Näin se on

Mun mielessä ihmissuhteissa ei ole voittajia ja häviäjiä. Jos suhde epäonnistuu, kumpikin häviää. Tai ainakana kumpikaan ei siinä tilanteessa voita.

Mä en näe ihmissuhteita pelina jossa toinen voittaa ja toinen häviää.

Ihmissuhteet eivät ole minulle peliä, mutta olen kyllä joskus huomannut olevani osallisena toisten ihmissuhdepeleissä, lähinnä jonkinlaisena pelinappulana. Äkkiä karkuun, edellyttäen että ymmärrän asian.

Sivusta vaan. kirjoitti:

Ihmissuhteet eivät ole minulle peliä, mutta olen kyllä joskus huomannut olevani osallisena toisten ihmissuhdepeleissä, lähinnä jonkinlaisena pelinappulana. Äkkiä karkuun, edellyttäen että ymmärrän asian.

Sivusta sanon minäkin että täällä oleminen on peliä. Piste. Heippa ja mukavaa sunnuntaita.. täällä pärjätään hyvin ilman minuakin ellei loistavasti..

Joskus on pakko luovuttaa, vaieta ja häipyä. Jos on tarpeeksi paha olla, ei pysty puhumaan.

Sivusta vaan. kirjoitti:

Joskus on pakko luovuttaa, vaieta ja häipyä. Jos on tarpeeksi paha olla, ei pysty puhumaan.

Tää on ihan fiksu kommentti. Meillä jokasella on omat tapanne purkaa paha olomme. Kuka äyskii ja tiuskii samantien kaiken pahanolonsa pois itkemättä pisaraakaan, kuka purskahtaa suoraan kyyneliin pohtimatta edes onko niihin edes aihetta tai kuka vasta oikean ihmisen vierellä, sylissä tai läsnäollessa. Sitten on niitäkin jotka menevät omaan oloonsa ja itkevät kyynelensä yksin hetkestä tunteihin tai päiviin, viikkoihin tai kuukaisiin kaiketi toiset vuosiinkin saakka. Joku puhuu pahan olonsa puhelimessa toiselle ihmiselle, joku vain katsoessa silmästä silmään ja sitten osa puhuu ihmiselle, mutta katsoo muualle puhuessaan. Jotkut ei puhu ollenkaan vaan kirjoittavat piirtävät, maalaavat tai muokkaavat johonkin materiaaliin tai esittävät kehollaan tunteensa sisältään ulos.
Ja toisiaan myös aika vaihtelee milloin kukakin pahaa oloa tuntee, kuten tuossa ylhäälläkin jo jossain kohdassa mainitsin. On siis olemassa simpsalabin-ihmisistä "hautojiin", jotka keräävät pahaaoloa sisäänsä ajastaan masentuen tai saaden vatsahaavan tai sydänkohtauksen, mutta sitten on vastaavasti myös niitä, jotka järkeistävät ja pohtivat välttyen turhat pahatolot tai selittämällä jättäytyvät tuntematta pahaaoloa, koska siitä ei välttämättä ole tilanteessa mitään apua.

Paljon voi vaikuttaa myös pahanolon aiheuttaja laatu tai vakavuus, sillä joissakin tilanteissahan ihminen kokee sen surutyöprosessin, joka alkaa shokkitilalla, jossa ei edes koe pahaaoloa tai surua, ennenkuin todellisuus vasta jonkin ajan kuluessa tulee tajuttua. Ja niissäkin tilanteissa ennen pahaaoloa ja surua ihminen käy läpi vielä kieltämisvaiheen, jossa koko "ongelma" ei muka ole totta ja vasta sen jälkeen on mahdollista tuntea suru, pahaolo ja tuska ( kai nuo elimistössä on olemassa tiedostamattomina, mutta elimistö antaa aikaa prosessoinnilla).

Erilainen tuohon surutyöprosessiin verrattaessa ja jotenkin järkeistäviä ja pohtivia muistuttava tapa reagoida on tilanteissa, joissa akuutti tilanne vaatii kokonaisuuden hahmottamisen, tilannearvioinnin ja toiminnan jättäen tunne-elämä sivuun siihen saakka kun sille on mahdollisuus. Usein tällainen liitetään onnettomuustilanteisiin jne, mutta kai se periaatteessa on mahdollista tapahtua muissakin yhteyksissä ja näissäkin tilanteissa, jopa surutyöprosessi shokkitiloineen voi käynnistyä siinä vaiheessa.

Ps. Joku ammatti-ihminen voisi varmaan kirjoittaa ja selittää näitä asioita paremmin jos paikalla sattuu olemaan ja korjaamaan jos tuossa omassa selityksessäni nyt jotain ihan pahasti pieleen meni.

minulla myös kirjoitti:

Tää on ihan fiksu kommentti. Meillä jokasella on omat tapanne purkaa paha olomme. Kuka äyskii ja tiuskii samantien kaiken pahanolonsa pois itkemättä pisaraakaan, kuka purskahtaa suoraan kyyneliin pohtimatta edes onko niihin edes aihetta tai kuka vasta oikean ihmisen vierellä, sylissä tai läsnäollessa. Sitten on niitäkin jotka menevät omaan oloonsa ja itkevät kyynelensä yksin hetkestä tunteihin tai päiviin, viikkoihin tai kuukaisiin kaiketi toiset vuosiinkin saakka. Joku puhuu pahan olonsa puhelimessa toiselle ihmiselle, joku vain katsoessa silmästä silmään ja sitten osa puhuu ihmiselle, mutta katsoo muualle puhuessaan. Jotkut ei puhu ollenkaan vaan kirjoittavat piirtävät, maalaavat tai muokkaavat johonkin materiaaliin tai esittävät kehollaan tunteensa sisältään ulos.
Ja toisiaan myös aika vaihtelee milloin kukakin pahaa oloa tuntee, kuten tuossa ylhäälläkin jo jossain kohdassa mainitsin. On siis olemassa simpsalabin-ihmisistä "hautojiin", jotka keräävät pahaaoloa sisäänsä ajastaan masentuen tai saaden vatsahaavan tai sydänkohtauksen, mutta sitten on vastaavasti myös niitä, jotka järkeistävät ja pohtivat välttyen turhat pahatolot tai selittämällä jättäytyvät tuntematta pahaaoloa, koska siitä ei välttämättä ole tilanteessa mitään apua.

Paljon voi vaikuttaa myös pahanolon aiheuttaja laatu tai vakavuus, sillä joissakin tilanteissahan ihminen kokee sen surutyöprosessin, joka alkaa shokkitilalla, jossa ei edes koe pahaaoloa tai surua, ennenkuin todellisuus vasta jonkin ajan kuluessa tulee tajuttua. Ja niissäkin tilanteissa ennen pahaaoloa ja surua ihminen käy läpi vielä kieltämisvaiheen, jossa koko "ongelma" ei muka ole totta ja vasta sen jälkeen on mahdollista tuntea suru, pahaolo ja tuska ( kai nuo elimistössä on olemassa tiedostamattomina, mutta elimistö antaa aikaa prosessoinnilla).

Erilainen tuohon surutyöprosessiin verrattaessa ja jotenkin järkeistäviä ja pohtivia muistuttava tapa reagoida on tilanteissa, joissa akuutti tilanne vaatii kokonaisuuden hahmottamisen, tilannearvioinnin ja toiminnan jättäen tunne-elämä sivuun siihen saakka kun sille on mahdollisuus. Usein tällainen liitetään onnettomuustilanteisiin jne, mutta kai se periaatteessa on mahdollista tapahtua muissakin yhteyksissä ja näissäkin tilanteissa, jopa surutyöprosessi shokkitiloineen voi käynnistyä siinä vaiheessa.

Ps. Joku ammatti-ihminen voisi varmaan kirjoittaa ja selittää näitä asioita paremmin jos paikalla sattuu olemaan ja korjaamaan jos tuossa omassa selityksessäni nyt jotain ihan pahasti pieleen meni.

Mä pakenen aina luontoon ja liikuntaan pahaa oloa. Nautin kun saan katsella metsässä olevia puita ja olla rauhassa ja hiljaa. Kova treeni tietysti myös. Ehkä se on sellaista pakenemista sitten. En ymmärrä mitä tarkoittaa asioiden käsitteleminen. En pura tunteitani juuri lainkaan, en ainakaan ulkopuolisille. Saatan riidellä asianomaisen kanssa, mutta en kommunikoi vieraiden ihmisten kanssa. Olen huono kertomaan itsestäni ja toisaalta en halua rasittaa ystäviäni omilla murheillani, vaikka tiedän että voisin puhua. En vain osaa.

Sen olen huomannut, että jos ongelmia alkaa kerääntymään niin sitten menee jo aika heikosti. Siis yksi ikävä asia vielä menettelee mutta sitten kun tulee toinen ongelma samanaikaiseti nin olenkin jo ihan loppu. Tästä esimerkkinä oli ongelmat töissä ja lähiomaisen kuolema samanaikaisesti. En meinannut jaksaa yhtään mitään. Tein vain töitä ja yritin urheilla sillä seurauksella että minulle sattui pari ikävää tapaturmaa. En päässyt edes liikkumaan. Silloinkaan en puhunut kenellekään mitään, kun en osaa. Välttelin kaikkia ihmisiä ja pakenin koko maailmaa. Ei varmaankaan mitenkään kovin fiksua mutta muutakaan en osaa.

Yhteenvetona siis se, ettei se puhumaton pakenija aina pahuuttaan sitä tee vaan osaamattomuutaan. Kuten minä.

Sivusta vaan. kirjoitti:

Mä pakenen aina luontoon ja liikuntaan pahaa oloa. Nautin kun saan katsella metsässä olevia puita ja olla rauhassa ja hiljaa. Kova treeni tietysti myös. Ehkä se on sellaista pakenemista sitten. En ymmärrä mitä tarkoittaa asioiden käsitteleminen. En pura tunteitani juuri lainkaan, en ainakaan ulkopuolisille. Saatan riidellä asianomaisen kanssa, mutta en kommunikoi vieraiden ihmisten kanssa. Olen huono kertomaan itsestäni ja toisaalta en halua rasittaa ystäviäni omilla murheillani, vaikka tiedän että voisin puhua. En vain osaa.

Sen olen huomannut, että jos ongelmia alkaa kerääntymään niin sitten menee jo aika heikosti. Siis yksi ikävä asia vielä menettelee mutta sitten kun tulee toinen ongelma samanaikaiseti nin olenkin jo ihan loppu. Tästä esimerkkinä oli ongelmat töissä ja lähiomaisen kuolema samanaikaisesti. En meinannut jaksaa yhtään mitään. Tein vain töitä ja yritin urheilla sillä seurauksella että minulle sattui pari ikävää tapaturmaa. En päässyt edes liikkumaan. Silloinkaan en puhunut kenellekään mitään, kun en osaa. Välttelin kaikkia ihmisiä ja pakenin koko maailmaa. Ei varmaankaan mitenkään kovin fiksua mutta muutakaan en osaa.

Yhteenvetona siis se, ettei se puhumaton pakenija aina pahuuttaan sitä tee vaan osaamattomuutaan. Kuten minä.

pakeneminenkin eräänlainen selviytymiskeino ja joku itkee tiukan paikan tullen, joku valehtelee. Monenlaisia lapsena opittuja keinoja selviytyä "uhkaavista" tilanteista. Jostain luin, että pakeneminen voi aiheuttaa epäonnistumisen tunteen, kun selvittely jää tekemättä ja ongelmasta voi tulla pitkäkestoinen. Stressi kasvaa. Tosin aina se selvittely ei johda mihinkään ja silloin on ehkä vain luovutettava ja hyväksyttävä asia.

Aihe on laaja, eikä tässä siihen kovin syvällisesti voi paneutua. Mietin vain tuota, että kirjoitustasi, että jos ne selvittämättömät asiat kuitenkin jäävät kehoon ja aiheuttavat sen väsymyksen...

Sivusta vaan. kirjoitti:

Mä pakenen aina luontoon ja liikuntaan pahaa oloa. Nautin kun saan katsella metsässä olevia puita ja olla rauhassa ja hiljaa. Kova treeni tietysti myös. Ehkä se on sellaista pakenemista sitten. En ymmärrä mitä tarkoittaa asioiden käsitteleminen. En pura tunteitani juuri lainkaan, en ainakaan ulkopuolisille. Saatan riidellä asianomaisen kanssa, mutta en kommunikoi vieraiden ihmisten kanssa. Olen huono kertomaan itsestäni ja toisaalta en halua rasittaa ystäviäni omilla murheillani, vaikka tiedän että voisin puhua. En vain osaa.

Sen olen huomannut, että jos ongelmia alkaa kerääntymään niin sitten menee jo aika heikosti. Siis yksi ikävä asia vielä menettelee mutta sitten kun tulee toinen ongelma samanaikaiseti nin olenkin jo ihan loppu. Tästä esimerkkinä oli ongelmat töissä ja lähiomaisen kuolema samanaikaisesti. En meinannut jaksaa yhtään mitään. Tein vain töitä ja yritin urheilla sillä seurauksella että minulle sattui pari ikävää tapaturmaa. En päässyt edes liikkumaan. Silloinkaan en puhunut kenellekään mitään, kun en osaa. Välttelin kaikkia ihmisiä ja pakenin koko maailmaa. Ei varmaankaan mitenkään kovin fiksua mutta muutakaan en osaa.

Yhteenvetona siis se, ettei se puhumaton pakenija aina pahuuttaan sitä tee vaan osaamattomuutaan. Kuten minä.

tietää. Apua - olen haukkunut toista ihan turhaa, kun en YMMÄRTÄNYT hänen käyttäytymistään, mutta tästä voi tosiaan olla kyse. En tosiaan ymmärtänyt. Mutta kiitos sinulle viestistä. Tämä valaisi paljon.

Olen sellainen taasen toisesta äärilaidasta, että mun tunteet tulevat voimakkaasti ja olen tosi dramaattinen tyyppi, toisinaan herkästi masentuva. Kaikki paha olo tulee yleensä heti ulos. Se on varmaan pelottavaa joistakin. Nykyään peitän itseäni ja olen kuin painekattila. Onneksi mun ystävät rakastaa minua.:) Muilla ei niin väliä

rakastan