kun ahdistaa muiden ihmisten seurassa? Vaikka kokisin oloni yksinäiseksi ja kaipaisin ihmisten seuraa niin usein huomaan, että seurassa ahdistus nousee potenssiin kymmenen ja tulee tunne, että haluaa kotiin omiin oloihinsa mahdollisimman nopeasti. Kotona on tavallaan hyvä olla ja kestää sen tasaisen yksinäisyydenkin tunteen kun tietää olevansa turvassa. Tämä on ongelma, koska usein kun olisi mahdollisuus lähteä jonnekki viettämään aikaa ihmisten parissa niin tulee ristiriita pitäisikö lähteä vai ei. Sitten kun lähden niin kaduttaa kun ahdistus iskee. Onko tämä jotain yleistä ahdistuneisuushäiriötä vai mitä?
Mitäs
rasittunut.
7244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olisko mahdollista että sinua vaivaisi sosiaalisten tilanteiden pelko?
"Sosiaalinen ahdistuneisuus on pelon, huolen tai epäilyksen kokemus sosiaalisissa tilanteissa ja muiden arvosteltavaksi joutumisen pelkoa."
koska hyvänä päivänä jopa nautin ihmisten seurasta enkä koe minkäänlaista ahdistusta. Liittyneekö sos.fobiaan tällainen ailahtelevuus? pikemminkin koen jonkinlaista yleistä ahdistusta joka tulee aaltona jolloin on mahodotonta tehdä yhtään mitään.
Mistä olet ahdistunut muiden seurassa? Mua ahdistaa muiden seurassa usein oma ulkopuolisuuteni, se kun mun on niin vaikea tutustua muihin vaikka kaikki muut tuntuu saavan nopeasti kavereita. Yksin kotona ollessani voin ajatella ettei mussa ole mitään vikaa ja yksinäisyyteni on pelkkää huonoa tuuria, mutta seurassa en voi välttyä tajuamasta etten vaan osaa kaikkia tutustumiseen vaadittavia taitoja... Yksin kotona voin ajatella että saan kyllä kavereita kunhan vaan yritän, mutta seurassa joudun toteamaan että olen taas pilannut yhden mahdollisuuden tutustua muihin eikä mun yrityksistäni tule mitään. Mun mielestä sellaisesta asiasta on ihan luonteva ahdistua. Osaatko yhtään sanoa mistä oma ahdistuksesi johtuu?
sitä olen itsekkin yrittänyt analysoida. Ehkä juuri ulkopuolisuus, erilaisuus. Tunnen olevani outo. Ja ehkä myös jonkinlainen selviytyjän moodi jonka olen omaksunut varhain. Ei saa näyttää olevansa heikko, väsynyt, hukassa tai muut hylkäävät. Tämän takia muiden seurassa ollessani joudun kokoajan olemaan ikäänkuin roolin vankina. Vaikka en koekkaan esittäväni mitään vaan ehkä enemmänkin piilotan niin paljon etten saa henkeä.
mulla oli tosi yksinäinen nuoruus,mutta kun tutustuin poikakaveriin niin siit mä sit jotenkin pääsin pikkuhijaa eteenpäin ja ongelmaa ei enään oo :))))
eli good for you, mutta se ei paljon muita lämmitä. Kaikki eivät löydä seurustelukumppania, jonka kanssa voi opetella sosiaaliseksi.
Minulla on ollut tuon yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireita (psykiatrin mukaan). Siinä on usein vaikea nimetä jotakin tiettyä ahdistusta aiheuttavaa seikkaa, vaan "se vaan on tukala olo". Olisi suuri halu olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta ne tilanteet tuntuvat olevan niin tuskaisia: tuskanhiki päällä, eikä oikein usko osaavansa sanoa mitään järkevää, on vain yksi ajatus mielessä: kunpa pääsisi pian pois. Kotona sitä taas tuskastuu yksinäisyyteen ja miettii mikä minussa oikein on vikana kun en voi olla toisten joukossa?
Olen saanut sairauteen monenlaisia lääkkeitä. Rauhoittavat todellakin usein vähentävät oireita. Niitäkin parempi pitkäaikainen hoitovaste on tullut venlafaksiinista, jota minulla on ollut 75 mg tai 150 mg. Olen sitä käyttänyt ahdistuneisuuden ja sosiaalisen jännittämisen lievittämiseen. Olen ollut ilman tuota ainetta reilut 3 kk ja olen alkanut jälleen invalidisoitua henkisellä tasolla. En jaksa enää kapinoida tuota apua vastaan, vaan aloittanen sen käytön taas seuraavan lääkäriajan jälkeen. Se on minun hyväksyttävä. Lääkkeen kanssa minun on parempi olla ja olen lähempänä normaalia tilaa.