eli moderni Juudas
Henkilö istui joen rannalla suuren kuusen alla ja pelkäsi koiria. – Samalla hän tuli ajatelleeksi, miten mukavaa olisi soudella lietteen samentamalla joella, joka virtaili siinä rauhassa uomassaan merelle. Eikä merikään ollut kaukana, naurulokit ääntelivät jossain yläpuolella. – Olisi pitänyt lähteä, kun aikaa oli, ja seuraa: vain vene olisi pitänyt hommata jostakin. Henkilö tunsi olevansa luonnon helmassa, vaikka helma oli tästä vielä varsin kaukana. Punakeltainen paikallisjuna kolisti iloisesti ohi pellon takana kohti laskevaa aurinkoa, ja henkilö tunsi, ettei hän ollut yksin. Oli alkukevät tai takatalvi, ja henkilö tiesi täsmälleen, missä olisi sitä venettään säilyttänyt – tietysti tuossa vastarannan pikku vajassa!
Henkilön alkoi tulla kylmä. Joen pohjaan oli tarttunut pystyyn iso karahka, jonka pää pisti esiin vedenpinnasta. Joki lirisi vienosti sillä kohtaa, ja siksi se oli paras kohta. Pää lepäsi vasten kuusen kaarnaa. Hän ajatteli, että jos nyt tulisi koira, hän pinkaisisi ylös tuonne kuuseen. Sieltä häntä ei voisi saavuttaa. Miksi aika oli mennyt niin nopeasti? Kaikki, mitä joskus oli haluttanut tehdä, oli nyt myöhäistä. Aurinko vajosi. Se oli enää jääriitteen peittämien koiranputkien tasalla. Maa oli kylmä.
Ensimmäinen kuva. Kuu heijastuu postitalon kapeasta ikkunasta hetken, täytenä ja leijuvana. Aukio, sydänaukio, on hiljaa. Kengänpohjat kulkevat rahisten alas katukiviä. Valomainokset hymyilevät kuulle. Ihmiset tulevat elokuvista hassuissa kampauksissaan. Aina varuillaan. Koskaan ei tiedä, kenet öisellä kadulla kohtaa. Graniittikellotornin kalju vihreä päälaki hohtaa fosforiaan asemarakennuksen yllä. Tupakanpää hehkuu pimeässä. Eikä henkilö voinut tietää, mitä kaikki oikein tarkoitti.
Toinen kuva, enemmän uni. Sama aukio päivällä. Aurinko loistaa kadmiumina. Raitiovaunun kylkiluut makaavat katukivien päällä. Elohopealammikot kiiltelevät. Talojen ikkunat ovat hävinneet. Enää ei kävellä.
Henkilö herkutteli muutoksen kiihottavalla voimalla. Hän oli yhtä sähköä. Hän vapisi. Kun ei vaan omalle kohdalle. Henkilö tiesi, että hän oli jälleen tarpeellinen. Häntä suretti, että soutelu jouduttiin kieltämään, aina tällä seudulla asuneena hän oli haikaillut pääsevänsä soutamaan joella, mutta muut pettymykset veivät maun siitäkin mahdollisesta huvista, eikä nyt ollut enää sen aika. – Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin, henkilön päässä välähti, ja hän muisti taas elohopealammikoita. Hän teki laskelmia muistikirjaansa, ja hänen mielestään äsken nähty ruovikkoinen lahti oli liian matala isoille laivoille. Piti käyttää syöksyveneitä. Juudas Iskariot. Ja samalla hän kuulosteli koiria.
*
ja kommenttia kaikilta
Henkilö istui joen rannalla suuren kuusen alla ja pelkäsi koiria. – Samalla hän tuli ajatelleeksi, miten mukavaa olisi soudella lietteen samentamalla joella, joka virtaili siinä rauhassa uomassaan merelle. Eikä merikään ollut kaukana, naurulokit ääntelivät jossain yläpuolella. – Olisi pitänyt lähteä, kun aikaa oli, ja seuraa: vain vene olisi pitänyt hommata jostakin. Henkilö tunsi olevansa luonnon helmassa, vaikka helma oli tästä vielä varsin kaukana. Punakeltainen paikallisjuna kolisti iloisesti ohi pellon takana kohti laskevaa aurinkoa, ja henkilö tunsi, ettei hän ollut yksin. Oli alkukevät tai takatalvi, ja henkilö tiesi täsmälleen, missä olisi sitä venettään säilyttänyt – tietysti tuossa vastarannan pikku vajassa!
Henkilön alkoi tulla kylmä. Joen pohjaan oli tarttunut pystyyn iso karahka, jonka pää pisti esiin vedenpinnasta. Joki lirisi vienosti sillä kohtaa, ja siksi se oli paras kohta. Pää lepäsi vasten kuusen kaarnaa. Hän ajatteli, että jos nyt tulisi koira, hän pinkaisisi ylös tuonne kuuseen. Sieltä häntä ei voisi saavuttaa. Miksi aika oli mennyt niin nopeasti? Kaikki, mitä joskus oli haluttanut tehdä, oli nyt myöhäistä. Aurinko vajosi. Se oli enää jääriitteen peittämien koiranputkien tasalla. Maa oli kylmä.
Ensimmäinen kuva. Kuu heijastuu postitalon kapeasta ikkunasta hetken, täytenä ja leijuvana. Aukio, sydänaukio, on hiljaa. Kengänpohjat kulkevat rahisten alas katukiviä. Valomainokset hymyilevät kuulle. Ihmiset tulevat elokuvista hassuissa kampauksissaan. Aina varuillaan. Koskaan ei tiedä, kenet öisellä kadulla kohtaa. Graniittikellotornin kalju vihreä päälaki hohtaa fosforiaan asemarakennuksen yllä. Tupakanpää hehkuu pimeässä. Eikä henkilö voinut tietää, mitä kaikki oikein tarkoitti.
Toinen kuva, enemmän uni. Sama aukio päivällä. Aurinko loistaa kadmiumina. Raitiovaunun kylkiluut makaavat katukivien päällä. Elohopealammikot kiiltelevät. Talojen ikkunat ovat hävinneet. Enää ei kävellä.
Henkilö herkutteli muutoksen kiihottavalla voimalla. Hän oli yhtä sähköä. Hän vapisi. Kun ei vaan omalle kohdalle. Henkilö tiesi, että hän oli jälleen tarpeellinen. Häntä suretti, että soutelu jouduttiin kieltämään, aina tällä seudulla asuneena hän oli haikaillut pääsevänsä soutamaan joella, mutta muut pettymykset veivät maun siitäkin mahdollisesta huvista, eikä nyt ollut enää sen aika. – Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin, henkilön päässä välähti, ja hän muisti taas elohopealammikoita. Hän teki laskelmia muistikirjaansa, ja hänen mielestään äsken nähty ruovikkoinen lahti oli liian matala isoille laivoille. Piti käyttää syöksyveneitä. Juudas Iskariot. Ja samalla hän kuulosteli koiria.
*
ja kommenttia kaikilta
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minä mietin, enkä sittenkään taida ymmärtää. En tuota viittausta Juudakseen, en modernissa, enkä missään muussakaan mielessä.
Mutaista vettä ja tuomionpäivää? Synkkää, synkkää, mutta omalla laillaan mielekästä, kuten aina. Taitava olet.
Eniten tässä pidin noista pienistä palasista, unikuvista, varsinaisen juonen välissä. Hyvää kuvailua, tarkoituksella omaperäistä ja hiukan järjetöntä.
*
Mukava muuten nähdä sinunkin kirjoituksiasi välillä. Minne te kaikki olette kadonneet? ( Sinne minne minäkin, kai. )
Olet aina ollut vahva ymmärtäjäni. Vaikka sitten väärin-. (hymiö)
Tervehdys vain.
Tässä taas teksti josta aluksi luuli ymmärtäneensä paljonkin, muttei toisen lukukerran jälkeen sitten tajunnutkaan mitään. Vaipuiko henkilö uneen tai kuvitelmiin noissa kuva -kohdissa? Niistä piirtyi mieleen Helsinki. Muuten pidin koko jutusta, mutta nuo pikkunokkelat kielikuvat (otsikko, helmajuttu, pässifraasi) ärsyttävät. Ne ikään kuin halventavat muuten hyvin hiottuja rivejä ja arvoitusta. Mutta joo, sinut 'tuntien' (lainausmerkit koska tuntea -verbiä on yhä outo käyttää henkilöstä jota on ainoastaan lukenut) kaikki osaset ovat tarkoituksella ja harkitusti omilla paikoillaan. Omana väkinäisenä tulkintana voisin heittää, että henkilö on katkeroitunut kaupungin kasvusta luonnon päälle ja aikoo kostaa päästäkseen taas soutelemaan. Juudasta en silti hyvällä tahdollakaan löytänyt (ellei henkilö sitten ole maanpetturi) vaikka otsikkokin häneen epäsuorasti viittaa.
Jeh. Pitäisi minunkin yrittää kirjoittaa jotain, aina välillä sitä melkein tahtoisi.
Helsinkiähän siinä oli varioitu. Heh, näköjään minä saan aina laitettua tekstiini jotain, joka ärsyttää ihmisiä. Mutta myönnän kyllä, että mitä muuta nuo mainitsemasi tosiaan ovat kuin pikkunokkeluuksia. Kitsch, miten suloinen onkaan sinun konsonanttirykelmäsi!
En voi sanoa löytäneeni ilmavan tekstisi ydintä. Voin sanoa: tämä on Sartrea, Camusia mutta ilman syövyttävää paatosta ja loppuunmässäiltyä maailmantuskaa. Kai minun tarkoitukseni on motkottaa niin harvoin kun verkkoon enää eksyn; en pidä lauseesta "– Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin, henkilön päässä välähti". Se rikkoo harmonisen (ja käsittämättömän) sanojen virran. Mutta muuten. Takstisi on maitoa ja hunajaa. Olet suomi24:n ichor. Pidän näistä violeteista pillereistä.
Hei lob!
Ei kannata alkaa arvostella muit jos ei ite osaa kirjottaa paremmin. Mun mielest toi oli iha järkevää tekstiä.
Se ei ollu vaa sun makuu tai oot kateellinen tai sun aivot ei oo viel tarpeeks kehittyneit.....eli pidä turpas kii!
nella
Tämä sinun purkautumisesi on se asia, jota sinun olisi pitänyt miettiä.
Eiköhän jokaisella ole oikeus omaan mielipiteeseensä? En minä ainakaan kirjoittajana halua kuulla ylistäviä sanoja, jos en sitä palautteen antajan mielestä ansaitse. Mitä siitä oppii, jos kaikki vain sanovat, että hyvä teksti. Jee jee, keep up the good work!
Kirjoittajan pitää olla nöyrä lukijaansa kohtaan. Miten hän muuten voisi kehittyä?
Sinä ilmeisesti olet niitä henkilöitä, jotka ensin palautetta pyydettyään haukkuu sen antajan, jos tämä ei sattumoisin pidä "mestariteoksestasi".
Sinun tässä pitäisi miettiä.