A Jansson: Haudankaivaja

Komisario Maria Wernin uraa pätkittäin seuranneena päädyin nyt Gotlantiin seuraamaan hautojen kaivelua harrastuksena.
Kirjoittaja, joka ei liene sukua maineikkaalle komisario Janssonillemme, parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Tai sitten suomettaja kehittyy alkutekstiä eloisammaksi.
Melko ilmeikkäästi ajoittainen minäkertoja vaihaa nahkaa parikymppisestä ADHD-pikkukriminellistä kaheksankymppisten mummojen mustasukkaisuudesta kärvistelevään muotoon. Muutaman asukkaan pikkukylässä liki kaikki tietää kaikista kaiken, muttei kuitenkaan olennaisia kysymyksiä. Muutamassa edellisessä kirjassaan Anna-täti on liikkunut hyvin ajassa, lintuflunssasta keinohedelmöityksiin. Mutta nyt hypätään reilu tuhat vuotta taaksepäin, josta löytyy syy ja seuraus tämän ajan murhiin. Rahahan se taustalla kummittelee, suuret bisnekset ja Unescon maailmanperintökohde. Senverran Gotlannin maineikasta historiaa avataan, että melkein rupeaa tekemään mieli käydä. Kun on tullut vain ohi mentyä.
Tietenkin mukana on Wernin perheongelmat hurmaavine ex-anoppineen ja uuden miesystävän vammautuminen liki kontaktittomaksi. Ei kai kukaan enää kirjoita dekkaria, jossa rikospoliisi elää ihan tavallista tasapaksua ongelmatonta perhe-elämää. Paitsi Lehtolaiska.