Hei!
Olen 20-vuotias opiskelija. Uskon kärsiväni pakko-oirehäiriöstä, ja tein tuon netissä olevan testinkin ja sain siitä muistaakseni 27 pistettä (?).
Olen ollut nuoresta asti ahdistunut, ehkä jopa lapsesta asti. Vaikka meillä kotona ei ole varsinaisesti mitään tiukkoja sääntöjä ole ollutkaan, on ilmapiiri ollut aina painostava. Aina on painotettu turvallisuutta, siisteyttä ym., mutta en usko, että sitä on tarkoitettu painottamaan ihan samassa mittasuhteessa kuin minä (ja ehkä kenties jopa sisarukseni) ovat sen ymmärtäneet. Tunteita ei ole mielestäni näytetty tarpeeksi, asioita pidetty salassa. Kerrottu paljon sairauksista ja muista.
Jokatapauksessa luulen ensimmäisten oireiden alkaneen jo yläasteen alussa. Silloin ikäänkuin "peruin" ajatuksiani. Lukioaikana tuo vissiinkin paheni, ja ajattelin, ettei saa ajatella kirosanoja eikä pahoja sanoja, jottei mitään pahaa tapahdu sen vuoksi.
Tässä parinvuoden aikana tämä on mennyt pahemmaksi. Olen muuttanut pois kotoa ja koen itsenäistymisen iskeneen liian nopeasti. Koen että minulta vaaditaan liikaa. Välillä oireet vähenevät, mutta silti pelkään mielisairauteen sairastumista (se on pahin pelkoni) varsinkin jos tulee liikaa näitä pakko-oireajatuksia..
Esimerkkejä mitä teen:
- pesen joskus liikaa käsiä ettei tule bakteereita. En halua riskeerata, että saan jonkin taudin, vaikkapa ruokamyrkytyksen, korvatulehduksen, ym. minkä tahansa taudin. En pidä myöskään siitä, jos astioissa on likaa kun otan ne kaapista. Pesen ne uudelleen. Vaikka eivät olisi likaisia, niin huuhtelen varmuuden vuoksi.
- Pitää varmistella ettei hella, valo, kahvinkeitin ym. ole päällä tai johdot seinässä. Varsinkin yöllä. Joskus nousen sängystä erikseen varmistamaan, koska muuten en saa unta.
- Välillä tulee semmoisia epämiellyttäviä mielikuvia mitä en halua ajatella. Voivat olla ällöttäviä, väkivaltaisia tai sellaisia mitä en vain koe oikeaksi.
- Pelkään että satutan jotakin ihmistä, varsinkin läheisiäni. Laitan rintaliivit vaatepinon alimmaiseksi tästä syystä, siirrän veitset vähintäänkin pesualtaaseen, samoin sakset. Erityisesti pelkään tekeväni tämän unissani. Mitään aikomuksia tehdä tällaisia asioita ei tietenkään ole! En koskaan vahingoittaisi läheisiäni, he ovat minulle erittäin rakkaita. Vaikka tiedän, että minä en tahdo saatika aio ketään vahingoittaa, pelkään silti.
- Pelkään että satutan itseni tai itseäni vahingossa. Siirrän kaikki esineet mahdollisimman syrjään, jotta en kompastuisi ja esim. löisi päätäni pöydän reunaan unissa kävellessä, vaikka en ole koskaan tietääkseni kävellyt unissani.
- En voi jättää esim. turvavyötä laittamatta, koska "kumminkin ajan sillä kerralla kolarin". En toki harkitsisikaan turvavyön jättämistä, siinä ei mielestäni ole järkeä.
- Minun on muistutettava muita ihmisiä hirvistä ym. vaaroista, jotta muistaisivat vaaran mahdollisuuden esim. autolla ajaessa
- On myös tehtävä paljon muistilappuja ja pyydettävä jopa poikaystävää muistamaan puolestani, koska pelkään etten muista ja olen ajatellut että minulla on huono muisti. Olen kuitenkin huomannut ettei se ihan niin surkea olekaan..
- Seksiä harrastaessa tarkistettava monta kertaa, ettei kondomi ole rikki.. Poikaystävällä menee hermot, eikä hän pysty nauttimaan kunnolla. Itse taas saatan alkaa itkemään, kun tiedän tuottavani pettymyksen ja koska olen kuitenkin valintani tehnyt.
Olen 20-vuotias opiskelija. Uskon kärsiväni pakko-oirehäiriöstä, ja tein tuon netissä olevan testinkin ja sain siitä muistaakseni 27 pistettä (?).
Olen ollut nuoresta asti ahdistunut, ehkä jopa lapsesta asti. Vaikka meillä kotona ei ole varsinaisesti mitään tiukkoja sääntöjä ole ollutkaan, on ilmapiiri ollut aina painostava. Aina on painotettu turvallisuutta, siisteyttä ym., mutta en usko, että sitä on tarkoitettu painottamaan ihan samassa mittasuhteessa kuin minä (ja ehkä kenties jopa sisarukseni) ovat sen ymmärtäneet. Tunteita ei ole mielestäni näytetty tarpeeksi, asioita pidetty salassa. Kerrottu paljon sairauksista ja muista.
Jokatapauksessa luulen ensimmäisten oireiden alkaneen jo yläasteen alussa. Silloin ikäänkuin "peruin" ajatuksiani. Lukioaikana tuo vissiinkin paheni, ja ajattelin, ettei saa ajatella kirosanoja eikä pahoja sanoja, jottei mitään pahaa tapahdu sen vuoksi.
Tässä parinvuoden aikana tämä on mennyt pahemmaksi. Olen muuttanut pois kotoa ja koen itsenäistymisen iskeneen liian nopeasti. Koen että minulta vaaditaan liikaa. Välillä oireet vähenevät, mutta silti pelkään mielisairauteen sairastumista (se on pahin pelkoni) varsinkin jos tulee liikaa näitä pakko-oireajatuksia..
Esimerkkejä mitä teen:
- pesen joskus liikaa käsiä ettei tule bakteereita. En halua riskeerata, että saan jonkin taudin, vaikkapa ruokamyrkytyksen, korvatulehduksen, ym. minkä tahansa taudin. En pidä myöskään siitä, jos astioissa on likaa kun otan ne kaapista. Pesen ne uudelleen. Vaikka eivät olisi likaisia, niin huuhtelen varmuuden vuoksi.
- Pitää varmistella ettei hella, valo, kahvinkeitin ym. ole päällä tai johdot seinässä. Varsinkin yöllä. Joskus nousen sängystä erikseen varmistamaan, koska muuten en saa unta.
- Välillä tulee semmoisia epämiellyttäviä mielikuvia mitä en halua ajatella. Voivat olla ällöttäviä, väkivaltaisia tai sellaisia mitä en vain koe oikeaksi.
- Pelkään että satutan jotakin ihmistä, varsinkin läheisiäni. Laitan rintaliivit vaatepinon alimmaiseksi tästä syystä, siirrän veitset vähintäänkin pesualtaaseen, samoin sakset. Erityisesti pelkään tekeväni tämän unissani. Mitään aikomuksia tehdä tällaisia asioita ei tietenkään ole! En koskaan vahingoittaisi läheisiäni, he ovat minulle erittäin rakkaita. Vaikka tiedän, että minä en tahdo saatika aio ketään vahingoittaa, pelkään silti.
- Pelkään että satutan itseni tai itseäni vahingossa. Siirrän kaikki esineet mahdollisimman syrjään, jotta en kompastuisi ja esim. löisi päätäni pöydän reunaan unissa kävellessä, vaikka en ole koskaan tietääkseni kävellyt unissani.
- En voi jättää esim. turvavyötä laittamatta, koska "kumminkin ajan sillä kerralla kolarin". En toki harkitsisikaan turvavyön jättämistä, siinä ei mielestäni ole järkeä.
- Minun on muistutettava muita ihmisiä hirvistä ym. vaaroista, jotta muistaisivat vaaran mahdollisuuden esim. autolla ajaessa
- On myös tehtävä paljon muistilappuja ja pyydettävä jopa poikaystävää muistamaan puolestani, koska pelkään etten muista ja olen ajatellut että minulla on huono muisti. Olen kuitenkin huomannut ettei se ihan niin surkea olekaan..
- Seksiä harrastaessa tarkistettava monta kertaa, ettei kondomi ole rikki.. Poikaystävällä menee hermot, eikä hän pysty nauttimaan kunnolla. Itse taas saatan alkaa itkemään, kun tiedän tuottavani pettymyksen ja koska olen kuitenkin valintani tehnyt.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tämä on siis tällaista itseni ja muiden suojelua, pienissäkin asioissa. Tarkistelua, varsinkin öisin. Välillä tämä helpottaa, varsinkin kun olen löytänyt tälle netistä nimen. Minussa ei olekaan monta eri outoa oiretta tai sairautta, kaikki kuuluvatkin vain yhteen ainoaan jolla on nimikin! :) Tämä on siis helpotus.. Varsinkin se, että olen kuullut, etteivät OCD-ihmiset ole vaarallisia muille vaikka pelkäävätkin niin. Olen voinut myös lohduttaa tällä ajatuksella itseäni. Tämän tiedostamisen jälkeen myös oireet ovat helpottuneet.. Kenties tämä jopa katoaa vielä!
Eniten pelottaa, että joskus en tunne itseäni itsekseni. En tiedä johtuuko se juuri tästä vai mistä, mutta pelottaa että muutun joksikin, enkä enää itseäni tunnista. Ja nyt välillä tuntuu etten tunne olevani itseni. Pelottaa kun olen ollut viime aikoina ehkä jopa hiukan agressiivinenkin (riitelyä) ja ylireagoin asioihin. Tuntuu että olen liian ilkeä läheisiäni kohtaan, ja pelottaa mitä minulle on tapahtumassa. Uskon tämän kaiken reagoinnin johtuvat ylitsepääsemättömästä ahdistuksen ja vaatimuksen tunteesta. Välillä tuntuu että on epätodellinen olo tämän vuoksi. Onko teillä muilla pakko-oirehäiriöstä kärsivillä ollut samaa tunnetta? Tämän haluaisin tietää, kuuluuko tämä samaan sairauteen.. ettei tunne olevansa oma itsensä tai että pelottaa, että sairastuu johonkin vakavampaan (henkiseen) sairauteen? Tai että turhautuu paineista ja kaikesta, koko elämästä sen verran, että kaikesta tulee riitaa ja jopa agressiivinen olo, kun ei ahdistuksestaan pääse pois..
Kaikenkukkuraksi haluaisin opiskella psykologiksi, mutta pelottaa mitä se kaikki tietäminen minun kannaltani tarkoittaisi. En pelkää OCD:n pahentumista, vaan että minusta tulisi suoraansanottuna hullu sen takia, että tietäisin, mitä kaikkia sairauksia on olemassa ja vahingossa aiheuttaisin itselleni jonkin sairauden.. Jos ymmärrätte mitä OCD:nä tarkoitan..
Pahinta on, että psykologi olisi unelma-ammattini. Olen jonkinverran opiskellut psykologiaa avoimessa yliopistossa, ja huomasin sen auttavan lyhytaikaiseen paniikkihäiriööni (katosi!). Koen että tämä ammatti olisi minulle juuri se oikea, mutta pelkään saavani "tietää liikaa". Harmittaa todella, jos joudun jättämään tämän vuoksi kyseisen ammatin valitsematta, sillä tahdon auttaa ihmisiä ja tämä ala on ainut joka on minulle todella kolahtanut ja olen vain tuntenut lisää mielenkiintoa alaa kohtaan avoimen opintoja suorittaessani ja tullut varmaksi siitä, että tämä olisi minulle "se oikea". Mistään muusta alasta ei ole tällaista tullut..
Kaikesta huolimatta koen olevani ihminen, jolla on unelmia ja haaveita. Minulla on päämääränä saavuttaa elämässäni paljon ja koen olevani myös lahjakas. Toivoisin myös pystyväni elämään täysipainoista elämää ilman ahdistuneisuutta, jotta voisin keskittyä näiden muiden asioiden saavuttamiseen paremmin ja elää onnellisempana. Tahdon myös naimisiin poikaystäväni kanssa (olemme olleet kihloissa jo useamman vuoden), mutta hän ei käy töissä eikä opiskele masennuksensa vuoksi ja siksi pelottaa, että itsekin väsyn (vanhemmat ovat tästä peloitelleet..) enkä välillä uskalla ottaa ratkaisevaa askelta. Tiedän kuitenkin, etten tule kumppaniani vaihtamaan ja että meidät on tarkoitettu yhteen. Ainut, että pelkään, mitä tämmöinenkin askel mielenterveydelle tekee, vaikka tiedän, että se ei tule vaikuttamaan luultavasti mitenkään. Mutta tämäkin pelkohan kuuluu selvästi tähän pakko-oirehäiriöön, eikä vastaa minun kuvaani siitä, mitä oikeasti tapahtuu. En usko, että yhteiselomme muuttuu mitenkään, mutta uskon, että voin elää naimisissa ollessani jollain tavalla vapaampana..
Paljon tekstiä, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida. :) Jouduin jatkamaan kahteen viestiin, kun maksimimerkkimäärä ylittyi...
Käsitykseni kertomuksesi perusteella on, että elät liian "helppoa ja yksikertaista" elämää.
Sinun energiasi riittäisi hyvin vaativaankin työhön, mutta kulutat nyt sitä juuri tällaiseen pakko-oireikuun.
Jos jokin asia viehättää, mun mielestä, sitä pitää tehdä niin kauan kuin pystyy. Ei ole varmaa, että tulisit psykologiasta sen hullummaksi, kun yrität unohtaa itsesi ja alkaa suhtautua asioihin ammattimaisesti.
Nyt tiedät siistä varmaan liian vähän, joten pystyt kaiken tiedon sovittaman omiin tekemisiisi ja sitten pyörit ongelmiesi kanssa kuin karusellissa.
Ammattilainen katseleeee asioita ulkopuolelta ja se asenne sinun pitää oppia, sitten kaikki alkaa sujua.
Kun opiskelee jotain, mikä miellyttää, sen kautta voi löytyä jokin toinen alue, joka alkaa miellyttää jne. Alan voi vaihtaa myöhemminkin. Ei kannata olla toimettomana siitä pelosta, että opiskelisi väärää alaa. Jos huomaa siitä seuraavan todella jotain konkreettisesti negatiivista niin sen voi sitten lopettaa. Toimettomuus olisi pahinta.
Mitä naimisiin menoon tulee niin sitä kannattaa vielä harkita, koska teillä kummallakaan ei ole vielä ammattia eikä omaan työntekoon pohjautuvaa toimeentuloa. Ja naimisissa olevan vapaudentunne on loppujen lopuksi aika harvinaista, mieluummin se on päinvastoin!!
Mitä tarkoitat "helpolla ja yksinkertaisella"? Eikö helppous ja yksinkertaisuus ole suhteellista?
En toki sovella kaikkea psykologiaa itseeni. Tunnen vain paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenongelmia, enkä tahdo olla yksi heistä. Kuitenkin autan näitä ihmisiä päivittäin ja juttelen heidän kanssaan ja annan heidän ilmaista avunpyyntönsä ja keskusteluntarpeensa. Esim. yksi ystävistäni on skitsofreenikko, joka kärsii monenmoisesta, joten saan häneltä tekstiviestejä useita kertoja päivässä.
Olen psykologiaa lukiessa huomannut, että kiinnostun siitä aina vain enemmän. Tuntuu, että minulla on kyky ymmärtää tätä tiedettä, varsinkin syvemmästä näkökulmasta. Usein katselenkin asioita hyvin analyyttisestä näkökulmasta, mutta mikäli joudun lukemaan sellaisesta sairaudesta, joka minua jostain syystä pelottaa, silloin muistan myös itseni. Mutta toisaalta mikäli aihe on todella minua koskenut, olen kokenut sen myös helpottavan omaa oloani.
Koen itseni suht. analyyttiseksi ihmiseksi ja joskus saatan katsella asioita vähän liikaakin "neutraalista" tai ehkäpä jopa jollain tavalla "kylmästä" näkökulmasta. Koen, että tutkijantyö voisi sopia minulle myös. Tämä pelko johtuu hyvin todennäköisesti tästä OCD:sta tai sitten siitä, että kaikesta analyyttisyydestä huolimatta minut on opetettu herkäksi kaikelle: sairauksille, siisteydelle, kaikelle.
Tällä hetkellä opiskelen alaa, joka on ihan ok, mutta ei kiinnosta minua yhtä paljon kuin psykologia. Koen aikani valuvan hukkaan, jos opiskelenkin sellaista, mitä en oikeastaan loppupeleissä aio välttämättä tehdä lainkaan työkseni.
Naimisiinmenosta olen varma, sillä tiedän löytäneeni itselleni oikean ihmisen. Olen asunut hänen kanssaan yhdessä, enkä usko itse naimisiinmenon muuttavan paljoakaan. Ainut, että pelkään, ettei miekkonen koskaan hanki ammattia - mutta vaikkei hankkisi, en häntä hylkäisi kuitenkaan. :)
OCD:stä kannattaa saada mahdollisimman paljon tietoa, jotta oppii elämään sen kanssa.
http://www.ocdireland.org/
Olen ollut ahdistunut pienestä pitäen ja kehitellyt pakko-oireita. Joskus luulin oikeasti olevani hullu, päästäni täysin vinksahtanut kunnes kuulin ensimmäisen kerran ocd:sta. Oli helpotus tietää, ettei tämä ole harvinaista.
Kamppailen edelleen itseni kanssa, että osaisin suhtautua typeriin pelkoihin neutraalisti, enkä tekisi mielessäni rituaalia... Joskus pelkään ocd:n ja skitsofrenian häilyväistä rajaa, koska en pysty lopettamaan tätä typeryyttä, eli toisaalta uskon pelkoihini vaikken kuitenkaan usko....... En tiedä mikä minua loppujenlopuksi niin ahdistaa. Minulla oli ihan hyvä lapsuus. Paljon parempi kuin monilla muilla. Se täytyy itsestäni sanoa, että olen salamannopea ja terävä päästäni ja musikaalisesti lahjakas, eli jos käyttäisin energiani johonkin hyödylliseen, yltäisin varmaan pitkälle. Pienestä pitäen kiinnitin huomioni välillä eri juttuihin kuin lapset yleensä, olin tarkka ja nopea laskemaan, kuulemma. Olen vain niin loukussa ja solmussa itseni kanssa, etten saa itsestäni mitään hyödyllistä irti.
tuo skitsofrenia ym. vakavammat mielenterveydenhäiriöt! Tunnen nimittäin ihmisen (kaverini), jolla on skitsofrenia. Ei houkuttelevalta kuulosta.
En tiedä miksi pelkään. Kai siksi, että tämäkin sairaus tuntuu niin typerältä eikä tästäkään kehtaa kenellekään kertoa. Turhaahan se on pelätä jokaikistä sairautta sun muuta, mitä elämää se sellainenkin on? Joskus jopa tuntuu että tämä ocd saa pelkäämään kuolemaa niin paljon, että joskus olisi jopa itsessään ehkä helpotus, jos kuolema korjaisi - tätä en tosin todellakaan toivo! :D
Mietin tässä, että voisiko tämä pakko-oireinen häiriö liittyä jotenkin siihen, ettei minulla ole keinoja purkaa ahdistustani? Huomasin nimittäin tänään, että minusta tuntuu, että paniikkihäiriömäiset oireet palaavat takaisin silloin, kun ocd helpottuu.. Ja tällä hetkellä ilmeisesti lähes ocd-oireeton kausi menossa. Tosin huomasin tänään, että ocd on jopa miellyttävämpi kuin nuo paniikkihäiriö-oireet, koska paniikkikohtausessa fyysinen kipu voi olla paha. Olen siis puun ja kuoren välissä, sillä tahdon ocd:stä eroon, mutta en tahdo toisenlaista ahdistuneisuutta kuitenkaan takaisin.
Jos opiskelet yliopistossa, niin soita ja varaa aika heti YTHS:n psykiatrille. Heti siksi, että jonotusaika voi olla pitkäkin, helposti useamman kuukauden. Ei kannata jäädä odottamaan oireiden pahenemista. Ammattikorkeassa on joku vastaava systeemi, mutta en tiedä siitä sen tarkemmin. Psykiatria sieltäkin tulee tavoitella. Jos sen sijaan opiskelet lukiossa tai ammattikoulussa, niin kouluterveydenhoitaja osaa opastaa eteenpäin.
Yksi väylä tietenkin on sitten ihan kunnan terveyskeskuksen kautta (tällöin aika on varattava yleislääkärille, joka sitten kirjoittaa läheteen), mutta hoitoon pääseminen kestää erittäin todennäköisesti paljon kauemmin (yli 18-vuotiasta voidaan jonotuttaa maksimissaaan puoli vuotta).
Yksityisille sitten pääsekin melkein heti, mutta yksi psykiatrikäynti kustantaa noin 80-100€.
Hoitoon pääsyä odotellessa kannattaa tutustua aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Jotkut ovat löytäneet avun jo pelkästään niitä lukemalla.
Riippuen siitä kuinka paljon oireesi sinua ahdistavat ja kuinka paljon käytät niihin aikaa, riippuu myös lopullinen diagnoosi. On olemassa pakko-oireinen häiriö ja pakko-oireinen persoonallisuushäiriö. Nämä ovat muuten käytännössä samoja asioita, mutta ensimmäinen on jälkimmäistä vaikeampi (näin siis määritellään vain vaikeusastetta). Joskus voidaan myös katsoa, ettei kummankaan häiriön kriteerit täyty. Tällöin puhutaan vain tietynlaisesta perfektionismistä (tosin sinunkaan kohdalla tästä tuskin on kyse).
Avuksi löytyy joko lääkehoitoa (oireet tosin usein palaavat kun sen lopettaa, eivät toimi usein kovinkaan hyvin ja niillä on monia ikäviä sivuvaikutuksia, jotka saattavat joskus jäädä pysyviksin) sekä terapiaa. Terapian huonoja puolia ovat huono saatavuus ja mahdolliset kommunikaatio-ongelmat terapeutin kanssa. Terapian toimivuudessa hyvät henkilökemiat ovat tärkeä edelletys. Sivuutan tässä siis hyvät puolet, koska ne ovat erittäin ilmeisiä.
"Mitä tarkoitat "helpolla ja yksinkertaisella"? Eikö helppous ja yksinkertaisuus ole suhteellista?"
Sitä se nimenomaan on. Vataus:
"Käsitykseni kertomuksesi perusteella on, että elät liian "helppoa ja yksikertaista" elämää", kykyihisi ja osaamieesi nähden!
Mistä näin päättelet, että kykyihini ja osaamiseeni nähden eläisin helppoa ja yksinkertaista elämää?
Ok, tuntuu, että toisaalta tarvitsisin haastavampia tehtäviä, mutta toisaalta koen hyvin paljon stressiä pienistäkin asioista. Joten, olisiko muka viisasta elää sitten niin haastavaa elämää, kuin voisi?
Tämän hetkinen koulu ei tosin tunnu vastaavan ihan sitä, mitä toivoisin.
Mietin vain, miten ihmeessä pystyt tekemään tuommoisen päätelmän?
Hei
Olen 19-vuotias tyttö ja kärsin pakko-oireisesta häiriöstä. Osaisiko kukaan neuvoa hyvää lukumateriaali pakko-oireita koskien? Olen etsinyt ja etsinyt, mutta ainut mihin törmään koko ajan on "Kerrasta poikki". Kirja vaikuttaa päällisin puolin hyvältä, mutta ei multa löydy ainakaan tällä hetkellä tarpeeksi munaa tehdä niitä harjoituksia kun ovat niin törkeän radikaaleja. Sain kyllä kirjan ohjeiden mukaan kitkettyä lähes kaikki pakkotoimintoni pois, mutta jäljelle jäikin sitä vittumaisempi pakkomiellekierre. Välillä on vähän helpompia päiviä, mutta aika usein on päiviä jolloin saatan olla ajatuskierteessä lähes koko päivän pieniä taukoja lukuunottamatta. Olen vakuuttunut, että olen tulossa hulluksi, satuttamassa jotakuta, menossa psykoosiin, saamassa skitsofrenian ja uusimpina mukaan ovat liittyneet pakkoajatukset, että alkaisin saamaan vainoharhoja..(kuulemaan ääniä, saamaan käskyjä/viestiä jostain...) Tuntuu etten jaksa enää tätä kierrettä ja välillä on hetkiä jolloin olen valmis vetämään ranteet auki uupumuksen ja itsevihan takia. Pelkään aivan kamalasti, että menettäisin todellisuudentajuni ja järkeni tässä hullunmyllyssä. Välillä tuntuu, että kannattaisi yrittää itsaria niin joutuisi Auroraan kun pelkään niin kovasti, että tulen hulluksi ja joudun sinne. Olen jostain syystä muodostanut kamalan fobian kyseistä laitosta kohtaan ja olen alati huolissani siitä, että joutuisin sinne. Tämän lisäksi kärsin traumaperäisestä stressireaktiosta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. Myös joitakin dissosiatiivisia oireita on jotka ovat pahentaneet pakkoajatuksia. Olen yrittänyt "hyväksyä" ajatukset ja sen, että niitä tulee eikä niistä tarvitse sen kummemmin välittää, mutta tuntuu, että pienen hetken on helpottava olo ja sen jälkeen niitä alkaakin tulemaan kamalalla paineella ja pakkotoistolla ja loppuajan vietän itkiessä kun ei vaan enää jaksa.. Tällä hetkellä yritän käydä psykoterapiassa, mutta alkaa taas tuntumaan, että tuo sekoamisenpelko kohta estää sinnekkin kulkemisen. :( Tuntuu, että itseluottamus (välillä luottamus kaikkeen) on niin huteralla pohjalla mikä yllätys yllätys lisää taas pakkoajatuksia!! Helvetillinen noidankehä.
Olen ollut hoidon piirissä melkein pennusta asti masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja näin ollen kokeillut vaikka mitä masennuslääkkeitä, mutta olen niin herkkä sivuoireille ettei vastetta ole tullut eikä ole päästy tarpeellisille tehoille. Yritän harrastaa liikuntaa, rentotusharjoituksia säännöllisesti. En myöskään käytä alkoholia tällä hetkellä. Olisiko kellään tietoa jostain käytännön harjoituksista tai tietoudesta/kirjallisuudesta erityisesti pakkomielle painotteiseen pakko-oireiseen häiriöön? Ja onko kellään tietoa pakko-oireisen häiriön ja trauman yhteydestä? Itsestäni tuntuu, että tuo koko paska on erityisesti nyt seksuaalisen hyväksikäytön trauman aktivoiduttua pompannut tällaseks helvetiks sen takia, että niinkin kieroutuneelta kuin se kuulostaa niin tavallaan nämä kauheat pakkoajatukset estävät mua ajattelemasta sitä "vielä kauheampaa" asiaa.. Tavallaan häiriö siis suojelee mua, mutta musta tuntuu, että en yksinkertaisesti jaksa enään tällaista "turvaa". Kuluttaa liikaa sisältä ja omaa uskoa yhtään mihinkään :/
Tämäpäs menikin nyt vähän sekavaksi, sori, mutta oli "pakko" päästä purkamaan tätä paskamankelin toimintaa! kiitos kaikille jotka jaksaa lukea/vastata.
P.S Edellisen kirjoittajan viestiin "Eniten pelottaa, että joskus en tunne itseäni itsekseni. En tiedä johtuuko se juuri tästä vai mistä, mutta pelottaa että muutun joksikin, enkä enää itseäni tunnista." Itselläni on aivan samanlaisia ajatuksia/pelkoja/tuntemuksia erityisesti kun yritän ns.vapautua pakkoajatuksista tai oireista. En osaa sanoa muuta kuin, että saattaa olla myös lievähköjä dissosiatiivisia oireita mitkä käsittääkseni ´saattavat kuulua ainakin masennukseen ahdistukseen. Itselläni kyseiset oireet taitavat olla traumaperäistä sorttia, mutta kauheitahan ne ovat ja mulla ainakin pahentavat sitä hermostusta "sekoamisesta".