Psykopaattista fantasiaa. Kai.
”Et pysty kävelemään, olet liian heikko.”
Saan kuulla sen joka päivä, lause kaikuu korvissani vielä nukkumaan mennessäni. Eikä tämä ilta ole yhtään erilainen.
Paha olo velloo sisälläni. He haluavat vain rajoittaa sillä lauseella vapauttani entisestään. Olen tilan vanki, suljettu neljän seinän sisään, eivätkä he halua päästää minua pois. He eivät halua maailman näkevän minua. Onko se minun vikani, että synnyin tällaiseksi? Ei. Mutta vanhempani, joita en halua muistaa, olisivat voineet vaikuttaa kasvatuksella siihen. Olisivat voineet puhua kauniita sanoja, voineet ottaa syliin ja lohduttaa. He tekivät päinvastoin. Siksi puhun hiljaisuuden sanoja, puhetta, jota kukaan ei kuule eikä ymmärrä. Olen yksin pelkoni, muistojeni ja tuskani kanssa. Ne kasvavat ja sekoittuvat sisälläni muodostuen täydelliseksi elämänpeloksi. Pelkään mutta samalla myös vihaan ihmisiä, ylipäänsä kaikkia joiden asiat ovat paremmin kuin minulla. Enkö itke joka ilta maailman epäoikeudenmukaisuutta?
Vihani muita kohtaan on aiheuttanut vain loputtomia vaikeuksia. Muistan vielä ajan jolloin sain kuljeskella vapaana ja tavata muita. Minulla oli ystäviä, ja tunsin oloni turvallisemmaksi kuin koskaan. Kaikki loppui siihen, että silkkaa ymmärtämättömyyttäni survaisin sakset leikkikaverini kaulan läpi. Vakavakasvoiset aikuiset tulivat luokseni ja erottivat minut kovakouraisesti muista, kantaen minut tähän ahtaaseen yhdenhengen huoneeseen, tälle lähes tyhjälle osastolle. Täällä minulla ei ole ketään, jota lähestyä, paitsi hoitajani, inhottava ja lihava naisihminen. Vaikka pystyisinkin puhumaan, en koskaan sanoisi hänelle sanaakaan. Minulta siis vietiin kaikki turva ja läheisyys jonka olin kovalla työllä hankkinut.
Istun yksin huoneeni upottavalla, pehmeällä sängyllä jalat alleni ristittyinä. Sänky on pieni koska minäkin olen epätavallisen pieni neljätoistavuotiaaksi. Siinä toinen asia josta olen saanut kuulla koko ikäni. Vanhempani ja sisarukseni ovat muistuttaneet minua siitä. Muita en juuri tavannutkaan, sillä olin lähinnä lukittuna omaan huoneeseeni, aivan kuten nytkin. Muita asioita, joista minulle huomauteltiin jatkuvasti, oli kelvottomuuteni, heikkouteni, jälkeenjääneisyyteni ja mitä vielä. Ai niin, tunnevammainen, kuten te ongelmaani kutsutte. En ole koskaan tuntenut muuta kuin surua, tuskaa ja vihaa. Olen kuullut niistä muista tunteista, nähnyt vierestä pienempänä kuinka äiti silitti siskoni hiuksia ja piti häntä sylissään. Jos yritin pyytää samaa, hän tappoi tahtoni kuolettavalla katseella suuntaani.
Miksi minun pitää olla tällainen? Tuokin kysymys pyörii päässäni useasti, vaikka tiedänkin vastauksen. Kaikkien kokemusteni summa muokkasi persoonallisuuttani ja muokkaa edelleen. Se minulle on kerrottu että synnyin uskonnollisen kalenterin mukaan epäonnenpäivänä, päivänä jolloin jumalattaremme (kunnia hänen nimelleen) syyllistyi samaan syntiin kuin esi-isämme aikanaan. Sen esi-isiemme teon takia kansamme on nykyisin tällainen, siksi meillä on niin tiukat lait. Kuulemma jumalattaremme säätämät. Minun ei ole varsinaisesti annettu opiskella uskontoa, mutta yhden lain minäkin tiedän. Vanhempien pitää kunnioittaa lastaan ja lapsen vanhempiaan. Pahinta mitä aikuinen voi lapselle tehdä on kaikki mahdollinen kaltoinkohtelu. Isäni ja äitini siis pitäisi saada rangaistuksensa pian. Heidän olisi pitänyt saada se jo monta vuotta sitten.
Vedin jalkani vapaiksi painoni alta ja kiemurtelin sängyn laidalle istumaan. Verhot ikkunassa olivat jääneet hiukan raolleen, näin kuinka kuura maalasi kukkasia ikkunalasiin. Ulkona pari yksinäistä, hentoista lumihiutaletta leijaili maata kohti tipahdettuaan odottamatta taivaalle ilmaantuneista raskaista, harmaista pilvistä.
Hetken epäröityäni työnsin itseni sängyn laidan yli ja laskeuduin keveästi lähes voimattomille jaloilleni. Melkein kaaduin lattialle, mutta sain sängynlaidasta tarpeeksi aikaisin kiinni. Vedin pari kertaa syvään henkeä ennen kuin irrotin otteeni sängystä ja jatkoin horjahtelevaa kulkuani. Oli minun onneni että jalkani kestivät koko lyhyen matkan kirjoituspöydälle. Kiipesin tuolille istumaan katsellen edessäni aukeavaa sekasotkua. Pöytä oli peittynyt kaikenlaisiin eri kokoisiin papereihin. Aivan pöydän kulmalla, valmiina tippumaan lattialle, seisoi pieni mustepurkki ja sen vieressä paksuhko, ontto bambukynä. Otin sen käteeni ja sivelin sen kirjoittamista varten teräväksi teroitettua päätä. Kiersin mustepullon korkin auki ja kastelin kynän kärkeä sinne täyttääkseni sen. Vedin toisella kädelläni arkin puhdasta paperia ja aloin kirjoittamaan.
Kirjoitin ainoaa kirjoitusmerkkiämme jonka osaan, piirsin sen hentoja ja taiteellisia viivoja uudestaan ja uudestaan paperille. Jossain vaiheessa kynänvedot alkoivat tulla voimakkaammiksi, bambukynän teroitettu pää söi ohutta materiaalia altaan. Kanavoin kaikkien vuosien kokemukseni siihen merkkiin, eikä ole varmaankaan vaikeaa arvata mikä tuo kyseinen kirjoitusmerkki on. Viha. Suloinen, polttava ja voimat kuluttava. Tietynlainen humalankaltainen tunne nousi päähäni, se otti jollain oudolla tavalla koko ruumiini valtaansa. Muistot vihaamisesta ja vihatuksi tulemisesta olivat nyt erityisen selkeitä, muistin ne kuin ne olisivat tapahtuneet tasan edessäni nyt. Haluan pois. En halua muistaa niitä.
Kuulin kuinka paperi kynän alla repesi, vedot olivat olleet jo liian voimakkaita. Siirsin terävän pään ranteelleni enkä aikaillut vaan iskin sen ranteeni läpi. Lämmin neste alkoi valua pitkin kättäni, se lisäsi sitä omituista tilaani. En todellakaan ollut ihan täysin selvä. Päässäni humisi ja kuulin sydämenlyöntini. Heikkoudentunne valtasi ruumiini, lopullinen väsymys ja hirvittävä kipu. En kuitenkaan yhtään kadu mitään, mitä olen tehnyt. Mutta muistan teidät, ja vannon vihani teitä kohtaan jatkuvan. Minä vihaan sitä ettei kukaan välitä. Vihaan sitä etten voi olla enää pieni ja viaton. Haluan että joku ottaa minut syliinsä ja sanoisi sen ainoan kerran ’minä rakastan sinua’. Pitäisi kai sanoa ”Olisin halunnut”. Liian myöhäistä kaikki…
”Et pysty kävelemään, olet liian heikko.”
Saan kuulla sen joka päivä, lause kaikuu korvissani vielä nukkumaan mennessäni. Eikä tämä ilta ole yhtään erilainen.
Paha olo velloo sisälläni. He haluavat vain rajoittaa sillä lauseella vapauttani entisestään. Olen tilan vanki, suljettu neljän seinän sisään, eivätkä he halua päästää minua pois. He eivät halua maailman näkevän minua. Onko se minun vikani, että synnyin tällaiseksi? Ei. Mutta vanhempani, joita en halua muistaa, olisivat voineet vaikuttaa kasvatuksella siihen. Olisivat voineet puhua kauniita sanoja, voineet ottaa syliin ja lohduttaa. He tekivät päinvastoin. Siksi puhun hiljaisuuden sanoja, puhetta, jota kukaan ei kuule eikä ymmärrä. Olen yksin pelkoni, muistojeni ja tuskani kanssa. Ne kasvavat ja sekoittuvat sisälläni muodostuen täydelliseksi elämänpeloksi. Pelkään mutta samalla myös vihaan ihmisiä, ylipäänsä kaikkia joiden asiat ovat paremmin kuin minulla. Enkö itke joka ilta maailman epäoikeudenmukaisuutta?
Vihani muita kohtaan on aiheuttanut vain loputtomia vaikeuksia. Muistan vielä ajan jolloin sain kuljeskella vapaana ja tavata muita. Minulla oli ystäviä, ja tunsin oloni turvallisemmaksi kuin koskaan. Kaikki loppui siihen, että silkkaa ymmärtämättömyyttäni survaisin sakset leikkikaverini kaulan läpi. Vakavakasvoiset aikuiset tulivat luokseni ja erottivat minut kovakouraisesti muista, kantaen minut tähän ahtaaseen yhdenhengen huoneeseen, tälle lähes tyhjälle osastolle. Täällä minulla ei ole ketään, jota lähestyä, paitsi hoitajani, inhottava ja lihava naisihminen. Vaikka pystyisinkin puhumaan, en koskaan sanoisi hänelle sanaakaan. Minulta siis vietiin kaikki turva ja läheisyys jonka olin kovalla työllä hankkinut.
Istun yksin huoneeni upottavalla, pehmeällä sängyllä jalat alleni ristittyinä. Sänky on pieni koska minäkin olen epätavallisen pieni neljätoistavuotiaaksi. Siinä toinen asia josta olen saanut kuulla koko ikäni. Vanhempani ja sisarukseni ovat muistuttaneet minua siitä. Muita en juuri tavannutkaan, sillä olin lähinnä lukittuna omaan huoneeseeni, aivan kuten nytkin. Muita asioita, joista minulle huomauteltiin jatkuvasti, oli kelvottomuuteni, heikkouteni, jälkeenjääneisyyteni ja mitä vielä. Ai niin, tunnevammainen, kuten te ongelmaani kutsutte. En ole koskaan tuntenut muuta kuin surua, tuskaa ja vihaa. Olen kuullut niistä muista tunteista, nähnyt vierestä pienempänä kuinka äiti silitti siskoni hiuksia ja piti häntä sylissään. Jos yritin pyytää samaa, hän tappoi tahtoni kuolettavalla katseella suuntaani.
Miksi minun pitää olla tällainen? Tuokin kysymys pyörii päässäni useasti, vaikka tiedänkin vastauksen. Kaikkien kokemusteni summa muokkasi persoonallisuuttani ja muokkaa edelleen. Se minulle on kerrottu että synnyin uskonnollisen kalenterin mukaan epäonnenpäivänä, päivänä jolloin jumalattaremme (kunnia hänen nimelleen) syyllistyi samaan syntiin kuin esi-isämme aikanaan. Sen esi-isiemme teon takia kansamme on nykyisin tällainen, siksi meillä on niin tiukat lait. Kuulemma jumalattaremme säätämät. Minun ei ole varsinaisesti annettu opiskella uskontoa, mutta yhden lain minäkin tiedän. Vanhempien pitää kunnioittaa lastaan ja lapsen vanhempiaan. Pahinta mitä aikuinen voi lapselle tehdä on kaikki mahdollinen kaltoinkohtelu. Isäni ja äitini siis pitäisi saada rangaistuksensa pian. Heidän olisi pitänyt saada se jo monta vuotta sitten.
Vedin jalkani vapaiksi painoni alta ja kiemurtelin sängyn laidalle istumaan. Verhot ikkunassa olivat jääneet hiukan raolleen, näin kuinka kuura maalasi kukkasia ikkunalasiin. Ulkona pari yksinäistä, hentoista lumihiutaletta leijaili maata kohti tipahdettuaan odottamatta taivaalle ilmaantuneista raskaista, harmaista pilvistä.
Hetken epäröityäni työnsin itseni sängyn laidan yli ja laskeuduin keveästi lähes voimattomille jaloilleni. Melkein kaaduin lattialle, mutta sain sängynlaidasta tarpeeksi aikaisin kiinni. Vedin pari kertaa syvään henkeä ennen kuin irrotin otteeni sängystä ja jatkoin horjahtelevaa kulkuani. Oli minun onneni että jalkani kestivät koko lyhyen matkan kirjoituspöydälle. Kiipesin tuolille istumaan katsellen edessäni aukeavaa sekasotkua. Pöytä oli peittynyt kaikenlaisiin eri kokoisiin papereihin. Aivan pöydän kulmalla, valmiina tippumaan lattialle, seisoi pieni mustepurkki ja sen vieressä paksuhko, ontto bambukynä. Otin sen käteeni ja sivelin sen kirjoittamista varten teräväksi teroitettua päätä. Kiersin mustepullon korkin auki ja kastelin kynän kärkeä sinne täyttääkseni sen. Vedin toisella kädelläni arkin puhdasta paperia ja aloin kirjoittamaan.
Kirjoitin ainoaa kirjoitusmerkkiämme jonka osaan, piirsin sen hentoja ja taiteellisia viivoja uudestaan ja uudestaan paperille. Jossain vaiheessa kynänvedot alkoivat tulla voimakkaammiksi, bambukynän teroitettu pää söi ohutta materiaalia altaan. Kanavoin kaikkien vuosien kokemukseni siihen merkkiin, eikä ole varmaankaan vaikeaa arvata mikä tuo kyseinen kirjoitusmerkki on. Viha. Suloinen, polttava ja voimat kuluttava. Tietynlainen humalankaltainen tunne nousi päähäni, se otti jollain oudolla tavalla koko ruumiini valtaansa. Muistot vihaamisesta ja vihatuksi tulemisesta olivat nyt erityisen selkeitä, muistin ne kuin ne olisivat tapahtuneet tasan edessäni nyt. Haluan pois. En halua muistaa niitä.
Kuulin kuinka paperi kynän alla repesi, vedot olivat olleet jo liian voimakkaita. Siirsin terävän pään ranteelleni enkä aikaillut vaan iskin sen ranteeni läpi. Lämmin neste alkoi valua pitkin kättäni, se lisäsi sitä omituista tilaani. En todellakaan ollut ihan täysin selvä. Päässäni humisi ja kuulin sydämenlyöntini. Heikkoudentunne valtasi ruumiini, lopullinen väsymys ja hirvittävä kipu. En kuitenkaan yhtään kadu mitään, mitä olen tehnyt. Mutta muistan teidät, ja vannon vihani teitä kohtaan jatkuvan. Minä vihaan sitä ettei kukaan välitä. Vihaan sitä etten voi olla enää pieni ja viaton. Haluan että joku ottaa minut syliinsä ja sanoisi sen ainoan kerran ’minä rakastan sinua’. Pitäisi kai sanoa ”Olisin halunnut”. Liian myöhäistä kaikki…
Vastaukset 5
Vanhimmat
...hienoa!! Tekstisi oli aivan loistava. Luin sen läpi melkein henkeä pidätellen, koska pidin kirjoitustyyliäsi todella kiehtovana ja mukaansatempaavana. Mainiota! :)
Täytyy kai keksiä jotain kielteistäkin sanottavaa. Päähenkilön taustaa olisi voinut valottaa enemmänkin, kertoa lisää hänen kohtaamistaan torjumisista ja pettymyksistä, ja niiden seurauksien yksityiskohtia olisi ollut kiva tietää tarkemmin. Mutta hieno tarina se oli joka tapauksessa.
Tämä on kuuluu erääseen isompaan tarinakokonaisuuteen, tai periaatteessa ihan irrallinen siitä. Siinä valotetaan enemmän tämän henkilön historioita ja vatvotaan kaikenlaista.. ensimmäinen luku ilmestyy varmaankin pian virhe.orgiin, voin ilmoittaa sitten
Pitänee sitten käväistä siellä lukemassa. :)
olen samalla nickillä siellä
..kummasti. :)