Oli kesä. Olin saanut kuulla että rakastat minua. Minulle kaikki tuli yllätyksenä. Olin sekaisin. Pyysin sinulta aikaa, jotta saisin ajatukseni kasaan. Annoit aikaa. Jatkoimme tapaamisiamme ystävinä. Nautin ajasta kanssasi. Katselin sinua ja tunsin enemmän kuin koskaan, että sinä - kaunis, upea, persoonallinen nainen - olet sielunsiskoni. Vähitellen ja samaa aikaan niin nopeasti aloin ihastua sinuun. Ennen kuin tajusinkaan olit niin iso osa elämääni että rakastuin sinuun. Minä, MINÄ olin rakastunut. Ujous valtasi minut niin että sydämeni oli pakahtua kun sopivia tilanteita tunnustaa sinulle rakkauteni lipui ohitse, hukkaan. Vihdoin sain suuni auki.
Emme sopineet mitään. Aloimme vain olla. Seurustella. Kun ensi kerran kävelin kanssasi käsi kädessä, kävelin ilmassa ja naureskelin itsekseni ihmisten tuijotukselle - siinähän tuijotatte! Ei voisi vähempää kiinnostaa! Kun suutelimme, lauloin riemusta. Maistuit hedelmäkarkeille. Lempikarkeillesi. Sinä toit värejä elämääni.
Entä nyt? Tällä hetkellä? En tiedä. Olen sekaisin. Meillä molemmilla on ongelmia "mielemme" kanssa. Tiedän sen. Täytyykö sen estää? Täytyykö senkään estää, että pelkäät kasaavasi liikaa taakkaa harteilleni? Vaikka kuinka monta kertaa olen vakuutellut sinulle ettei niin ole.
Olemme puhuneet niin paljon. Niin paljon... Kaikesta. Silti asioita on vielä auki. On kysymyksiä. Kerro minulle, rakas, missä me menemme? Silloin tällöin kaipaan sinua niin että sydämeeni koskee. Niin paljon.
Meillä on ikäeroa. Kaksikymmentä vuotta. Entä sitten? Ikäero ei minua liikuta. Silti joskus mieleeni tulee että jos lähtökohdat ja elämäntilanteet olisivat toiset, olisimme nyt onnellisesti yhdessä. Meillä olisi toisemme. Helposti saatavilla. Olisiko?
Palaan taas samaan kysymykseen. ENTÄ NYT? Kerro missä kuljemme. Sinä kuitenkin toit värejä elämääni. Tulet aina olemaan hyvin tärkeä ihminen elämässäni, iso osa sitä. Miten ikinä käykin.
Kiitos jos jaksoitte lukea. Joskus helpottaa avautua anonyymisti. Kaikkea hyvää kaikille!
Emme sopineet mitään. Aloimme vain olla. Seurustella. Kun ensi kerran kävelin kanssasi käsi kädessä, kävelin ilmassa ja naureskelin itsekseni ihmisten tuijotukselle - siinähän tuijotatte! Ei voisi vähempää kiinnostaa! Kun suutelimme, lauloin riemusta. Maistuit hedelmäkarkeille. Lempikarkeillesi. Sinä toit värejä elämääni.
Entä nyt? Tällä hetkellä? En tiedä. Olen sekaisin. Meillä molemmilla on ongelmia "mielemme" kanssa. Tiedän sen. Täytyykö sen estää? Täytyykö senkään estää, että pelkäät kasaavasi liikaa taakkaa harteilleni? Vaikka kuinka monta kertaa olen vakuutellut sinulle ettei niin ole.
Olemme puhuneet niin paljon. Niin paljon... Kaikesta. Silti asioita on vielä auki. On kysymyksiä. Kerro minulle, rakas, missä me menemme? Silloin tällöin kaipaan sinua niin että sydämeeni koskee. Niin paljon.
Meillä on ikäeroa. Kaksikymmentä vuotta. Entä sitten? Ikäero ei minua liikuta. Silti joskus mieleeni tulee että jos lähtökohdat ja elämäntilanteet olisivat toiset, olisimme nyt onnellisesti yhdessä. Meillä olisi toisemme. Helposti saatavilla. Olisiko?
Palaan taas samaan kysymykseen. ENTÄ NYT? Kerro missä kuljemme. Sinä kuitenkin toit värejä elämääni. Tulet aina olemaan hyvin tärkeä ihminen elämässäni, iso osa sitä. Miten ikinä käykin.
Kiitos jos jaksoitte lukea. Joskus helpottaa avautua anonyymisti. Kaikkea hyvää kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
voimia sinulle. Tekstisi kosketti, toivon todella että saatte asianne selvitettyä ja suhteenne taas entiselleen. *lämmin halaus*
Kiitos, ystävälliset sanasi lämmittävät. :) Kaikkea hyvää sinulle!