli. Jouduin myös katsomaan paljon pikkuveljeni perään (hän on 5 vuotta nuorempi kuin minä) koska vanhempieni suhde meni siihen pisteeseen että isäni kiristi äitiä kamalla,eli jos hän ei mennyt isäni luokse milloin tämä halusi niin ei päivän annosta tipu. Eli jouduimme olemaan yksin aika paljon. Lisäksi minua syrjittiin ja kiusattiin (sanallisesti) koulussa ja se vain yltyi kun jouduin olemaan niin paljon poissa ihan vain veljeni takia tai sitten en vain jaksanut nousta sängystä ja nukuin kaikki päivät. Tulipa myös nähtyä miten minulle erittäin rakas ihminen,äitini isä,kuoli silmieni edessä sydänkohtaukseen. Hän oli minulle erittäin tärkeä,opetti mm. piirtämään (joka tuntuu olevan ainoa asia mitä osaan) ja oli paljon tukena.
Parin vuoden päästä äiti lähti vieroitukseen joka on tarkoitettu perheille ja muutin hänen mukanaan sinne kun pikkuveljeni meni enolleni ja mummilleni asumaan. Huono oloni huomattiin siellä pian ja minulle todettiin vaikea masennus minkä seurauksena minut laitettiin perhekotiin. Siellä oli kamalaa. Kolmen lestadiolaisen pyörittämä pulju jossa minä ja muut nuoret saimme kärsiä henkisesti sekä jotkut fyysisestikin kun eräs aikuinen (mies) sekosi poikansa kuoleman jälkeen ja kävi aina huonekaverini kimppuun (joka oli siis tyttö myös). Minuun hän ei uskaltanut koskea koska pelkäsi isääni liikaa. Asuin siellä 2 vuotta..
Sieltä pääsin sitten toiseen vähän parempaan perhekotiin missä asuin vuoden. Kun lopulta täytin 18-vuotta muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Mistä pääsenkin taas seuraavaan ongelmaan:
Minulla ei ole juurikaan kavereita. Poikaystäväni ovat lähes poikkeuksetta kohdelleet minua huonosti. Tulipa seurusteltua yli vuoden verran eräänkin pillerinistin kanssa enkä tajua miksi edes tein niin. Vain tasan 2 poikaystävääni on yrittänyt auttaa ja tukea minua (viimeisin exäni ja nykyiseni) mutta se tuntuu pahalta. Toisaalta haluan heidän apuaan mutta tiedän tekeväni väärin kun kasaan heidän harteilleen niin paljon. Haluan apua mutta en myöskään halua vaivata muita. Ja terapia ei ole mikään vaihtoehto, olen käynyt juttelemassa koulukuraattorille ja psykologille,4:lle eri terapeutille sekä 2:lle eri psykiatrille ja minulla oli tosi pitkään oma tukihenkilökin mutta kiitos laman,sossutädit kiristivät budjettia ja ottivat hänet pois. Lääkitystä en halua aloittaa koska se pelottaa aivan suunnattomasti,varmasti sen takia mitä olen joutunut näkemään.
Olen huomannut olevani nykyään ahdistunut,masentunut ja erittäin räjähdysherkkä. Olen katkera ja vihainen lähes koko ajan ja pelkään mikä minusta on tulossa. En halua olla tälläinen ihminen,haluan olla onnellinen ja normaali. Voin nykyään näyttää siltä ulospäin koska en halua näyttää muille olevani heikko,tiedän että jotkut inhoavat minua ja voivat käyttää sitä minua vastaan.
Ja kirsikka joka kruunaa koko kakun: Mulle todettiin mukavasti joulun alla ms-tauti. Tuntuu ettei ole muuta ulospääsyä kuin itsemurha. Minulla ei ole mtn koulutusta ja teen työtä jota inhoan. Vihaan siellä oloa,sinne menoa ja sitä kun pääsen kotiin koska tiedän joutuvani sinne takaisin muutaman tunnin päästä. En halua elää elämääni ja tuntuu ettei muuta ole tulossa. Pelkkää paskaa heitetään niskaan koko ajan,aina kun luulee pääsevänsä ylös niin sitten joku tönäisee takaisin pohjalle. Ja täytän tänä vuonna 21. Tähän en nyt kaikkia paskamaisuuksia jaksanut kirjoittaa mutten vain tiedä mitä teen..Kiva kuitenkin jos joku jaksoi lukea ja ehkä se auttaa jotakin tajuamaan etteivät omat ongelmat ole niin isoja..
Vastaukset 24
Vanhimmat
Unohtuipa mainita vielä se etten kykene "normaaliin" seksielämään eli yhdyntään koska se sattuu aina ja se syö itsetuntoani aika lailla vaikka se onkin ihan pohjalukemissa. Mietityttää vain kuinka paljon paskaa pitää yhden ihmisen kestää?
Tämä nyt on oma mielipiteeni, mutta kun on noin pitkä traumaattinen historia takana, ei toipuminen siitä voi olla ihan hirveän nopeaa. Pienempienkin ongelmien käsittely vaatii aikaa. On vaikea ruveta neuvomaan kamalasti, koska en omien kokemuksieni pohjalta voi tarpeeksi hyvin ymmärtää mitä olet käynyt läpi, en ainakaan niin hyvin kuin haluaisin ymmärtää. Läpi lapsuuden kestänyt turvattomuuden tunne, seksuaalinen hyväksikäyttö ja ehkä kokemus hylätyksi tulemisesta?, tekevät ihmiseen syvät arvet, joiden käsittelyyn vierähtää helposti vuosi jos toinenkin.
Kokemukset muokkaavat aina ihmistä johonkin suuntaan, mutta se millaiseksi itse haluat tulla, ja millainen haluat olla, ovat paljon kiinni siitä mihin suuntaan itseäsi kehität. Vaikeiden kokemuksiesi vuoksi sinulla on myös suuri määrä tietoa siitä, millaista elämä on kun vanhemmat käyttävät. Kenenkään kohdalle ei sitä tietenkään toivo, ja se aiheuttaa käsittämättömän määrän tuskaa ympärilleen, mutta toisaalta, sinulla on ymmärrys sellaisesta elämäntavasta, joka on monille täysin vieras. Jotkut kovia kokeneet löytävät itselleen apua, toisten samankaltaisissa tilanteissa elävien auttamiseksi. Se samalla lisää muidenkin auttajien tietämystä, kun on joku joka tietää tilanteen, ja ymmärtää vaikka miten lapsi kokee huostaanoton. Toivottavasti tällainen ajattelutapa ei loukkaa sinua, minulla vain on tapana etsiä huonostakin aina jotain hyvää.
Riippuen siitä minkälainen luonne olet, voi erilaisista asioista olla sinulle hyötyä. Toisille se on tekeminen. Sanoit osaavasi piirtää. Sitä kannattaa jatkaa, koska se tuottaa mielihyvää. Kannattaa hakeutua nimenomaan sellaisen tekemisen pariin, joka helpottaa oloa. Toinen juttu, minkä nyt olen kokenut itselleni toimivaksi, on omien ajatusten myllääminen, mietiskely, kirjoittaminen ja taiteen tekeminen erilaisissa muodoissa. Toiset kokevat asioiden miettimisen enemmän vahingollisena, koska se nostaa muistot pintaan, mutta omakohtaisesti ajattelen että "pidä viholliset lähimpänä". Itsetuntemus kohottaa omaa mielialaani. Kirjallisuutta suosittelen myös, koska sitä kautta löytää selviytymiskeinoja sekä yhteneväisiä kokemuksia omien kanssa. Liikunta sopii toisille parhaiten ja se on hyvä itseterapian keino, jos sen tuntee omakseen.
Lääkkeistä sen verran, ettei niitäkään ihan loputtomiin kannata vieroksua. Mielialalääkkeet eivät ole huumeita, eivätkä ne vie käyttäjäänsä samalla tavalla rappiolle. Masennuksesta kärsivät ihmiset saavat lääkkeistä todellista hyötyä, enkä väheksy sitä, vaikka olen aika lääkevastainen ihminen itsekin. Kannattaa harkita lääkkeitä, koska ne tukevat vointia, kunhan vain oikea lääke löytyy. Sen nyt sanon kuitenkin, että mielialalääkkeitä aloittaessa, olisi hyvä olla kontakti jonnekin mielenterveyspuolelle tai lääkäriin, ihan vain siitä syystä, jos lääkkeet eivät sovi, annostus ei ole oikea tai tulee muuta odottamatonta problematiikkaa. Jotkut masennuslääkkeistä voivat aiheuttaa osalle ihmisitä voinnin huononemisen siinä aloitusvaiheessa, jolloin huolenaiheena on kohonnut itsemurhariski. Itse en kyllä muista sitalopraamilääkityksestä tulleen mitään sen vakavampaa. Tärkeintä kuitenkin että tiedostaa riskin ja kykenee toimimaan jos näitä oireita ilmenee.
Toivottavasti tästä oli sinulle jotain hyötyä.. tai ei ainakaan sitä haittaa :)
Ja olen viillellyt vuosikausia..
Meinaatko jatkaa sitä nistivanhempies paskaelämää loputtomiin omassa elämässäs? Vai että viillellyt...Joopa joo on paha olo, lässyn lässyn, samaa paskaa se on eri paketissa kuin vanhempies touhutkin! Älä SUOSTU uhriks! Haistata paskat koko menneisyydelles äläkä suostu kantamaan sitä painolastina! Ota vastuu omasta elämästäs NYT!
Jos et idiootti sattunut ymmärtämään niin mä en ole ikinä koskenut aineisiin,olen täysin absolutisti muutenkin eli en jatka "nistivanhempieni paskaa elämää". Luuletko että tollasista kokemuksista selviää tosta noin vaan? Varsinkin kun ei saa oikeanlaista apua? Ei se menneisyys sieltä katoa mihinkään apina. Juuri tollaisten ihmisten takia täällä on järkyttävä määrä masentuneita nuoria ja nuoria aikuisia kun tullaan vaan huutelemaan että "ota itteäs niskasta kiinni saatanan luuseri niin alkaa elämä maistua!". Jos tietäisit masennuksesta jotain niin ymmärtäisit että tollaisesta ei ole mitään hyötyä. Varsinkin kun mäkin olen kohta 10 vuotta ollut joko vaikeasti tai keskivaikeasti masentunut niin ne kemiatkin on ihan päin vittua tuolla aivoissa eikä niitä korjata tollasella idioottimaisella huutelulla..
Avoimet palstat on valitettavasti näitä huutelijoita täynnä. Oletko ikinä käynyt missään vertaistukiryhmässä masennukseen tai menneisyytesi kokemuksiin liittyen? Sitäkin kautta voisi jotakin näkökulmaa irrota. Mielenterveyden hoitoon panostetaan valitettavasti niin kuolettavan vähän, että tarvittavaa apua ei kaikille ja kaikkialla ole tarjolla.
Jotenkin uumoilen, ettei sairaalajakso kuullosta korvissasi kovin houkuttavalta, mutta sekin on yksi vaihtoehto. Minulla on ensimmäisestä sairaalareissustani tosi positiivinen kokemus. Pääsi hetkeksi ulos sen hetkisestä elämästä, ja sai olla turvallisessa ympäristössä.
Sitten mainitsit myös ettei sinulla ole koulutusta. Entä jos etsisit alan joka kiinnostaa sinua ja lähtisit hakemaan koulutusta. Opintotuki ei ole suuri, mutta kyllä sillä jotenkuten elää. Ammatin voi myös hankkia oppisopimuskoulutuksessa, jolloin koulun penkillä istutaan vähemmän ja koulutus hankitaan alan työpaikassa. Työkkäristä löytyy ainakin jotain opastusta jos sellainen kiinnostaa. Kouluttautumisessa on aika paljonkin kaikennäköisiä mahdollisuuksia, ne vain täytyy itse löytää.
Vakava masennustila tietenkin vie voimat siinä määrin, etten tiedä jaksatko lähteä opiskelua edes miettimään. Ensisijaista olisi saada masennusta lievitettyä. Siihen en oikein osaa antaa muuta neuvoa kuin elämäntavat kuntoon, liikunta & ruoka, unirytmi kuntoon, ellei se jo ole, lääkitys mielialan tueksi ja sosiaalisia suhteita, jotain tukea ulkopuolelta.
Jäi hieman epäselväksi, elätkö nyt parisuhteessa. Mutta jos elät ja poikaystäväsi haluaa auttaa, anna hänen. Oma poikaystäväni kokee itselleen helpompana sen, että annan hänen auttaa, kuin että kärvistelen yksikseni, jolloin hän tuntee olevansa kädetön. Masennus on ulkopuolisen silmin hyvin pelottava ja vaikeasti ymmärrettävissä oleva ilmiö. Jos annat poikaystäväsi ymmärtää, mitä käyt läpi, on se hänellekin tuskattomampaa.
No mutta kuitenkin.. Elämällä on tarjota hyviä asioita, vaikka kaikki valo masennuksen myötä katoaisikin. Ihmiset pystyvät selviytymään vaikka millaisista vaikeuksista. Toivoa ja mahdollisuuksia on aina olemassa, vaikka ne välillä olisivat pitkiäkin aikoja piilossa.
Sähän osaat tuntea ja ilmaista hyvinkin vihaa ollaksesi masentunut. Onnittele itseäsi.
Osuiko arkaankin kohtaan, kun näköjään et pystynyt sisälukuun, vaan tulkitsit lonkalta omista lähtökohdistasi?
Sun viiltelys on samaa paskaa eri paketissa kuin vanhempiesi nistielämäkin. Jatkat sitä sillä tavalla. Mitähän he ovat kaman vetämisellään oireilleet?
Sulle kyllä riittää kaiken maailman tanttaa lässyttämään ja ylläpitämään status quota ilman minuakin! Lillu siinä sit vaikka lopun ikäs ja päästä ne nistivanhempas tuhoamaan SUNKIN elämäs lopullisesti. Sitäks haluut? Senkö arvonen oot?
Ja sulle tiedoksi, että mun historiani on suunnilleen samanlainen kuin sinunkin, paitsi että huumeiden tilalla oli alkoholi ja alkoholipsykoosit väkivallan ja taponyritysten kera.
Ei saa oikeanlaista apua? Luulisi noin nuoren ihmisen saavan kyllä apua, jos vain haluaa ja osaa ottaa sitä vastaan.
Mutta sinähän kirjoititkin, ettet halua edes lääkitystä. Vaikka on ne aivokemiatkin vituillaan. (Luuletko vaikean masennuksen lähtevän paranemaan ilman lääkitystä?).
Ei täällä muutkaan jostain valikosta tilaa itselleen kelpaavia "oikeita" hoitoja, paitsi persoonallisuushäiriöiset. Sori.
Mä en vain halua vetää noita lääkkeitä vaikka niitä on mulle tuputettu. Kerran pääsin jopa niin pitkälle että hain ne apteekista mutten koskaan pystynyt aloittamaan vaan heitin ne pois. Eli mielestäni tarvitsisin apua ihan siihenkin että pääsisin yli tosta pelosta,ei siihen mitkään helvetin olantaputukset auta..
Ja tolle edelliselle idiootille: Sä tuskin olet kauhean vaikeasta masennuksesta kärsinyt tai sitten tietämättäs muutuit noin vihamieliseksi kaikkia kohtaan ja vihaat maailmaa yleensäkin,jos sä olisit päivääkään elänyt vaikean masennuksen kanssa niin sä ymmärtäisit että siitä ei parannuta noin vaan. "Nytpäs mä päätän olla terve! Simsalabim,vittu mähän olen heti paljon onnellisempi!" Vain asiasta mitään ymmärtämätön idiootti voi väittää että masennuksesta parantuu kun tullaan huutelemaan,räkyttämään ja haukkumaan sut luuseriksi. Niin, kyllähän se masentunut siitä sitten tokenee normaaliksi. Sama kuin menisit vaikka jollekin syöpäpotilaalle huutamaan että: "toivo nyt ne kasvaimet helvettiin sieltä aivoistas niin etköhän ala paranemaan!"
Tässäpä vielä lainaus eräästä lääketieteellisestä julkaisusta:
"Masennustilassa ei ole kysymys kurista tai tahdonlujuudesta eikä se ole ilmaus henkilökohtaisesta viasta. Ihminen, jolla on diabetes tai luunmurtuma tai masennustila, ei voi päättää tulevansa terveeksi. Masennustilaa ja sen psyykkisiä oireita ei voida hävittää pelkästään hyvillä sanoilla, ajatuksilla tai teoilla."
Olishan se kauhean kivaa jos ajattelisin että musta tulee "normaali",terve ihminen ja niin kävis tosta noin vaan mutta tässä vaiheessa se ei onnistu ilman apua. Ja mulla oli vaihe milloin yritin ns. toivoa itseni kuntoon pelkällä tahdonvoimalla mutta jos on liian syvällä suossa niin eihän siitä tule hevonpaskaakaan..
Mitkä ovat ne syyt siihen ettet tunne terapian olevan vaihtoehto? Mietin vain että joku kelan tukema psykoterapia, jossa oikeasti on tavoitteet ja jossa oikeasti pyritään tuloksiin voisi auttaa monella tapaa. Terapeutin pitäisi olla kans sellainen josta itse pidät, muutenhan siitä ei tule mitään. Vaikea keksiä mikä muu voisi olla sellainen taho, jolla olisi riittävästi tietoa ja taitoa kaikkien noiden ongelmien purkamiseen.
Vakavaa masennusta on tosiaan ihan turha lähteä parantamaan syyllistämällä. Sama kuin parantaisi flunssaa istumalla alasti hangessa. Kummallista että tietämys masennuksesta on edelleen niin vähäistä. Sairaus tai tila (tai miksi sitä nyt kukakin haluaa kutsua), joka voi aiheuttaa fyysisiä oireita kaikkialle kehoon, johtaa psykooseihin tai kuolemaan, kuitataan edelleen sanomalla "ota itseäsi niskasta kiinni" tai "mene lenkille". Naurettavaa käytöstä, mutta niinhän se on, että tyhjät tynnyrit kolisee eniten :)
Sainpas sut kimpaantumaan! Se oli tarkoituskin. Oletko kuullut tunteensiirrosta, jolle psykoterapiakin paljolti perustuu..
Turhaan pelkäät mielialalääkkeitä. Pelkosi syytä ei kaukaa tarvitse hakea, mutta eivät mielialalääkkeet ole huumeita. Ilmeisesti pelkäät kaikkia "aineita", koska vanhempasi "vetivät" niitä. No, sadat tuhannet "vetävät" masennuslääkkeitä, ja pystyvät käymään esim. töissä tai opiskelemaan.
(Ei vaikeasta masennuksesta parannutakaan noin vain. Mutta ei siitä parannuta myöskään vastustamalla jotenkin epämääräisesti fiilispohjalta hoitoa.)
Kukahan sunkin muroihin on kussu
Juuh eli mulla tuli täyteen jo se kelan korvaama 3 vuotta tepapiassa istumista enkä kokenut että siitä oli mtn apua. Terapeuttiakin vaihdoin siitä syystä kun mun on vaikea luottaa ihmisiin ja luonteet ei kohdannu sitten alkuunkaan. Lisäksi olen käynyt muillakin "ammattiauttajilla",omalääkäristä psykiatreihin mutta ei vain tunnu apua löytyvän. Tuntuu siltä että voin maailman tappiin asti puhua noista asioista jotka vaivaavat mua eniten muttei ne puhumalla miksikään muutu. Olenhan mä niistä puhunutkin jo viimeiset 8 vuotta ja tässä ollaan edelleen..
Olen myös ajatellut joitakin muita terapiamuotoja kuin tuo jutustelu ja olen siitä puhunutkin eri tahoille mutta mulle ei kuitenkaan ole neuvottu miten pitäisi menetellä ja mistä sitä löytyy. Hain myös vihdoinkin opiskelemaan muutamaan aikuiskoulutukseen yhdessä poikaystäväni kanssa ja toivon että siitä on apua että saan itselleni edes mieluisan ammatin. Mutta se tuo mukanaan taas uuden ongelman,eli miten rahoittaisin kalliit terapiakäynnit jos löytyisikin jotain lupaavaa? On tää vaan niin turhauttavaa : /
Ei hitto... Vai että "tunteensiirto". Hahah. Miten onnistut kuulostamaan ihan joltain ammattiauttajan karikatyyriltä, jonka kaikki ajatukset on opiskeltuja?-D
Voi olla todellakin parempi ihmisen luottaa niihin "fiilispohjiinsa", eli siis suomeksi siihen mitä jokin sisällä omassa itsessä puhuu, kuin tarjolla oleviin "hoitoihin", kuten mielialalääkkeisiin, joista ei usein ole mitään apua ongelmiin. Vaikka onhan se hienoa, jos niistä huolimatta pystyy käymään oikein töissä tai opiskelemaan - oikein hyvä juttu. Monethan käy muuten kamoissa tai kännissäkin töissä, ettei sen puoleen. ;D
Itse olen saanut rahallista tukea sosiaalipuolelta lääkkeisiin, koska ne jää syömättä siinä vaiheessa kun pitää valita ostaakko ruokaa vai pillereitä. Sieltä saattaisi saada apua myös eri tyyppiseen terapiaan, kun muista ei ole sinulle ollut hyötyä. Kela taas on oman kokemuksen mukaan tosi nihkeä myöntämään mitään, ja kun olet vielä nuo terapiat käynyt :/
Asioista puhuminen ei tietenkään poista menneisyyttä, ja kai siinä terapiassa onkin ideana oppia tulemaan toimeen niiden asioiden kanssa, ja hyväksyä tapahtunut siinä määrin kuin vain voi.
Taideterapia on yksi mikä tulee mieleen. Ja onhan jotain semmoisiakin, missä vanhoja vaikeiksi koettuja tilanteita käydään läpi niin että terapeutti ottaa jonkun perheenjäsenen tms. roolin, ja tilanne käydään läpi uudella tavalla. Pyritään uudenlaisiin lopputulemiin. Missä näitä sitten järjestetään, sitä en tiedä. Olen itsekin etsimässä apua ongelmiini, eikä itselleen sopivaa apua todellakaan ole helppo löytää, saatikka sitten rahoittaa.
Mutta toisaalta itseään voi terapoitsea ilman terapeuttiakin, mikä poistaa rahaongelman.
Minä esim. puran olojani paljon juuri piirtämällä ja maalaamalla. Teen sellaisia hieman unenomaisia töitä omista mielenmaisemistani. Taide kumpuaa juuri niistä kipeistä kokemuksista. Frida Kahlo on yksi lempitaiteilijoistani, ja hän teki omaa taidettaan hyvin samalla periaatteella. Töistä tulee hyvin henkilökohtaisia ja rakkaita. Se helpottaa oloa sitäkin kautta, että on saanut aikaan jotain mistä pitää. Myös runojen ja kirjan kirjoittaminen auttavat minua pysymään järjissäni :)
Yksistään se menneiden käsittely ei onnea takaa, niinkuin olet huomannutkin. Tärkeää suunnata katse välillä tulevaisuuteen ja miettiä siellä odottavia hyviä asioita. Jopa nykyhetkessä niitä hyviä asioita on, vaikka masentuneen mielen niitä on usein mahdotonta nähdä. Kyllä asiat aina jotenkin päin järjestyvät.
Onpas ajatusmaailmasi valitettavan päihteinen...
Joo ja kyllä, joidenkin on käytävä OIKEIN töissä maksaakseen kamankäyttäjien eläkkeet, vuokrat, lapsilisät (valitettavasti) ynnä muuta sellaista pientä käytännön sontaa kuten elämä..
Mikähän sinussakin siinä "omassa itsessä" puhuu? Joissakin ihmisissähän puhuu monetkin "viisauden perikuvat", ellei jopa äänet, joiden kuuntelemiseen se lyhyt elämä sitten tuhlautuukin.
Mukavaa kevättalvea.
Niinkö? Että olet ihan harkinnut muita terapiamuotoja kuin "tuo jutustelu"? Niin kuin mitä? Taideterapiaa? Ryhmäterapiaa? Jotain terapiaa-niinku-hoitoterapiaa..?
Opiskele se ammatti. Siinä on sulle terapiaa tarpeeksi.
Haista sinä vittu :)
Tässä vähän toivoa:
http://www.valkee.fi/ajankohtaista/22-uusi-innovaatio-korvavalo
Soturin rohkeus
on sanoa ääneen
Toivo ja Kauneus
Ja Usko, Rakkaus
Soturin rohkeus
on sanoa ne
Tuskan Tähden valossa,
puhua ne pimeälle
Soturin rohkeus
on katsoa
Epätoivoa, Tuhoa
silmiin, katsoa
katsetta kääntämättä,
ottaa ne kämmenelleen,
hymyillä, ja vihata
Soturin rohkeus
on pidellä peiliä
eikä lakata
vaikka käsketään
Soturi kulkee
pää pystyssä
tummien vetten päällä
pelkästään uskalluksen voimalla
Soturin rohkeus
on hänen ainoa aseensa,
Rohkeus on vain
eräs tapa
nauttia olemassaolostaan.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8818315
Sinusta tulee ensin multippeliskleroosipotilas ja sitten sinusta tulee historiaa.
MIksi se terapia ei ole toiminut? Oletko saanut ihan oikeaa psykoterapiaa? Vai vaan keskusteluapua? Siitä keskusteluavusta ei ole oikeaksi hoidoksi, se on vaan lisätukea.
Minusta tuolla historialla mikä sinulla on olet pitkän hyvän, oikean, kunnollisen terapian tarpeessa. Oppisit myös katsomaan ja pitämään huolta, ettet anna poikaystäviesi ja muiden kohdella sinua huonosti.
Ja kyllä niitä lääkkeitä kannattaa kokeilla, jos olo on todella paha. Mutta älä ota bentsoja, jos pelkäät riippuvuutta.
MS- tauti etenee hitaasti, sinulla on todennäköisesti kymmeniä täysipainoisia vuosia edessäsi. Hakeudu Ms- yhdistyksen tukiryhmään.
Onko sinulla joku ammatti? Oletko töissä? Kannattaisi pyrkiä johonkin koulutukseen tai työkokeiluun tms. Voit myös päästä ammattiliseen kuntoutukseen, kun olet sairastunut.
moi.sun tarina kuulostaa meikän elämälle,joxeenki voin panna paremmax /PASKEMMAX.mut älä koskaan syytä ittees .ja unohda itsetuhoset aikeet Ei sen arvost.äläkä mittaa ittees menneil vaan tuleval.i try!ois kiva jutella.cd voimii
Tossa nyt oli murto-osa mun elämäntaipaleesta eikä ole halua lähteä "kilpailemaan" elämän vittumaisuudesta kirjoitustaidottoman teinin kanssa. Jokainen näkee aina oman elämänsä kolhut kaikkein pahimpina vaikka muilla menisi miten huonosti,se nyt vaan on fakta.
Ja masistädille,olen ollut kunnon psykoterapiassa,sekä itsehankitussa että perhekotien järjestämässä mutta apua en ole kokenut sieltä saavani. Kelan korvaukset loppu eikä mulla ole varaa maksaa sitä 60e kertakäynniltä kun pitäis kerran tai pari viikossa siellä käydä pyörähtämässä. Ja tarvitsisin terapautin apua siihenkin että pääsisin eroon lääkepelostani eli en voi aloittaa lääkitystä ennen sitä enkä voi mennä terapiaan kun ei ole rahaa eli siitä on tullut kiva oravanpyörä. Ja ms-tauti ei etene kaikilla hitaasti,et selkeästi tiedä siitä riittävästi. Paskamaisinta on,ettei kukaan voi varmuudella sanoa miten se juuri mun kohdallani etenee koska tauti on niin yksilöllinen jokaisella. Voi olla että istun pyörätuolissa 10 vuoden päästä tai sitten olen pidempään oireeton,kukaan ei tiedä. En silti halua maalailla liian ruusuista tulevaisuutta koska jos jotain paskamaista tapahtuu niin se tuntuu vain pahemmalle..