Olen kohta 18v Opiskelija, joka sairastaa masennusta.
Mikään ei ole mukavaa eikä mitenkään innostavaa, vaan tuntuu jotenkin.. pakonomaiselta.. rutiinilta...
Lapsuus oli mukavaa aikaa, kun ei tarvinnut murehtiä eikä kantaa mistään huolta. Nykyään asiat taas ovat huonommin..
Koulukiusattu olen ollut 3-luokalta asti, ja tällä hetkellä opiskelen toista vuotta ammattikoulussa, jossa masennusta aiheuttaa harjoitustöiden stressi ja vittuilu, jota tulee joka tuutista täysin ilman järkevää syytä.
Sanoisin kuitenkin että välini luokkaani ovat suhteellisen hyvät, ja opettajien kanssa tulen mainiosti toimeen.
Ystävistä sen verran että minulla on muutama erittäin hyvä ja luotettava ystävä, joille uskon voivani puhua mistä tahansa.
He kuitenkin opiskelevat kaikki eri koulussa kuin minä, joten koen olevani jotakuinkin "ulkopuolinen", kun he puhuvat oman koulunsa tapahtumista ynnä muista.
Ainoa samassa koulussa oleva "parempi" ystävä on eräs lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen nytten 18 vuoden elämästäni viettänyt noin 15 vuotta.
Ennen kaikki tuntui olevan niin paljon helpompaa.. Aina pystyi hengailemaan kavereiden kanssa kun huvitti, nykyään lähes kaikilla on tyttöystävät, eivätkä siis kerkeä oikein viettämään muiden kanssa aikaa.
Itselläni ei ole ikinä ollut tyttöystävää, varmaankin sosiaalisten tilanteiden pelon takia olen jättänyt tutustumatta ihmisiin..
Harrastuksia ei erityisemmin ole, eikä innosta aloittaa mitään. Soitan kyllä kitaraa ja bassoa, mutta ne tuntuvat myös pakkomaiselta kun masentaa...
Aina kun tulen koulusta, tuntuu että olisi tajuttomasti tehtävää samana päivänä, vaikkei ole mitään tekemistä. Ei harrastuksia, suunnitelmia tai mitään muuta.
Muutenkin tuntuu että asiat ovat perseellään.
Mikään ei innosta tai kiinnosta sen kummemmin, paitsi jos satun heräämään vapaapäivänä erittäin aikaisin, tunnen itseni olevan täynnä energiaa ja tarmoa tehdä kaikkea mahdollista.. Pari tuntia eteenpäin ja taas on samaa pakkoa.
Enkä tiedä edes mitä elämältä haluan. Tämän illan olen vaan kuunnellut musiikkia ja miettinyt että mikä on edes elämän tarkoitus. Tuntuu vaan että homma menee näin että opiskelua -> töihin -> eläkkeelle -> kuolema.
En vain tunnu olevan tyytyväinen maailmaan ylipäätänsä.. Kaippa olen eskapisti, ja pakenen ongelmiani pääni sisään.
Itsemurha on käynyt myös mielessä, mutta näen sen liian itsekkäänä tekona, ja julmana vanhempiani kohtaan, jotka tuntuvat odottavan minulta paljon, joskus jopa liikaa.
Kaikki tämän kirjoituskin tuntuu aivan tajuttoman turhalta, mutta halusin avautua jollekkin tuntemattomana, joillekkin jotka ymmärtävät ja osaavat kenties auttaa....
Mikään ei ole mukavaa eikä mitenkään innostavaa, vaan tuntuu jotenkin.. pakonomaiselta.. rutiinilta...
Lapsuus oli mukavaa aikaa, kun ei tarvinnut murehtiä eikä kantaa mistään huolta. Nykyään asiat taas ovat huonommin..
Koulukiusattu olen ollut 3-luokalta asti, ja tällä hetkellä opiskelen toista vuotta ammattikoulussa, jossa masennusta aiheuttaa harjoitustöiden stressi ja vittuilu, jota tulee joka tuutista täysin ilman järkevää syytä.
Sanoisin kuitenkin että välini luokkaani ovat suhteellisen hyvät, ja opettajien kanssa tulen mainiosti toimeen.
Ystävistä sen verran että minulla on muutama erittäin hyvä ja luotettava ystävä, joille uskon voivani puhua mistä tahansa.
He kuitenkin opiskelevat kaikki eri koulussa kuin minä, joten koen olevani jotakuinkin "ulkopuolinen", kun he puhuvat oman koulunsa tapahtumista ynnä muista.
Ainoa samassa koulussa oleva "parempi" ystävä on eräs lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen nytten 18 vuoden elämästäni viettänyt noin 15 vuotta.
Ennen kaikki tuntui olevan niin paljon helpompaa.. Aina pystyi hengailemaan kavereiden kanssa kun huvitti, nykyään lähes kaikilla on tyttöystävät, eivätkä siis kerkeä oikein viettämään muiden kanssa aikaa.
Itselläni ei ole ikinä ollut tyttöystävää, varmaankin sosiaalisten tilanteiden pelon takia olen jättänyt tutustumatta ihmisiin..
Harrastuksia ei erityisemmin ole, eikä innosta aloittaa mitään. Soitan kyllä kitaraa ja bassoa, mutta ne tuntuvat myös pakkomaiselta kun masentaa...
Aina kun tulen koulusta, tuntuu että olisi tajuttomasti tehtävää samana päivänä, vaikkei ole mitään tekemistä. Ei harrastuksia, suunnitelmia tai mitään muuta.
Muutenkin tuntuu että asiat ovat perseellään.
Mikään ei innosta tai kiinnosta sen kummemmin, paitsi jos satun heräämään vapaapäivänä erittäin aikaisin, tunnen itseni olevan täynnä energiaa ja tarmoa tehdä kaikkea mahdollista.. Pari tuntia eteenpäin ja taas on samaa pakkoa.
Enkä tiedä edes mitä elämältä haluan. Tämän illan olen vaan kuunnellut musiikkia ja miettinyt että mikä on edes elämän tarkoitus. Tuntuu vaan että homma menee näin että opiskelua -> töihin -> eläkkeelle -> kuolema.
En vain tunnu olevan tyytyväinen maailmaan ylipäätänsä.. Kaippa olen eskapisti, ja pakenen ongelmiani pääni sisään.
Itsemurha on käynyt myös mielessä, mutta näen sen liian itsekkäänä tekona, ja julmana vanhempiani kohtaan, jotka tuntuvat odottavan minulta paljon, joskus jopa liikaa.
Kaikki tämän kirjoituskin tuntuu aivan tajuttoman turhalta, mutta halusin avautua jollekkin tuntemattomana, joillekkin jotka ymmärtävät ja osaavat kenties auttaa....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.