Hei,
olen kiinnostunut näiden kahden "häiriön" eroista. Asun tällä hetkellä ulkomailla, eikä minulla ole mahdollisuutta hakea tarvitsemaani psykiatrista apua. Siksi olisinkin erittän kitollinen jos saisin edes jonkunlaista apua täältä. Oma käytökseni haittaa sekä minun että läheisteni elämää. Välillä tuntuu, että sekoan kun tiedostan että aiheutan itse suurimman osan omista ongelmistani, mutta silti en osaa toimia toisinkaan.
Eli.
Lapsuuteni oli hankala. Vanhempani erosivat kun olin 2-vuotias. Äitini oli kaappijuoppo, joka hoiti työnsä ja kuvan kodin ulkopuolelle kuntoon. Kotona kaikki oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kunnossa. Hän hakkasi minua ja lapsuuteni vahvin tunnetila minkä muistan on ikuinen pelko äitiäni kohtaan. Hän saattoi suuttua aivan pienistä asioista ja hakata, potkia, heitellä ja repiä hukset päästäni. Välillä seisoin ulkona pakkasessa pelkissä pikkuhousuissa, kunnes naapurit huomasivat minut siellä kököttämässä. Kaikki tämä esim. siksi, että voiveitsi oli leivän voitelun jälkeen unohtunut laittaa tiskikoneeseen.
Lapsuudessa ja nuoruudessa minulla ei saanut olla juurikaan kavereita.Olin koulukiusattu, mutta äitini ei sitä koskaan uskonut. Eikä siitä saanut puhua opettajille, koska eihän hänen lapsensa voinut olla niin surkea ja heikko yksilö.
Koulu ei sujunut. Minulla oli äärettömiä keskittymisvaikeuksia ja olin ylivilkas ja huomionkipeä. Todella raskas tapaus useimpien opettajien mielestä :D Olen kuitenkin vähällä lukemisellakin onnistunut pääsemään eteenpäin. Pääsin lukioon, missä tapasinkin ensimmäisen poikaystäväni. Meidän suhteemme kesti 8 vuotta kaiken kaikkiaan. Välillä oltiin yhdessä, välillä ei. Minä ihastuin välillä muihin. Toimin väärin häntä kohtaan, mutta en kuitenkaan koskaan varsinaisesti pettänyt. Riitelimme paljon, rakastimme paljon. Eromme oli rankka ja tapahtui omasta aloitteestani. Sitä ollaan nyt käyty läpi noin 2 vuotta ja vieläkin se taitaa olla kesken. Kumpikaan ei vieläkään ole selvittänyt tunteitaan ja rakastamme edelleen toisiamme. Yhdessäolo vain on täysin mahdotonta ja suurimmaksi osaksi näin on minun takiani.
Erottuamme kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran "kunnolla" masennuin aivan täysin. En päässyt kuukauteen ylös sängystä. Yksinkertaisesti kadotin kaiken halun elämään. Kaikelta putosi pohja ja mietin moneen kertaan itsemurhaa. Siksi erokin on ollut nin hankalaa, kun on niin kovasti koittanut vältellä yksinjäämistä. Kaksi vuotta ollaan nyt siis yritetty ja erehdytty uudestaan ja uudestaan.
Viimeisen puolivuotta minulla on ollut uusi poikaystävä, jonka kanssa alku oli kuin unta. Sitten muutaman kuukauden seurustelun jälkeen iski tunne, että hän pettää minua. Sainkin selville, että koko seurustelun ajan hänellä on ollut myös muuta "vipinää" menossa. Viestejä oli lähetelty ja treffejä sovittu suuntaan jos toiseen. Annoin kuitenkin anteeksi, mutta luottamus ei ole enää palautunut. Luulen että tässäkin ongelmani on suurimmaksi osaksi minä itse ja luottamuksen puute omaan itseeni. Kun en itse rakasta itseäni, ei minua kukaan muukaan voi rakastaa. Eihän kyse kuitenkaan ollut muusta kuin viesteistä ja täysin samasta käytöksestä miten itse toimin entistä poikaystävääni kohtaan entisen suhteeni aikana. Sitä saa mitä tilaa.
Nyt ollaankin sitten taas samassa tilanteessa nykyisen poikaystäväni kanssa. Vekslaan ees taas ollakko vaiko eikö olla? Rakastanko, enkö rakasta? Haluanko luottaa, enkö halua? Päätöksen teko on käsittämättömän hankalaa ja vaihdan mielipidettäni päivittäin. Hän kärsii, minä itse kärsin. En vain yksinkertaisesti pysty päättämään.
Rajatilapersoonallisuuden oireista tunnistan itselläni seuraavat:
-yritykset välttyä hylätyksi tulemiselta
-Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu. (tämä ilmenee parisuhteissani, ei ystävyyssuhteissa)
-epävakaa minäkuva
-impulsiivisuus: tuhlaaminen ja ahmiminen
-äkkipikainen ja lyhytkestoinen ärtymys, ailahtelu, turhautuminen, kiukkuisuus
-jatkuva tyhjyyden tunne sisällä
-ahdistus
-kykenemättömyys asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja pysyä niissä
ADHD:N oireista taas tunnistan itselläni seuraavia:
Keskittymättömyys
Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä
Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
Vaipuu seurassa omiin ajatuksiinsa
Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun annettuja tehtäviä
Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (koulukirjoja)
Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä
Ylivilkkaus (lapsena)
Puhuu paljon
Impulsiivisuus
Vastaa kysymykseen ennakkoon
Ei jaksa odottaa vuoroaan
Keskeyttää tai häiritsee muita (kesken keskustelujen)
Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun asti ja jaksaa vielä kommentoida jotakin. Tekstini on sekava, mutta niin olen minäkin.
olen kiinnostunut näiden kahden "häiriön" eroista. Asun tällä hetkellä ulkomailla, eikä minulla ole mahdollisuutta hakea tarvitsemaani psykiatrista apua. Siksi olisinkin erittän kitollinen jos saisin edes jonkunlaista apua täältä. Oma käytökseni haittaa sekä minun että läheisteni elämää. Välillä tuntuu, että sekoan kun tiedostan että aiheutan itse suurimman osan omista ongelmistani, mutta silti en osaa toimia toisinkaan.
Eli.
Lapsuuteni oli hankala. Vanhempani erosivat kun olin 2-vuotias. Äitini oli kaappijuoppo, joka hoiti työnsä ja kuvan kodin ulkopuolelle kuntoon. Kotona kaikki oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kunnossa. Hän hakkasi minua ja lapsuuteni vahvin tunnetila minkä muistan on ikuinen pelko äitiäni kohtaan. Hän saattoi suuttua aivan pienistä asioista ja hakata, potkia, heitellä ja repiä hukset päästäni. Välillä seisoin ulkona pakkasessa pelkissä pikkuhousuissa, kunnes naapurit huomasivat minut siellä kököttämässä. Kaikki tämä esim. siksi, että voiveitsi oli leivän voitelun jälkeen unohtunut laittaa tiskikoneeseen.
Lapsuudessa ja nuoruudessa minulla ei saanut olla juurikaan kavereita.Olin koulukiusattu, mutta äitini ei sitä koskaan uskonut. Eikä siitä saanut puhua opettajille, koska eihän hänen lapsensa voinut olla niin surkea ja heikko yksilö.
Koulu ei sujunut. Minulla oli äärettömiä keskittymisvaikeuksia ja olin ylivilkas ja huomionkipeä. Todella raskas tapaus useimpien opettajien mielestä :D Olen kuitenkin vähällä lukemisellakin onnistunut pääsemään eteenpäin. Pääsin lukioon, missä tapasinkin ensimmäisen poikaystäväni. Meidän suhteemme kesti 8 vuotta kaiken kaikkiaan. Välillä oltiin yhdessä, välillä ei. Minä ihastuin välillä muihin. Toimin väärin häntä kohtaan, mutta en kuitenkaan koskaan varsinaisesti pettänyt. Riitelimme paljon, rakastimme paljon. Eromme oli rankka ja tapahtui omasta aloitteestani. Sitä ollaan nyt käyty läpi noin 2 vuotta ja vieläkin se taitaa olla kesken. Kumpikaan ei vieläkään ole selvittänyt tunteitaan ja rakastamme edelleen toisiamme. Yhdessäolo vain on täysin mahdotonta ja suurimmaksi osaksi näin on minun takiani.
Erottuamme kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran "kunnolla" masennuin aivan täysin. En päässyt kuukauteen ylös sängystä. Yksinkertaisesti kadotin kaiken halun elämään. Kaikelta putosi pohja ja mietin moneen kertaan itsemurhaa. Siksi erokin on ollut nin hankalaa, kun on niin kovasti koittanut vältellä yksinjäämistä. Kaksi vuotta ollaan nyt siis yritetty ja erehdytty uudestaan ja uudestaan.
Viimeisen puolivuotta minulla on ollut uusi poikaystävä, jonka kanssa alku oli kuin unta. Sitten muutaman kuukauden seurustelun jälkeen iski tunne, että hän pettää minua. Sainkin selville, että koko seurustelun ajan hänellä on ollut myös muuta "vipinää" menossa. Viestejä oli lähetelty ja treffejä sovittu suuntaan jos toiseen. Annoin kuitenkin anteeksi, mutta luottamus ei ole enää palautunut. Luulen että tässäkin ongelmani on suurimmaksi osaksi minä itse ja luottamuksen puute omaan itseeni. Kun en itse rakasta itseäni, ei minua kukaan muukaan voi rakastaa. Eihän kyse kuitenkaan ollut muusta kuin viesteistä ja täysin samasta käytöksestä miten itse toimin entistä poikaystävääni kohtaan entisen suhteeni aikana. Sitä saa mitä tilaa.
Nyt ollaankin sitten taas samassa tilanteessa nykyisen poikaystäväni kanssa. Vekslaan ees taas ollakko vaiko eikö olla? Rakastanko, enkö rakasta? Haluanko luottaa, enkö halua? Päätöksen teko on käsittämättömän hankalaa ja vaihdan mielipidettäni päivittäin. Hän kärsii, minä itse kärsin. En vain yksinkertaisesti pysty päättämään.
Rajatilapersoonallisuuden oireista tunnistan itselläni seuraavat:
-yritykset välttyä hylätyksi tulemiselta
-Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu. (tämä ilmenee parisuhteissani, ei ystävyyssuhteissa)
-epävakaa minäkuva
-impulsiivisuus: tuhlaaminen ja ahmiminen
-äkkipikainen ja lyhytkestoinen ärtymys, ailahtelu, turhautuminen, kiukkuisuus
-jatkuva tyhjyyden tunne sisällä
-ahdistus
-kykenemättömyys asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja pysyä niissä
ADHD:N oireista taas tunnistan itselläni seuraavia:
Keskittymättömyys
Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä
Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
Vaipuu seurassa omiin ajatuksiinsa
Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun annettuja tehtäviä
Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (koulukirjoja)
Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä
Ylivilkkaus (lapsena)
Puhuu paljon
Impulsiivisuus
Vastaa kysymykseen ennakkoon
Ei jaksa odottaa vuoroaan
Keskeyttää tai häiritsee muita (kesken keskustelujen)
Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun asti ja jaksaa vielä kommentoida jotakin. Tekstini on sekava, mutta niin olen minäkin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vaihtoehtoja on käyttäytymisellesi, lueppa ihan muuten vaan DISSOSIAATIO HÄIRIÖ. Toivottavasti saat jonkinlaisen selvyyden elämääsi sillä ei tuollaista kaaosta pitemmän päälle jaksa. Psykoterapia saattaisi olla sinulle sopiva hoitomuoto. Pääsisit käymään läpi lapsuutesi traumoja.
Tutustu myös "complex PTSD"-diagnoosiin tai käsitteeseen, en usko että se on maassamme virallisessa luokituksessa. Olen syvästi pahoillani siitä, mitä äitisi on aiheuttanut sinulle, elämällesi. Samoin isäsi ilmeisesti häipymällä teki karhunpalveluksen lapselleen.
Luulen, että asiantunteva traumaterapia voisi olla paras apu jatkossa. Liian visaisia pulmia sälytettäväksi pelkästään poikaystävän tai kaverien terapoitavaksi. Sinulla saattaa olla jompikumpi epäilemistäsi häiriöistä, tai molemmat, tai sitten tuo PTSD osuu lähelle ongelmiasi. Olet onnistunut jopa oikein hyvinkin ihmissuhteessasi, jos/kun olet kahdeksan vuotta viettänyt uskollista parisuhde-elämää poikakaverisi kanssa, eli sinussa on kyllä terveitäkin persoonallisuuden puolia ja toivoaherättäviä ominaisuuksia. Ehkä olet peräti sellainen, jota kutsutaan ruotsiksi "maskrosbarn", voikukkalapsi joka puskee läpi asfaltin oman sisäisen mielikuvituksensa ja luovuutensa voimalla. Onko sinulla mahdollisuus käydä tutustumassa ja juttelemassa Narsistien Uhrien Tuki-keskustelupalstalla? Narsistien lapset-palstalla on samantapaisia kauhuja kokeneiden karuja kertomuksia.