”Miehistä on pulaa sosiaalialalla”, minulle sanottiin monesti 2000-luvun alussa, kun mietin omaa uravalintaani. Minulle oli selvää, että halusin työskennellä ihmisten kanssa joten ihmistyö oli minulle helppo valinta. Olen aina kokenut olevani ihminen joka pitää keskusteluista ja tilanteista joissa saa neuvoa ihmisiä. Olen myös erittäin empaattinen ja tunneälykäs. Näitä asioita pohdittuani, päätin lähteä opiskelemaan Sosionomiksi.
Koulutuksen ohella tein alaan liittyvää työtä. Minulla oli myös aikaisempaa kokemusta jota hyödynsin opiskeluaikana. Sosiaalialan opintoihin liittyvä psyykkinen ja sosiaalinen ihmistyö veti puoleensa. Halusin paneutua ihmisten arkipäivän ongelmiin, avata heidän psyykkisiä lukkojaan ja tutkia asiakkaan kanssa kahdestaan miten hän voisi saada elämänsä kuntoon. Minulle jaksettiin muistuttaa siitä, kuinka paljon minulle olisi tarjolla töitä, kunhan ensin valmistuisin. Pettymys oli melkoinen, kun aloin töitä hakemaan. Tälläkin hetkellä, vaikka minulla on alalta jo viiden vuoden kokemus, törmään jatkuvasti naisvaltaisen alan ennakkoluuloihin ja kaavamaisuuksiin. Työkaverilta saadun palautteen mukaan vuorovaikutustaitoni ovat paras puoleni ja, että minua on helppo lähestyä. Kuitenkin minulle on monesti tullut selväksi, että miesmäinen työskentelytyyli ei sovi sosiaalialalle. En puhu puuta heinää vaan olen kuullut nämä sanat jo usean kertaan; ”olemuksesi ei tällä hetkellä kuvaa sitä mitä odotamme työntekijältä”. Aika kovaa tekstiä, jos työntekijän olemusta kritisoidaan. Tähdensin kysymystä, niin kyse ei ollut ulkonäöstä, vaan jostain muusta. Olen myös ns. puskaradion kautta kuullut kuinka naispuoliset työntekijät ovat viestittäneet esimiehelleen, että he eivät halua miespuolisia työntekijöitä sotkemaan työyhteisönsä yhteishenkeä.
Minulle on myös tullut selväksi, että miestä tarvitaan sosiaalialalla lähinnä voimankäyttäjänä, kurinpitäjänä ja seremoniamestarina joka vie asiakkaita (tässä tapauksessa lapsia ja nuoria) liikuntaa harrastamaan. Voimankäytöllä tarkoitan esim. erilaisissa asuntoloissa tapahtuvien riskitilanteiden selvittämistä. Itse koen olevani vahvimmillani kun pääsen asiakkaan kanssa arjen ongelmiin käsiksi. Esimerkiksi perhetyö tai muu osallistuva, auttava ja ennaltaehkäisevä ihmistyö kiinnostaisi. Kaipaan siis enemmän psyykkistä otetta työhöni. Tiedän hyvin, että sosiaalityön skaala on laaja ja, että edellä kuvailemani työ kuuluu Sosionomin työnkuvaan. Tätä työtä olenkin jo monta vuotta tehnyt. Ongelmana näen sen, että minulle ei anneta muuhun mahdollisuutta. En opiskellut sosiaalialaa vain urheillakseni ja kurittaakseni lapsia.
Asia tuntuu olevan niin, että naisvaltaisella alalla on vallalla naisvaltaiset säännöt siitä minkälainen sosiaalityöntekijän pitää olla. Myönnän, että en siihen kukkamekkotäti-ryhmään kuulu, mutta miksi pitäisi? Suomalainen työnkuva tuntuu olevan jotenkin seisahtunut vanhoihin moraalisääntöihin ja etiikan normeihin joiden mukaan tällaisen työntekijän pitää olla näiden sääntöjen ruumiillistuma. Olen kuullut monesti puhuttavan myös ns. munalisästä, jolla miehet pääsevät jonon ohi työnhakujonossa. Nykyään asia on toisin päin. Työtä haettaessa, ennen kuin olen edes suuni avannut, minulle kerrotaan, että ”kai tiedät, että täällä ei mitään munalisää anneta”. Munalisää en ole hakenut vaan olen oma itseni. Alanvaihto on edessä, koska minulle on tullut selväksi, että suomalainen sosiaalityö ei kaipaa miestä vaan miestä naamioituneena naiseksi.
Koulutuksen ohella tein alaan liittyvää työtä. Minulla oli myös aikaisempaa kokemusta jota hyödynsin opiskeluaikana. Sosiaalialan opintoihin liittyvä psyykkinen ja sosiaalinen ihmistyö veti puoleensa. Halusin paneutua ihmisten arkipäivän ongelmiin, avata heidän psyykkisiä lukkojaan ja tutkia asiakkaan kanssa kahdestaan miten hän voisi saada elämänsä kuntoon. Minulle jaksettiin muistuttaa siitä, kuinka paljon minulle olisi tarjolla töitä, kunhan ensin valmistuisin. Pettymys oli melkoinen, kun aloin töitä hakemaan. Tälläkin hetkellä, vaikka minulla on alalta jo viiden vuoden kokemus, törmään jatkuvasti naisvaltaisen alan ennakkoluuloihin ja kaavamaisuuksiin. Työkaverilta saadun palautteen mukaan vuorovaikutustaitoni ovat paras puoleni ja, että minua on helppo lähestyä. Kuitenkin minulle on monesti tullut selväksi, että miesmäinen työskentelytyyli ei sovi sosiaalialalle. En puhu puuta heinää vaan olen kuullut nämä sanat jo usean kertaan; ”olemuksesi ei tällä hetkellä kuvaa sitä mitä odotamme työntekijältä”. Aika kovaa tekstiä, jos työntekijän olemusta kritisoidaan. Tähdensin kysymystä, niin kyse ei ollut ulkonäöstä, vaan jostain muusta. Olen myös ns. puskaradion kautta kuullut kuinka naispuoliset työntekijät ovat viestittäneet esimiehelleen, että he eivät halua miespuolisia työntekijöitä sotkemaan työyhteisönsä yhteishenkeä.
Minulle on myös tullut selväksi, että miestä tarvitaan sosiaalialalla lähinnä voimankäyttäjänä, kurinpitäjänä ja seremoniamestarina joka vie asiakkaita (tässä tapauksessa lapsia ja nuoria) liikuntaa harrastamaan. Voimankäytöllä tarkoitan esim. erilaisissa asuntoloissa tapahtuvien riskitilanteiden selvittämistä. Itse koen olevani vahvimmillani kun pääsen asiakkaan kanssa arjen ongelmiin käsiksi. Esimerkiksi perhetyö tai muu osallistuva, auttava ja ennaltaehkäisevä ihmistyö kiinnostaisi. Kaipaan siis enemmän psyykkistä otetta työhöni. Tiedän hyvin, että sosiaalityön skaala on laaja ja, että edellä kuvailemani työ kuuluu Sosionomin työnkuvaan. Tätä työtä olenkin jo monta vuotta tehnyt. Ongelmana näen sen, että minulle ei anneta muuhun mahdollisuutta. En opiskellut sosiaalialaa vain urheillakseni ja kurittaakseni lapsia.
Asia tuntuu olevan niin, että naisvaltaisella alalla on vallalla naisvaltaiset säännöt siitä minkälainen sosiaalityöntekijän pitää olla. Myönnän, että en siihen kukkamekkotäti-ryhmään kuulu, mutta miksi pitäisi? Suomalainen työnkuva tuntuu olevan jotenkin seisahtunut vanhoihin moraalisääntöihin ja etiikan normeihin joiden mukaan tällaisen työntekijän pitää olla näiden sääntöjen ruumiillistuma. Olen kuullut monesti puhuttavan myös ns. munalisästä, jolla miehet pääsevät jonon ohi työnhakujonossa. Nykyään asia on toisin päin. Työtä haettaessa, ennen kuin olen edes suuni avannut, minulle kerrotaan, että ”kai tiedät, että täällä ei mitään munalisää anneta”. Munalisää en ole hakenut vaan olen oma itseni. Alanvaihto on edessä, koska minulle on tullut selväksi, että suomalainen sosiaalityö ei kaipaa miestä vaan miestä naamioituneena naiseksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
alalla paikkoja, joissa se psyykkinen puoli on tärkeä, eikä olla tekemisissä lasten/nuorten kanssa - esim. kriminaalipuolella. Mites se?
Jotenkin tekstistäsi ensin tuli mulle ainakin vaikutelma sen olemukseen viittamisen osalta, että, anteeksi vain, itse asiassa oletkin liian naismainen - ja anteeksi vain, asiakkaissa saattaa olla sellaisia jotka herkästi kokevat jonakin seksuaalisena ahdisteluna tai lähestymisenä jne......
No, sori nyt vaan, en jatka enempää......
Nuorena, jatka opiskeluja, opiskele psykologiksi.
"Naisellinen". :)
Ymmärrän kyllä, että tekstistä voi saada sellaisen kuvan. Vielä varmistin vaimolta, että onko näin ja ei minusta kuulemma naista saa tekemälläkään. Melkein kolhaisit itsetuntoa. ;)
Kyse on lähinnä siitä, että tämä ns. "sossutädin" arkkityyppi on sekä asiakkailla, että työntekijöillä itsellään iskostunut todella vahvasti ajatusmalleihin ja odotuksiin siitä millainen sosiaalityöntekijän pitää olla. Valitettavasti uskoisin, että nimenomaan miehekäs, rempseä ja reipas työtapa ei sovellu näihin ajatusmalleihin. Kaikenlaista työtä voi tehdä monella tapaa oikein, ei aina tarvitse olla juuri tarkalleen tietynlainen ihmistyyppi osatakseen tehdä työtä oikein. Tarkoitus oli lähinnä tuoda esille se fakta, että vaikka kuinka paljon puhutaan miehisen työpanoksen tarpeesta sosiaalialla, sitä ei kuitenkaan hyväksytä. Miehille ominainen työtapa halutaan tavallaan "naisellistaa". Naiset eivät tee työtä miehekkäästi, eivätkä miehet naisellisesti. Naisten annetaan tehdä työtä omalla tavallaan, mutta miesten työtapa aiheuttaa kummastusta sosiaalialla. Mainitsin myös esimerkkejä kuinka naisvaltaiset työyhteisöt eivät edes halua miehiä työporukkaan.
Että sellaista.
Morjens vaan. Oon itse parhaillaan opiskelemassa sosionomiksi (miespuoliseksi) ja oon myös kuullut lukemattomat kerrat niin koulun kuin töidenkin puolella kuinka "miehiä tarvitaan tällä alalla". Usein on myös töissä kehuttu, että "hyvä kun oli mies paikalla" jne. Tilanne on kyllä lähes poikkeuksetta liittynyt asiakkaan tai asiakasryhmän rauhoittamiseen. Sitä ei kylläkään huomata, että rauhoittaminen tapahtui ammatillisesti keskustelemalla ja kuuntelemalla. Ei munilla tai hauiksella.
Itse pidän tästä alasta, koska on mahdollista osallistua käytännön tason psykososiaaliseen auttamistyöhön. Koen omina vahvuuksinani luottamuksen rakentamisen, rauhallisuuden, asiakaslähtöisyyden ja yleisen innostuksen alaa kohtaan. Näistä olen saanut myös hyvää palautetta pomoilta. Väkisinkin olen oma itseni työpaikalla. Olen huomannut, että ihan oma persoona on työvälineenä parempi kuin näytelty. Tämä pätee myös rooliin työyhteisössä. En jaksa esittää kiinnostunutta sellaisista asioista, mitkä eivät luonnostaan niitä minulle ole.
Monet kerrat, kun olen tullut töihin, on lykätty ensimmäisenä käteen vasara ja ruuvimeisseli ja kerrottu, että pesukone ei toimi. Onhan se hienoa, jos varsinaisen työn ohella pystyn auttamaan tämmöisissäkin jutuissa, mutta mitä mahtaisi palkanmaksaja tuumata, kun asiakkaat istuvat toimettomina sohvalla ja ohjaaja nikkaroi puutarhatuoleja. Ärsyttävää tässä on automaattiset oletukset miehen vasarankaipuusta. Sama on varmasti naisesta harmittavaa, jos menee töihin hitsaajaksi ja työkaverit pistävät ompelemaan työhaalareita.
Myöskin on rasittavaa, kun jätetään yksin useamman haastavasti käyttäytyvän asiakkaan kanssa ohjeella: "kaipa sä yksin pärjäät kun olet mies". Kun pyytää apua, tunnustaa avun tarpeen, saattaa saada yhä saman vastauksen.
Ei tosiaan ole helppoa olla miehenä työyhteisössä, joka on tottunut pyörimään naisten ajatusmaailman ja "yhteishengen" (nokkimisjärjestyksen) kautta. Itseäni ei tippaakaan haittaa, vaikka en esim. tauolla koekaan kaikkia puheenaiheita omalta kannaltani mielenkiintoisiksi tai että taukotilan lehtitarjonta ei kelpaisi keskiverto raksamiehelle. Ongelma tulee siinä kohtaa, kun neitokaiset porukalla huomauttelevat, mitä mies ymmärtää ja mitä ei. Tai ääneen arvioivat paikalla olemattomia miehiä niin, että herkemmällä jo posket punastuu. Tai pahastuvat, kun mies ei huomaakaan kehua uutta permanenttia tai esittää kiinnostunutta toisten kotiasioista. Listaa voisi jatkaa pidemmällekin. Ongelma on yleensä perusteluiden tiivistymisessä muotoon "se on mies".
Sitten koulumaailmaan:
Opiskelijayhteisössä olen välillä jopa joutunut eräänlaisen seurannan kohteeksi. Aivan kuin saisin erityiskohtelua opettajien suunnalta. Tämä näkyy esimerkiksi monien uteliaisuutena tentti- ja kurssiarvosanoistani. Monesti, jos kerron selvinneeni hyvin tentissä, kuuluu vastaus: "tottakai sait hyvän, kun oot mies". Aivan kuin olisin päässyt kouluun sisäänkin kaikkien tyttöjen ohi. Pidemmän päälle melko raskasta, kun alkaa itsekin uskoa, ettei ole ansainnut arvosanojaan. Koulumaailmasta riittäisi sanottavaa enemmänkin, mutta en jaksa lauantaina sitä enempää kaivella :)
Oli mukavaa lukea, että joku muukin kokee tämän asian hankalana.
Luutuneita asenteita tuulettamaan tarvitaan uutta ajattelua ja toista sukupuolta.
Olen nainen ja alanvaihtaja. Tulin sosiaaliseen työhön täysin eri kuvioista, eli olin töissä elektroniikkateollisuudessa ennen opintojani ja nykyistä työtäni.
Tämän työn aloitettuani hämmästyin alan "tunkkaisuuteen", mm. siihen, että oletetaan hoitotyössä "Florence N- asennetta", asioista ei puhuta suoraan, nokkimisjärjestys työpaikoissa..
Vaikka työstäni pidän paljonkin, niin työ on vain työtä, sananvapaus on suomalaisen perusoikeus ja kaikkea ei tarvitse sietää...
Kun tein itselleni selväksi nämä kuviot, niin oloni helpottui. Toimin omilla ehdoillani ja jos ei kelpaa niin so what? Menetätte vallan erinomaisen työntekijän.
Sinun kannattaa kierrelllä ja katsella paikkoja, se omin löytyy vain hakemalla (tai sitten ei). Itse päädyin kiertolaiseksi, se sopii minulle ainakin toistaiseksi. Ajatukseni tuon julki ja toimin omalla tavallani. En rupea orjailemaan, se ei ole nykyaikaa. Mars matkaan!
Niin,,tätit huomaavaat sinun olevan uhka. Uhka tätimaailmalle, joka niin rankkaa. Pukeudut samettihousuihin, slipoveriin. käyt parturissa,,,polkkatukka, pyöreät silmälasit,,,syöt itsesi todella lihavaksi,,terveyssandaalit ja tennisukkat jalkaan ja vot,,olet sosiaalisetä,,yksi heistä,,,etkä enää uhka