Olen muutaman vuoden jo ptänyt itseäni narsistina, nyt en olekaan enää varma. Voiko narsismista "parantua"? Vai enkö sittenkään ole narsisti vaan jotain muuta?
Syy miksi oletin että olen narsisti, on että minulta puuttuu empatiakyky melkein kokonaan ja valehtelen tosi paljon. Tai aikaisemmin ainakin valehtelin. Valehtelu alkoi nuorena yläasteikäisenä kun aloin sepittää tarinoita. Kotona oli tosi paha tilanne päällä isän alkoholismin ja vanhempien avioeron vuoksi, ehkä ne tarinat oli osin sitäkin että en voinut myöntää totuutta itsellenikään. Vielä vähemmän olisin voinut kertoa totuutta muille koulussa ja kaveripiirissä. Kyllähän niistä jutuista osa paljastui. Vaihdoin maisemia, lähdin opiskelemaan. Tapasin miehen ja valehtelin hänelle taustastani ja perheestäni ja arvosanoista ja kaikesta, ja mentiin naimisiin. Vielä aikuisenakin olen kertonut aivan sikajuttuja ja mustamaalausta tahallaan toisesta henkilöstä laskelmoidusti, jotta saisin oman toimintani näyttämään puhtoiselta ja niin, että itse olisin siinä uhrina. Esimerkiksi kun halusin erota tästä miehestä kymmenen vuoden jälkeen, niin ensin kerroin työkavereille ja sukulaisilleni että mieheni pettää minua ja sitten vähän ajan päästä kerroin että eroan. Ei hän pettänyt, mutta tein hänestä syyllisen. Tunsin tekeväni väärin, mutta tein silti.
Empatiakykyä en muista koskaan oikein omistaneeni. Muistan kun kouluikäisenä en tajunnut, miksi ihmiset itkivät isovanhempien hautajaisissa. En myöhemminkään tuntenut koskaan koti-ikävää, enkä muutakaan ikävää tai kaipuuta mihinkään. Hautajaiset tuntuvat edelleenkin vain seremonioilta, joissa käyttäydytään ja mennään kulkueen mukana porukan jatkeena omalla paikalla. Omia lapsiani olen yrittänyt hoitaa aina hyvin, mutta heidän mielestään en ole ollenkaan empaattinen enkä voi myötäelää heidän tunteissaan. Tämä tietysti vaikeuttaa työelämässäkin ja muussa vuorovaikutuksessa, koska en aina osaa arvioida kovin hyvin missä mennään. Olen kuitenkin onnistunut menestymään kohtalaisesti.
Viime aikoina olen huomannut, että olen aina kohdellut läheisiä ihmisiä todella huonosti, eikä minulla siksi ole oikein ystäviä. Olen yrittänyt nyt muutaman vuoden ajan kohdella joitakin läheisiä ihmisiä hyvin, koska haluaisin että olisi ystäviä. En ole puhunut heistä pahaa ja olen yrittänyt olla heille lojaali. Aikaisemmin en koskaan ollut kenellekään lojaali, muuta kuin tein aina niin kuin itse koin oikeaksi.
Tämä oikein tekeminen on joissakin asioissa ollut aina minulle hyvin tärkeää. Olen aika älykäs, ja menestyin myös koulussa ja opinnoissa hyvin. Työni on akateemista ja vaativaa. Joissakin asioissa olen ollut varsinkin aikaisemmin hyvin perfektionistinen, ja edelleenkin olen hyvin tunnollinen. Teen aina asiat loppuun saakka ja yritän tehdä ne erittäin hyvin ja oikein. Yleensä olenkin aika täydellinen.
Jos en saa riittävästi kiitosta ja arvostusta tekemisistäni, niin tunnen itseni huonoksi ja häpeän. Tämä häpeän tunne sai ajattelemaan, että ehkä en olekaan narsisti, vaikka luulin aikaisemmin niin.
Voisiko nuoruuden valehtelujutut johtua sittenkin vain siitä, että totuus oli niin vaikea, ja että halusin esittää täydellistä myös ulospäin? Ja voisiko olla niin, että avioerotilanteessa toistin tämän nuorena opitun katalan kaavan ja pelastin sillä tavoin ulkokuoreni säröttömyyden? Vai onko vain niin että narsistin mieli se tässä pyrkii taas selittelemään asioita parhain päin, että itsessä ei olisikaan mitään vikaa?
Syy miksi oletin että olen narsisti, on että minulta puuttuu empatiakyky melkein kokonaan ja valehtelen tosi paljon. Tai aikaisemmin ainakin valehtelin. Valehtelu alkoi nuorena yläasteikäisenä kun aloin sepittää tarinoita. Kotona oli tosi paha tilanne päällä isän alkoholismin ja vanhempien avioeron vuoksi, ehkä ne tarinat oli osin sitäkin että en voinut myöntää totuutta itsellenikään. Vielä vähemmän olisin voinut kertoa totuutta muille koulussa ja kaveripiirissä. Kyllähän niistä jutuista osa paljastui. Vaihdoin maisemia, lähdin opiskelemaan. Tapasin miehen ja valehtelin hänelle taustastani ja perheestäni ja arvosanoista ja kaikesta, ja mentiin naimisiin. Vielä aikuisenakin olen kertonut aivan sikajuttuja ja mustamaalausta tahallaan toisesta henkilöstä laskelmoidusti, jotta saisin oman toimintani näyttämään puhtoiselta ja niin, että itse olisin siinä uhrina. Esimerkiksi kun halusin erota tästä miehestä kymmenen vuoden jälkeen, niin ensin kerroin työkavereille ja sukulaisilleni että mieheni pettää minua ja sitten vähän ajan päästä kerroin että eroan. Ei hän pettänyt, mutta tein hänestä syyllisen. Tunsin tekeväni väärin, mutta tein silti.
Empatiakykyä en muista koskaan oikein omistaneeni. Muistan kun kouluikäisenä en tajunnut, miksi ihmiset itkivät isovanhempien hautajaisissa. En myöhemminkään tuntenut koskaan koti-ikävää, enkä muutakaan ikävää tai kaipuuta mihinkään. Hautajaiset tuntuvat edelleenkin vain seremonioilta, joissa käyttäydytään ja mennään kulkueen mukana porukan jatkeena omalla paikalla. Omia lapsiani olen yrittänyt hoitaa aina hyvin, mutta heidän mielestään en ole ollenkaan empaattinen enkä voi myötäelää heidän tunteissaan. Tämä tietysti vaikeuttaa työelämässäkin ja muussa vuorovaikutuksessa, koska en aina osaa arvioida kovin hyvin missä mennään. Olen kuitenkin onnistunut menestymään kohtalaisesti.
Viime aikoina olen huomannut, että olen aina kohdellut läheisiä ihmisiä todella huonosti, eikä minulla siksi ole oikein ystäviä. Olen yrittänyt nyt muutaman vuoden ajan kohdella joitakin läheisiä ihmisiä hyvin, koska haluaisin että olisi ystäviä. En ole puhunut heistä pahaa ja olen yrittänyt olla heille lojaali. Aikaisemmin en koskaan ollut kenellekään lojaali, muuta kuin tein aina niin kuin itse koin oikeaksi.
Tämä oikein tekeminen on joissakin asioissa ollut aina minulle hyvin tärkeää. Olen aika älykäs, ja menestyin myös koulussa ja opinnoissa hyvin. Työni on akateemista ja vaativaa. Joissakin asioissa olen ollut varsinkin aikaisemmin hyvin perfektionistinen, ja edelleenkin olen hyvin tunnollinen. Teen aina asiat loppuun saakka ja yritän tehdä ne erittäin hyvin ja oikein. Yleensä olenkin aika täydellinen.
Jos en saa riittävästi kiitosta ja arvostusta tekemisistäni, niin tunnen itseni huonoksi ja häpeän. Tämä häpeän tunne sai ajattelemaan, että ehkä en olekaan narsisti, vaikka luulin aikaisemmin niin.
Voisiko nuoruuden valehtelujutut johtua sittenkin vain siitä, että totuus oli niin vaikea, ja että halusin esittää täydellistä myös ulospäin? Ja voisiko olla niin, että avioerotilanteessa toistin tämän nuorena opitun katalan kaavan ja pelastin sillä tavoin ulkokuoreni säröttömyyden? Vai onko vain niin että narsistin mieli se tässä pyrkii taas selittelemään asioita parhain päin, että itsessä ei olisikaan mitään vikaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.