PAPAN PALKINNOT
Ensimmäinen kuva
Haen äidiltänsä tytön.
Keinumaan, kerrostalon pihalle.
Hän on vielä pieni, kuten ymmärryksensä.
Aikuisten erosta.
Tytön isä, minun poikani, myös hoitaa hyvin,
aina vuorollaan.
Annan keinulle vauhtia.
Lapsi on hiukan vaisu mutta tykkää keinua.
Yritän naurattaa, hävittää ihmetyksen perhemuutoksesta.
Vaistoaako hän saman ihmetyksen papan sisimmässä?
Siitä on jo aikaa. Perhe palasi yhteen.
Silmien takana ei enää piileksi ihmetys.
Katse on puhtaan iloinen.
Meillä molemmilla.
Toinen kuva
Poika raapii itseään. Joka puolelta.
On paha allergia, voi surku.
Syytä ei ole löydetty.
Hän on nyt papan hoidossa, kun äiti meni töihin.
Poika on tuskainen. Kutiaa.
Kärsinyt koko pienen ikänsä.
Tauti vie ruokahalun. Kasvu uhkaa hyytyä.
Elämä ei ole nautinto.
Nukkumaanmenoaika. Poika pitää rasvata.
Ei! Kukaan muu ei ole sitä tehnyt kuin äiti.
Vaan niin kovaa kutiaa, että vihdoin suostuu, ujostellen, papan rasvattavaksi.
Voitelen allergian vioittamaa ihoa.
Huomaan: jännittyneisyys häviää.
Katseeni osuu sattumalta pojan kasvoihin.
Suu on hymyssä, silmissä loiste:
tuska hävisi, pappa poisti sen.
Kolmas kuva
Tyttö kirkuu; poltti säärensä nokkosissa.
Ryntään hätiin,
kannan lapsen verannalle.
Voi, nuo punaiset pohkeet pienillä vesikelloilla,
varmasti kirvelee.
Tunnemme molemmat tuskan.
Ammennan kaivonkylmää vettä tuskaisille jaloille.
Havahdun, huomaan:
tyttö ei ole enää itkenyt toviin.
Katson ylös; hän hymyilee leveästi kuin aurinko,
silmissä kultainen loiste: pappa paransi minun jalat,
pappa hoiti minua.
Joskus laitan pienen minipusun tytön poskelle.
Joskus halaan salaa poikaa kun "taistellaan".
Omaksikin iloksi, mutta myös muistoksi.
Joku voi muistaa sen joskus.
Kun pappaa ei enää ole.
Jos muistaisi hyvällä ja saisi voimaa.
Niistä on jo aikaa.
Allergiakin parantunut ja nokkosia on opittu varomaan.
Pärjätty on ja onnistuttu; aina välillä.
Muistokuvat ovat valoisat, kulta- hopea- ja pronssimitaleita.
Ne pysyvät.
Aina.
Ensimmäinen kuva
Haen äidiltänsä tytön.
Keinumaan, kerrostalon pihalle.
Hän on vielä pieni, kuten ymmärryksensä.
Aikuisten erosta.
Tytön isä, minun poikani, myös hoitaa hyvin,
aina vuorollaan.
Annan keinulle vauhtia.
Lapsi on hiukan vaisu mutta tykkää keinua.
Yritän naurattaa, hävittää ihmetyksen perhemuutoksesta.
Vaistoaako hän saman ihmetyksen papan sisimmässä?
Siitä on jo aikaa. Perhe palasi yhteen.
Silmien takana ei enää piileksi ihmetys.
Katse on puhtaan iloinen.
Meillä molemmilla.
Toinen kuva
Poika raapii itseään. Joka puolelta.
On paha allergia, voi surku.
Syytä ei ole löydetty.
Hän on nyt papan hoidossa, kun äiti meni töihin.
Poika on tuskainen. Kutiaa.
Kärsinyt koko pienen ikänsä.
Tauti vie ruokahalun. Kasvu uhkaa hyytyä.
Elämä ei ole nautinto.
Nukkumaanmenoaika. Poika pitää rasvata.
Ei! Kukaan muu ei ole sitä tehnyt kuin äiti.
Vaan niin kovaa kutiaa, että vihdoin suostuu, ujostellen, papan rasvattavaksi.
Voitelen allergian vioittamaa ihoa.
Huomaan: jännittyneisyys häviää.
Katseeni osuu sattumalta pojan kasvoihin.
Suu on hymyssä, silmissä loiste:
tuska hävisi, pappa poisti sen.
Kolmas kuva
Tyttö kirkuu; poltti säärensä nokkosissa.
Ryntään hätiin,
kannan lapsen verannalle.
Voi, nuo punaiset pohkeet pienillä vesikelloilla,
varmasti kirvelee.
Tunnemme molemmat tuskan.
Ammennan kaivonkylmää vettä tuskaisille jaloille.
Havahdun, huomaan:
tyttö ei ole enää itkenyt toviin.
Katson ylös; hän hymyilee leveästi kuin aurinko,
silmissä kultainen loiste: pappa paransi minun jalat,
pappa hoiti minua.
Joskus laitan pienen minipusun tytön poskelle.
Joskus halaan salaa poikaa kun "taistellaan".
Omaksikin iloksi, mutta myös muistoksi.
Joku voi muistaa sen joskus.
Kun pappaa ei enää ole.
Jos muistaisi hyvällä ja saisi voimaa.
Niistä on jo aikaa.
Allergiakin parantunut ja nokkosia on opittu varomaan.
Pärjätty on ja onnistuttu; aina välillä.
Muistokuvat ovat valoisat, kulta- hopea- ja pronssimitaleita.
Ne pysyvät.
Aina.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Liikuttavahan se oli.
Runollisuus ehkä hiukan hakusessa...
Reenaamista vaan.