Oon pienessä urheiluvammakierteessä, enkä pysty tällä hetkellä esim. juoksemaan, mikä on alkanut päivä päivältä masentaa yhä enemmän, koska ulkona on kaunis ilma ja tekis hirveesti mieli treenaamaan. Korvaavat harjoitteet, kuten käsipuntti ja keskivartalotreenit alkaa kyllästyttää, varsinkin kun ei vielä ole tietoa siitä, milloin pääsen taas ensin pikku hiljaa hölkkäämään ja sitten myöhemmin taas kisaamaan lajissani. Puoleen vuoteen en oo tuntenut itseäni yhtä onnelliseksi kuin aikaisemmin, mutta nyt ihan vähän aikaa sitten on alkanut itkettääkin lähes joka päivä. Valmentaja jo kysy, et pitääks meidän lähteä käymään psykologilla, mut ite en halua, enkä usko, et se ainakaan vielä pakottaa mua lähtemään. Onks muilla samanlaisia kokemuksia urheiluvammojen aiheuttamasta tuskasta? Tai tiedostatteko jokin muun selkeän syyn masentumiseen? Tiedän, että monilla muilla on asiat paljon huonommin, mut silti mua ahdistaa hirveesti, etten pysty tekemään sitä, mitä haluaisin. Opiskelukin sujuu huonommin ku koskaan, ku siihen ei jaksa kunnolla keskittyä, ja muutenkin on tosi vaikea keksiä mielekästä tekemistä, kun mikään ei huvita samalla tavalla kuin aikaisemmin. Tunnustan olevani perfektionisti (enää en koulun suhteen, vaan nyt lähinnä urheilun...), joka vaatii itseltään ehkä liikakiin, ja välillä kärsin myös jonkinasteisista syömisongelmista.
Anyway, oli kiva purkaa ahdistusta. Ehkä joku lukee tän...
Anyway, oli kiva purkaa ahdistusta. Ehkä joku lukee tän...
Vastaukset 2
Vanhimmat
hei sinä!
Jos jaksat yleensäkin juosta, sulla ei ole huolta, ainakaan suurempaa.
Jos ihminen on oikeesti masentunut,hän ei juokse, eikä jaksa tehdä juuri muutakaan.
Älä laita itsellesi liikoja paineita juoksuista ym. Muistathan, että on ihmisiä, jotka vaan makaavat, eivät kasa tehdä töitä, saati sitten harrastaa.Hyvä, kun jaksaa elää yleensä.
Eli hyväksy vaan ittesi semmoisena kun oot.
Itse masennuin viime syksynä "yllättäin". Monta asiaa oli yhtä aikaa rassaamassa. Kyllä kannattaa ottaa oireet tosissaan. Käyn nykyään psykologilla pari kertaa viikossa ja kyllä on hyvä! Mielialalääkkeitä käytin pahimman vaiheen, vain kaksi ja puoli kuukautta. Olin tosi lääkevastainen, mutta se oli kuitenkin oikea ratkaisu koko perheen kannalta. Mielenterveyshoitaja sanoikin, että lääkkeiden käyttöä ei huomaa, mutta masennuksen kyllä! Ja se onkin totta. Lääkkeiden avulla nukuin myös (kuin porsas) pitkät univelat pois. Elin kuitenkin ihan normaalia elämää kaikesta huolimatta, vain tumma pilvi pään päällä ja masentunut mieli...
Itku ei tule koskaan turhasta. Itse tiedän heti masennuksen "asteeni" itkun määrästä. Ja silloin, kun ei osaa itse sanoa, mikä itkettää, niin asiat ei ole ihan hyvin. Minäkin "vahva" ihminen masennuin. Se ei ole häpeä ja vahvuutta on lopulta myöntää heikkoutensa ja hakea apua. Psykologit ovat ammatti-ihmisiä, jotka tosissaan haluavat auttaa. Älä pelkää ottaa apua vastaan! Kaikkea hyvää sinulle!