Kävin eilen lääkärissä ja sain ihan tk-lääkäriltä (meillä on ihan pirun hyvä omalääkäri) diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Serpam-reseptin antoi. Oon huomannut muuttuneeni ärtyisäksi, väsyneeksi, haluttomaksi kaiken suhteen... Asiakaspalvelutyössä toivon, että asiakkaat olisivat ihan hiljaa, ei jaksa pätkääkään kiinnostaa, vaikka juttu olisikin ihan peristeistä "small talk"-tyylistä. Vielä vähemmän jaksaa känniääliöiden jutut kiinnostaa ja ne, jos ketkä, saa mut ärsyyntymään tosi nopeasti. Arjen kotihommat, kuten pyykinpesu tai imurointi, on vaatinut ihan uskomattoman suuria ponnistuksia. Siis jopa koiran ruokkiminen on tuntunut todella vaikealta ja isäntä se onkin viime aikoina ruokkinut...
Masennus varmaan jotenkin kulminoitui nyt tähän hetkeen, koska tässä vuoden vaihteen tienoilla on sattunut läheisen kuolema ja pari sairastapaustakin. Eilen funtsin lääkärissä käynnin jälkeen vähän tätä juttua ja aloin epäillä, että olen varmasti jonkin asteisesta masennuksesta tai ainakin alakulosta kärsinyt kohta vuosi kausia - kaikki muuttui, kun poika syntyi kuusi vuotta sitten. O_o Voikohan synnytyksen jälkeinen masennus "jäädä päälle", vaikkakaan omasta mielestäni en ole ko. masennuksesta kärsinytkään.
Oivalsin siis itse, etten ole ihan kunnossa ja hakeuduin lääkäriin. Kun tämän oivalluksen tein, olin töissä ja laitoin miehelle viestiä, ikään kuin hakeakseni tukea päätelmilleni ja eritoten lääkäriajan varaukselle. Mieshän on jo ties kuinka kauan puhunut, että olen masentunut ja jauhanut nukkumisen määrästä, ettei se ole normaalia...
Noh, nyt syödään sitten lääkkeitä ja hissun kissun eletään elämää, oman jaksamisen mukaan mennään. Ja tällä hetkellä se jaksaminen on sitä, että taidan lähteä päikkäreille.
Masennus varmaan jotenkin kulminoitui nyt tähän hetkeen, koska tässä vuoden vaihteen tienoilla on sattunut läheisen kuolema ja pari sairastapaustakin. Eilen funtsin lääkärissä käynnin jälkeen vähän tätä juttua ja aloin epäillä, että olen varmasti jonkin asteisesta masennuksesta tai ainakin alakulosta kärsinyt kohta vuosi kausia - kaikki muuttui, kun poika syntyi kuusi vuotta sitten. O_o Voikohan synnytyksen jälkeinen masennus "jäädä päälle", vaikkakaan omasta mielestäni en ole ko. masennuksesta kärsinytkään.
Oivalsin siis itse, etten ole ihan kunnossa ja hakeuduin lääkäriin. Kun tämän oivalluksen tein, olin töissä ja laitoin miehelle viestiä, ikään kuin hakeakseni tukea päätelmilleni ja eritoten lääkäriajan varaukselle. Mieshän on jo ties kuinka kauan puhunut, että olen masentunut ja jauhanut nukkumisen määrästä, ettei se ole normaalia...
Noh, nyt syödään sitten lääkkeitä ja hissun kissun eletään elämää, oman jaksamisen mukaan mennään. Ja tällä hetkellä se jaksaminen on sitä, että taidan lähteä päikkäreille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
.. ehkä se lapsen saaminen oli kuitenkin jollain tasolla laukaiseva tekijä, vaikka mitään varsinaista synnytyksenjälkeistä masennusta ei olisi tullutkaan. Myönteiset asiatkin voivat laukaista, koska siitä voi tulla sellainen olo, ett'ä "en ole ansainnut tätä hyvää". Lisäksi lapsen saaminen laukaisee omia lapsuuden muistoja.
Hyvä, että olet hakenut apua.
"Oon huomannut muuttuneeni ärtyisäksi, väsyneeksi, haluttomaksi kaiken suhteen... Asiakaspalvelutyössä toivon, että asiakkaat olisivat ihan hiljaa, ei jaksa pätkääkään kiinnostaa, vaikka juttu olisikin ihan peristeistä "small talk"-tyylistä. Vielä vähemmän jaksaa känniääliöiden jutut kiinnostaa ja ne, jos ketkä, saa mut ärsyyntymään tosi nopeasti. Arjen kotihommat, kuten pyykinpesu tai imurointi, on vaatinut ihan uskomattoman suuria ponnistuksia. Siis jopa koiran ruokkiminen on tuntunut todella vaikealta ja isäntä se onkin viime aikoina ruokkinut..."
Ihan sanasta sanaan minun elämääni. Olen todella kiukkuinen, aina väsynyt ja ikävä kyllä koiran lenkittäminenkin on viime aikoinan jäänyt todella vähälle. Paukkupakkaset (koiran tassut ei kestä) ovat antaneet tekosyyn vaipua neljän seinän sisällä vielä syvemmälle omaan pahaan oloon. Asiakaspalvelutyössä olen onnistunut nakkaamaan murheet nurkkaan ja näyttämään iloiselta ja olemaan puhelias ja kohtelias, vaikka todellisuudessa koko ajan paukuttaa takaraivossa ajatus "kumpa kukaan ei tulisi, kumpa kukaan ei puhuisi minulle, haluaisin vain olla yksin rauhassa". Työkaveritkin alkoivat saada osakseen tiuskimisesta.
Tällainen on olo ollut oikeastaan jo kauan aikaa. Itkuisuuttakin enemmän tai vähemmän kaudesta riippuen. Pari viikkoa takaperin teki mieli ottaa lopputili, jättää nykyinen elämä ja mennä kotiin äidin olkapäätä vasten itkemään.
Mutta sen sijaan hain myös apua. Vihdoin ja viimein. Sairaslomaa ja lääkitys.
Toivottavasti meillä molemmilla alkaa elämä kohentua tämän myötä :).
"Kiva" kuulla, että joku muukin tuntee samoin. :) Tulin juuri töistä ja mennyt vuoro oli ihan ok. Väsytti vaan aivan tolkuttomasti koko yö, vaikka otin ennen töihin lähtöä parin tunnin päikkärit... Huomenna on ympäripyöreä yövuoro tiedossa, vähän jo valmiiksi kauhistuttaa. Pitäisi vain oppia elämään hetkessä, tunti kerrallaan, eikä murehtia tai stressata tulevaa. Mutta minkäs teet...
Lääkkeistä tulee inhottava metallin maku suuhun. Täytyy mainita siitä lääkärille sitten, kun on soittoaika. Sit mua kutittaa ihan hillittömästi välillä. O_o En tiedä, johtuuko kuivasta ihosta vai lääkkeistä, mutta antihistamiinia joudun välillä nappailemaan kutinaan.
Ei nyt oikein ajatus kulje, joten ehkä on viisainta sammuttaa kone ja laittaa pää tyynyyn. :) Tsemppistä sulle kovasti ja annahan kuulua itsestäsi täällä. On kiva, kun joku "jaksaa" kuunnella (lukea) ja ennen kaikkea ymmärtää, miltä toisesta tuntuu.