Kyllä kai tätä aihetta on täällä jo sivuttu, mutta otan sen kuitenkin esiin.. On niin väsynyt ja lohduton olo.
Millä ihmeen keinolla pytyy laihtumaan = muuttamaan koko psyykkeensä, kun syömisestä on tullut ainoa elämänilo ja rentoutumiskeino erittäin stressaavan arjen keskellä? Omalla kohdallani en voi tätä stressiä vähentää, ja sen mukaisesti on elettävä.
Tiedän kaiken mahdollisen terveellisestä ruokavaliosta, energiantarpeesta vs. kulutuksesta, liikunnan tärkeydestä, terveen itsetunnon/mielenterveyden merkityksestä, säännöllisistä ruoka-ajoista, piilorasvoista jne jne jne Pääosin syön terveellisesti ja monipuolisesti ja tulen kylläiseksi normaalista ruoka-annoksesta. Illalla kun talo hiljenee, otan sen oman rentoutumishetkeni sohvassa - ruokakasan kera. Joojoo, tiedän kyllä että olen tunne/lohtusyöjä. Mutta milläs täytän sen tyhjiön sisälläni, jos en saa rauhoittaa sieluani ruualla? En ahmi hirvittäviä määriä, vaan ylimääräiset kalorit ovat kertyneet muutaman vuoden aikana niillä tavallisilla, mutta niin hiilaripitoisilla voileivillä ja suklaapatukalla.... BMI 36.
Sairastin muutama vuosi sitten keskivaikean masennuksen ylivoimaisen vaikean elämäntilanteen vuoksi, ja lääkkeiden myötä lihoin nopeasti 20 kg. Lihominen on jatkunut, enkä mikään hoikka ollut ennen sitäkään. Mitkään lääkkeet eivät poistaneet masennustani kokonaan, vaan oikeastaan ajoivat minut passiiviseen kotona nyhjöttämiseen. Terapia ja aika ovat auttaneet, mutta kilot, tyhjyydentunne, passiivisuus ja lohtusyöminen jäivät. Reductil ei auta minua, koska syömisongelmani on niin psyykkinen ettei ruokahalua hillitsevä lääke auta.
Miten te muut olette selviytyneet tällaisesta tilanteesta? Vai onko täällä selviytyneitä? Mistä saisin apua, kun terapiakaan ei poista traumoista johtuvaa tyhjyydentunnetta jonka täytän syömisellä? Illalla kun minulla on hetki aikaa itselleni, rauhoittua, en pysty keskittymään lukemiseen enkä pidä käsitöistä/käsillä tekemisestä/askartelemisesta. Jumppaamaan en enää rupea iltamyöhällä suihkun jälkeen, enkä ole enää vuosikausiin saanut liikunnasta samankaltaista iloa kuin ennen masennuslääkityksen mukanaan tuomaa passiivisuutta. Alussa kävin masentuneenakin ulkona lenkillä ja harrastin liikuntaa, mikä minua hieman piristi mutta sen lihottavan lääkityksen myötä muutuin jotenkin apaattiseksi enkä ole palautunut (omaksi) entiseksi itsekseni, vaikka siitä on jo muutama vuosi. Masennuksen kriteereitä en enää täytä ja olen mm. työelämässä ja sosiaalinen luonne. Minussa on kuitenkin se toinen puoleni, joka istuu illalla kuolemanväsyneenä sohvaan ja tyydyttää kaikki henkiset ja fyysiset tarpeensa metvurstileivillä ja suklaalla. Sen jälkeen tulee hyvä raukea uni, mutta jokaisena aamuna herään itseäni inhoten kun vaatteet hiertävät, ahdistavat ja tällä pakkasella vielä pitäisi pukea kauheasti päälle. Kauhulla odotan kuitenkin kesää, jota en halua kohdata läskeineni, kotiin piiloutuen ja julkisia paikkoja vältellen.
Minulle on turha saarnata säännöllisistä ruoka-ajoista ja pienistä annoksista, tai edes itsekurista, koska en kestä sitä tyhjyydentunnetta sisälläni joka iltaisin iskee jos en saa rauhoittaa itseäni ruualla. Jos/kun mikään lääke tai terapia ei auta niin onko vain sopeuduttava siihen että lihon 10 kg joka vuosi kunnes kuolen sydänkohtaukseen? Itse en löydä ulospääsyä.
Millä ihmeen keinolla pytyy laihtumaan = muuttamaan koko psyykkeensä, kun syömisestä on tullut ainoa elämänilo ja rentoutumiskeino erittäin stressaavan arjen keskellä? Omalla kohdallani en voi tätä stressiä vähentää, ja sen mukaisesti on elettävä.
Tiedän kaiken mahdollisen terveellisestä ruokavaliosta, energiantarpeesta vs. kulutuksesta, liikunnan tärkeydestä, terveen itsetunnon/mielenterveyden merkityksestä, säännöllisistä ruoka-ajoista, piilorasvoista jne jne jne Pääosin syön terveellisesti ja monipuolisesti ja tulen kylläiseksi normaalista ruoka-annoksesta. Illalla kun talo hiljenee, otan sen oman rentoutumishetkeni sohvassa - ruokakasan kera. Joojoo, tiedän kyllä että olen tunne/lohtusyöjä. Mutta milläs täytän sen tyhjiön sisälläni, jos en saa rauhoittaa sieluani ruualla? En ahmi hirvittäviä määriä, vaan ylimääräiset kalorit ovat kertyneet muutaman vuoden aikana niillä tavallisilla, mutta niin hiilaripitoisilla voileivillä ja suklaapatukalla.... BMI 36.
Sairastin muutama vuosi sitten keskivaikean masennuksen ylivoimaisen vaikean elämäntilanteen vuoksi, ja lääkkeiden myötä lihoin nopeasti 20 kg. Lihominen on jatkunut, enkä mikään hoikka ollut ennen sitäkään. Mitkään lääkkeet eivät poistaneet masennustani kokonaan, vaan oikeastaan ajoivat minut passiiviseen kotona nyhjöttämiseen. Terapia ja aika ovat auttaneet, mutta kilot, tyhjyydentunne, passiivisuus ja lohtusyöminen jäivät. Reductil ei auta minua, koska syömisongelmani on niin psyykkinen ettei ruokahalua hillitsevä lääke auta.
Miten te muut olette selviytyneet tällaisesta tilanteesta? Vai onko täällä selviytyneitä? Mistä saisin apua, kun terapiakaan ei poista traumoista johtuvaa tyhjyydentunnetta jonka täytän syömisellä? Illalla kun minulla on hetki aikaa itselleni, rauhoittua, en pysty keskittymään lukemiseen enkä pidä käsitöistä/käsillä tekemisestä/askartelemisesta. Jumppaamaan en enää rupea iltamyöhällä suihkun jälkeen, enkä ole enää vuosikausiin saanut liikunnasta samankaltaista iloa kuin ennen masennuslääkityksen mukanaan tuomaa passiivisuutta. Alussa kävin masentuneenakin ulkona lenkillä ja harrastin liikuntaa, mikä minua hieman piristi mutta sen lihottavan lääkityksen myötä muutuin jotenkin apaattiseksi enkä ole palautunut (omaksi) entiseksi itsekseni, vaikka siitä on jo muutama vuosi. Masennuksen kriteereitä en enää täytä ja olen mm. työelämässä ja sosiaalinen luonne. Minussa on kuitenkin se toinen puoleni, joka istuu illalla kuolemanväsyneenä sohvaan ja tyydyttää kaikki henkiset ja fyysiset tarpeensa metvurstileivillä ja suklaalla. Sen jälkeen tulee hyvä raukea uni, mutta jokaisena aamuna herään itseäni inhoten kun vaatteet hiertävät, ahdistavat ja tällä pakkasella vielä pitäisi pukea kauheasti päälle. Kauhulla odotan kuitenkin kesää, jota en halua kohdata läskeineni, kotiin piiloutuen ja julkisia paikkoja vältellen.
Minulle on turha saarnata säännöllisistä ruoka-ajoista ja pienistä annoksista, tai edes itsekurista, koska en kestä sitä tyhjyydentunnetta sisälläni joka iltaisin iskee jos en saa rauhoittaa itseäni ruualla. Jos/kun mikään lääke tai terapia ei auta niin onko vain sopeuduttava siihen että lihon 10 kg joka vuosi kunnes kuolen sydänkohtaukseen? Itse en löydä ulospääsyä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miten olisi psykiatri ja nimenomaan pyrkimyksenä sen tyhjiösi täyttäminen, minkä ruokakasalla nyt täytät. Ammattilaiselta voisit vaatia ohjausta miten sen henkisen puolesi ravitset.
Entä muut rauhoitusmenetelmät? Rauhallinen merenäänikasetti ja mukavaan kohtaan makaamaan?
http://www.youtube.com/watch?v=HujsTszjnwA
Enemmän apua psykologista on kuin psykiatrista.
Mistä tyhjyyden tunne on tullut? Mitä on ollut ennen sitä? Et tainnut kertoa onko sinulla ystäviä, tukiverkkoa, joka voisi tsempata? Itsekkin olen pohtinut "lohtusyömisen" syitä joskus ja myös kavereiden merkitystä hyvään oloon. Niin helposti jää yksin jos ei pakota itseään eteenpäin. Tämä on vain minun keinoni..mutta selvisin tahdon voimalla..välillä tuli takapakkia, rankastikkin mutta päätin, että jos oma hyvinvointini on itsestäni kiinni (niinkuin onkin) niin periksi en anna! Eihän tätä "taistoa" varmaan ikinä voiteta mutta tänä päivänä olen onnellinen (eikä se onnellisuus tule pelkästään omasta olomuodosta) vaan kaikesta, mitä on ympärillä! Kaikkea hyvää sinulle! Toivon, että löydät voimia jatkaa eteenpäin! Älä anna periksi!
Kiitos sinulle ja myös edelliselle vastaajalle.
Tyhjyydentunnettani en tarkemmin tässä lähde analysoimaan, mutta yksinäisyys on siihen osasyynä. Entiset ns. ystävät katosivat vaikean elämäntilanteeni myötä. Elämäntahtini on niin kiireinen etten voi/ehdi harrastaa mitään ja koska syömisestä on kehittynyt minulle addiktio, minun pitäisi saada toinen addiktio tilalle, että ei tarvitsisi rauhoittaa mieltään leipäkasalla TV:n ääressä klo 22 illalla. En yksinkertaisesti saa mistään muusta mielihyvää. Aikaisemmin (lue hoikempana) kävin kyllä lenkillä ja uimassa ja jopa nautin siitä, mutta muutaman vuoden takainen masennus(lääkitys) vei minulta kyvyn kokea mielihyvää mistään muusta kuin syömisestä. Mitä enemmän lihon, sitä tuskallisempaa on liikkua eikä se siis tuota lainkaan mielihyvää. Elämäntilanteeni vuoksi en nykyisin pääse iltaisin esim. lenkille, koska minulla on pieniä lapsia eikä heitä voi jättää yksin kotiin. Stepperit ym. sisäjumpat ovat yhtä kärsimystä.
Kyllä minä osaan nauttia elämän pienistä asioista ja iloista, kuten kauniista luonnosta, terveydestä ja rauhallisesta elämästä. Mutta ne eivät poista sitä, että täytän mahani lihottavilla hiilareilla, joilla saavutan nirvanan kaltaisen rauhallisen olotilan. voih
On vaikea auttaa toista ihmistä vaikka haluaisikin..tottahan se on että eri asiat miellyttävät, ongelmien suuruusluokat vaihtelevat..minulla ei ehtinyt "ongelmat" paisua kovin suuriin mittasuhteisiin..Oletko ajatellut etsiä tukiverkkoa vaikka netin välityksellä asuinpaikaltasi?Olen joskus jutustellut ihmisten kanssa, jotka ovat saaneet avun ryhmän tukemana.Sinulla on pieniä lapsia, joten myös heidän niinkuin itsesikin takia olisi hyvä saada apua.En ole todellakaan mikään paras ihminen neuvomaan mutta lähimmäisen paha olo koskettaa..siksi tässä yritän tsempata sinua =)..voimia!
Katso alla olevasta linkistä kohta Motivaati/syöminen on enemmän tapa kuin tunne. Alussa tulee urheilua, mutta oikeakohta jatkuu siitä, kelaa eteenpäin.
http://www.katsomo.fi/?treeId=1005