Olen 19-vuotias nuori nainen ja tällä hetkellä varsin hankalassa tilanteessa, josta en näe ulospääsyä. En tiedä mitä tekisin, kun oleminenkin itsessään on jo tuskaista saati sitten jokapäiväinen toimiminen. Vaikea pukea sanoiksi tätä tilannetta kun tuntuu, etten pysty enää edes järkevän tekstin tuottamiseen.
Luulen olevani vaikeasti masentunut. Lisäksi tähän liittyvän jonkinasteisten ahdistuneisuushäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. En näe tulevaisuudessa juurikaan toivoa. Asun vanhempieni luona, kirjoitin viime vuonna ylioppilaaksi. Sen jälkeen hain opiskelemaan sosiaalityötä, sosiaalialaa ja toimintaterapiaa, joihin en päässyt varsin ilmeisten syiden takia. Pääsykoehaastattelussa jännitin epänormaalin paljon ja onnistuin sillä sössimään mahdollisuudet ammatikorkeaan pääsyyn. Sosiaalityöhön oli luettevana pääsykoekirja, jonka läpi lukeminen oli täysi mahdotomuus typerien keskittymisvaikeuksien ja suunnattoman ahdistuksen takia. En siis päässyt mihinkään.
Kirjoitusten ja pääsykoepaineiden aikaan perheemme rakas koira kuoli maksasairauteen. Olin mukana, kun se vietiin lopetettavaksi. Olin sen jälkeen päivän pois koulusta, jonka jälkeen elämä jatkui "normaalisti". Pääsykokeiden jälkeen kesä meni miten meni, eristäytyminen alkoi. Erosin poikaystävästäni enkä välittänyt pitää yhteyttä kavereihini (eivät hekään sen kummemmin minuun). Ajattelin, että en tarvitse ketään eikä kukaan minua. Olen aina ollut ujo ja hiljainen, mutta kuitenkin seuraa ja läheisyyttä kaipaava. En viihdy yksin, mutta seurassa ahdistun.
Kaikki kaverit ovat muuttaneet vähitellen pois kotoa, minä nyhvään edelleen vanhempieni nurkissa enkä tiedä miten tulen koskaan onnistumaan muutossa. Eikä minun olisi järkeä toisaalta muuttaakaan, kun ei ole työtä, ei opiskelua. Jäisin tyhjän päälle. Koska kotimme on suhteellisen kaukana lähimmästä suuremmasta kaupungista, vietän suuren osan ajasta kotona tehden -en mitään. Kaverit asuvat kyseisessä kaupungissa ja kyläilevät toisillaan päivittäin. Minä keskustelen heidän kanssaan mesessä tai Facebookissa silloin tällöin... Jään oikeasta sosiaalisesta elämästä sivuun. Toki toisinaan saan lainaa perheemme autoa ja käyn kylässä, mutta en koskaan viivy kauempaa kuin tunnin pari. Enkä keksi juurikaan sanottavaa niille kavereilleni. Joskus kun pääsyn tilanteeseen (esim.juhliin), joissa on puolituttuja ihmisiä, en kerta kaikkiaan osaa sanoa mitään ja päädyn sivusta seuraavaksi haamuksi. Mieli tyhjenee ja tunnen oloni entistäkin tyhmemmäksi. Sitten karkaan kotiin itkemään.
Alle kuukauden päästä alkaa korkeakoulujen hakuaika, enkä tiedä minne kykenisin saati haluaisin hakea. Nimittäin tässä tilanteessa voisin sanoa, ettei elämällä ole minulle juuri mitään tarjottavaa, en innostu mistään eikä minua kiinnosta mikään. Totta puhuen mietin itsemurhaa päivittäin. Olen kertonut itsetuhoisista ja muistakin toivottomista ajatuksista vanhemmille, mutta vaikka he yrittävät auttaa, eivät he ymmärrä. Kävin psykologin juttusilla viime syksynä useamman kuukauden, mutta kunnan varojen vähyyden takia ei tällä paikkakunnalla enää kyseistä auttavaa toimihenkilöä ole, ollenkaan. On vain psykiatrian erikoissairaanhoitajia, jotka pystyvät auttamaan lähinnä lähettämällä eteenpäin lääkärille, joka antaa lääkkeitä. Lääkkeitä en olekaan vielä saanut, mutta minun pitäisi saada lääkäriaika viimeistään ensi kuussa.. Sairaanhoitaja selvittelee asiaa. Mutta mitä hittoa pelkät lääkkeet auttaa tällaiseen asennevammaan, kun en jaksaisi enää elää? Enkö tarvitsisi jotain terapiaa? Täällä asuessa en sitä tule saamaan. Olen tämän ikäinen, minun pitäisi elää elämäni parasta aikaa ja nauttia joka hetkestä, herätä jokaiseen aamuun hymy kasvoilla. Okei, ehkä vähän liiottelen. Mutta ei se ole oikein, että näin nuorena jään kärsimään vain siksi, että kunnalla ei ole varaa ammattiauttajaan.. Vielä viime vuoden puolella jaksoin uskoa, että vielä joskus pääsen täältä pois, mutta vuodenvaihteen jälkeen ajatusmaailma on vähitellen synkistynyt ja pimentynyt. Herään aamulla ja ensimmäinen ajatus on, että miksi helvetissä minun piti herätä. Ensimmäinen haaste on nousta sängystä, toinen pukea vaatteet. Ja olen tosiaan ollut kirjastossa työharjoittelussa nyt melkein puoli vuotta, alussa se oli antoisaa ja tuntui melkein lomalta. Nyt saan joka kerta töihin lähtiessä pakottaa itseni ovesta ulos.
Arvostaisin todella, jos joku vaivautuisi vastaamaan tähän itsessäänrypemisvuodatukseen.
Luulen olevani vaikeasti masentunut. Lisäksi tähän liittyvän jonkinasteisten ahdistuneisuushäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. En näe tulevaisuudessa juurikaan toivoa. Asun vanhempieni luona, kirjoitin viime vuonna ylioppilaaksi. Sen jälkeen hain opiskelemaan sosiaalityötä, sosiaalialaa ja toimintaterapiaa, joihin en päässyt varsin ilmeisten syiden takia. Pääsykoehaastattelussa jännitin epänormaalin paljon ja onnistuin sillä sössimään mahdollisuudet ammatikorkeaan pääsyyn. Sosiaalityöhön oli luettevana pääsykoekirja, jonka läpi lukeminen oli täysi mahdotomuus typerien keskittymisvaikeuksien ja suunnattoman ahdistuksen takia. En siis päässyt mihinkään.
Kirjoitusten ja pääsykoepaineiden aikaan perheemme rakas koira kuoli maksasairauteen. Olin mukana, kun se vietiin lopetettavaksi. Olin sen jälkeen päivän pois koulusta, jonka jälkeen elämä jatkui "normaalisti". Pääsykokeiden jälkeen kesä meni miten meni, eristäytyminen alkoi. Erosin poikaystävästäni enkä välittänyt pitää yhteyttä kavereihini (eivät hekään sen kummemmin minuun). Ajattelin, että en tarvitse ketään eikä kukaan minua. Olen aina ollut ujo ja hiljainen, mutta kuitenkin seuraa ja läheisyyttä kaipaava. En viihdy yksin, mutta seurassa ahdistun.
Kaikki kaverit ovat muuttaneet vähitellen pois kotoa, minä nyhvään edelleen vanhempieni nurkissa enkä tiedä miten tulen koskaan onnistumaan muutossa. Eikä minun olisi järkeä toisaalta muuttaakaan, kun ei ole työtä, ei opiskelua. Jäisin tyhjän päälle. Koska kotimme on suhteellisen kaukana lähimmästä suuremmasta kaupungista, vietän suuren osan ajasta kotona tehden -en mitään. Kaverit asuvat kyseisessä kaupungissa ja kyläilevät toisillaan päivittäin. Minä keskustelen heidän kanssaan mesessä tai Facebookissa silloin tällöin... Jään oikeasta sosiaalisesta elämästä sivuun. Toki toisinaan saan lainaa perheemme autoa ja käyn kylässä, mutta en koskaan viivy kauempaa kuin tunnin pari. Enkä keksi juurikaan sanottavaa niille kavereilleni. Joskus kun pääsyn tilanteeseen (esim.juhliin), joissa on puolituttuja ihmisiä, en kerta kaikkiaan osaa sanoa mitään ja päädyn sivusta seuraavaksi haamuksi. Mieli tyhjenee ja tunnen oloni entistäkin tyhmemmäksi. Sitten karkaan kotiin itkemään.
Alle kuukauden päästä alkaa korkeakoulujen hakuaika, enkä tiedä minne kykenisin saati haluaisin hakea. Nimittäin tässä tilanteessa voisin sanoa, ettei elämällä ole minulle juuri mitään tarjottavaa, en innostu mistään eikä minua kiinnosta mikään. Totta puhuen mietin itsemurhaa päivittäin. Olen kertonut itsetuhoisista ja muistakin toivottomista ajatuksista vanhemmille, mutta vaikka he yrittävät auttaa, eivät he ymmärrä. Kävin psykologin juttusilla viime syksynä useamman kuukauden, mutta kunnan varojen vähyyden takia ei tällä paikkakunnalla enää kyseistä auttavaa toimihenkilöä ole, ollenkaan. On vain psykiatrian erikoissairaanhoitajia, jotka pystyvät auttamaan lähinnä lähettämällä eteenpäin lääkärille, joka antaa lääkkeitä. Lääkkeitä en olekaan vielä saanut, mutta minun pitäisi saada lääkäriaika viimeistään ensi kuussa.. Sairaanhoitaja selvittelee asiaa. Mutta mitä hittoa pelkät lääkkeet auttaa tällaiseen asennevammaan, kun en jaksaisi enää elää? Enkö tarvitsisi jotain terapiaa? Täällä asuessa en sitä tule saamaan. Olen tämän ikäinen, minun pitäisi elää elämäni parasta aikaa ja nauttia joka hetkestä, herätä jokaiseen aamuun hymy kasvoilla. Okei, ehkä vähän liiottelen. Mutta ei se ole oikein, että näin nuorena jään kärsimään vain siksi, että kunnalla ei ole varaa ammattiauttajaan.. Vielä viime vuoden puolella jaksoin uskoa, että vielä joskus pääsen täältä pois, mutta vuodenvaihteen jälkeen ajatusmaailma on vähitellen synkistynyt ja pimentynyt. Herään aamulla ja ensimmäinen ajatus on, että miksi helvetissä minun piti herätä. Ensimmäinen haaste on nousta sängystä, toinen pukea vaatteet. Ja olen tosiaan ollut kirjastossa työharjoittelussa nyt melkein puoli vuotta, alussa se oli antoisaa ja tuntui melkein lomalta. Nyt saan joka kerta töihin lähtiessä pakottaa itseni ovesta ulos.
Arvostaisin todella, jos joku vaivautuisi vastaamaan tähän itsessäänrypemisvuodatukseen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
hakea uudestaan ammattikorkeakouluun ja kaikille aloille, mitkä vähänkin kiinnostaa. Monilla ei eka kerta tärppää. Täytyy lukea ahkerammin. Voit aina muuttaa omaan kämppään ja ottaa itse kavereihin yhteyttä, jos he tosi kavereita on. Hyviä parisuhteita ei nykyään näytä olevan kellään, joten se haave kannattaa pistää jäihin eikä masentua sen takia.
Tuli vaan tässä mieleen, että asiasi eivät ole ihan huonosti, sulla on ilmeisesti (toivottavasti :) ajokortti, kun ajelet autolla kavereiden luona (niin, kavereitakin on), olet kirjastossa töissä (voin kuvitella, että oli kiva päästä sinne, tykkäisin varmasti itsekin), ja olet nuori!
Hyvä, että olet menossa lääkärille. Asia kerrallaan. Kun kerrot avoimesti tilanteestasi, olen varma, että auttamishalua ja -kykyä löytyy. Ei ole mitenkään epätavallista tai outoa olla vähän "hukassa", kun ei ole kiinni missään pidemmässä projektissa, kuten opiskelussa tai vakitöissä. Luulenpa, että asiasi järjestyvät vielä...
Heimoi.
Itse olen 21-vuotias nuori mies ja opiskelen korkeakoulussa. Minulla on monessa mielessä samoja tuntemuksia. Opiskelupaikka tosin on (2. vuosi menossa), mutta ala on alkanut tuntua vieraalta enkä oikein näe itseäni kyseisissä työtehtävissä. Enkä tosiaan taida tietää mikä muu sitten voisi kiinnostaa enemmän.
Välillä on ihan hyviäkin hetkiä, ja ajatus hetkittäin vähän kirkkaampi, mutta aivan liian usein olen älyttömän ahdistunut tämän kaiken suhteen. Pää on totaalisen jumissa ja ajatus lukossa. Ahdistaa ja tulevaisuus ei näytä ruusuiselta. Pelottaa.
Luonteeltani olen melko ujo ja hiljainen. Usein olo on ulkopuolinen. Olen aina ollut myös äärimmäisen huono avautumumaan omista asioistani, ja pidän tunteeni sisälläni. Kavereidenkaan kanssa en puhu paljoa omista asioistani. Olen epävarma ja itsetuntoni on huono. Jos nämä asiat saisi korjattua, olokin olisi varmaan paljon parempi.
Olisi mielenkiintoista nähdä, missä olen esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. Tai vaikka vuodenkin. Pitää vaan jaksaa toivoa, että asioilla on tapana järjestyä. Välillä meinaa usko loppua siihen kuinka kauan on odotettava.
Voimia ja jaksamista sinne suuntaan.
Ihmismieli on kummallinen asia.
Hei,
Oletko tietoinen siitä, että lain mukaan asuinkunnan on tarjottava jokaiselle asukkaalleen tämän tarvitsema hoito, eikä psykoterapia ole mikään poikkeus. Edes kunnan rahapula ei lain mukaan ole pätevä syy jättää hoito tarjoamatta.
Valitettavasti julkisen sektorin työntekijät usein (jopa tarkoituksella ja harkiten) kusettavat potilaita ja kertovat: "kyllähän sinä terapiaa tarvitsisit, mutta meillä ei ole siihen resursseja ja ainoa keino psykoterapian saamiseksi on hakea KELA:n harkinnanvaraista psykoterapiatuke - meidän lääkärimme kyllä kirjoittaa sinulle B-lausunnon sen anomista varten".
Koska olet nuori, sinun kohdallasi KELA:n harkinnanvarainen psykoterapiatuki saattaa olla siinä mielessä toimiva ratkaisu, että alle 26-vuotiaat saavat korkeampaa tukea eikä potilaan itse maksettavaksi jää kovin suurta summaa. Mutta vaikka et haluaisi KELA:n psykoterapiatukea anoa (tai sitä et saisi) lain mukaan kunnan rahapula ei ole pätevä syy jättää tarvittava hoito antamatta!
Ehdotan, että teet kirjallisen pyynnön kirjallisen hoitosuunnitelman saamiseksi.
Kirjallinen hoitosuunnitelma on lain mukaan pakollinen - eli se kuuluu tehdä jokaiselle potilaalle. Valitettavasti julkinen terveydenhuolto usein laistaa tuosta velvoitteestaan eikä tee minkään valtakunnan hoitosuunnitelmaa - ja jos ei ole hoitosuunnitelmaa - ei järjestetä/tarjota mitään hoitoakaan.
Ensimmäinen askel on siis hoitosuunnitelmapyynnön tekeminen. Sen ei tarvitse olla mitenkään monimutkainen paperi. Kirjoitat A4:n jonka ylälaitaan kirjoitat saajan (hoitoyksikön) nimen ja osoitteen. Seuraavaksi kirjoitat "Pyyntö kirjallisen hoitosuunnitelman saamiseksi". Sitten oma nimesi ja henkilötunnuksesi ja lyhyt selvitys siitä, että olet psykoterapian tarpeessa, mutta et ole tarvitsemaasi hoitoa saanut.
Hoitosuunnitelmapyynnössä olisi hyvä mainita se, että haluat oikeaa ammattilaisen antamaa psykoterapiaa etkä mitään sairaanhoitajan tai sosiaalihoitajan tarjoamaa "keskusteluapua".
Sitten kirjoitat yhteystietosi (puhelinnumero, osoite ja ehkä sähköpostiosoitekin).
Loppuun päiväys sekä allekirjoituksesi nimenselvennyksellä.
Aloitapa tuolla.
Hei vain taas ja kiitokset kannustuksesta ja avusta. Tänään kävin taasen juttelemassa psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ja torstaina on aika lääkärille. Todennäköisesti saan lääkitystä masennukseen. Sairaanhoitaja sanoi myös, että intensiivisen psykoterapian mahdollisuus on olemassa, mutta sitä pitää alkaa kartoittamaan erikseen sitten (aika epämääräisesti sivusimme asiaa, mutta aion ottaa asian esille lääkärin kanssa). Ostopalvelunahan psykiatri on käytettävissä viikottain kunnalla.
Ja TyperäPoika, on jollain lailla hyvin lohdullista huomata, ettei ole yksin tuntemustensa kanssa. Voimia myös sinne! Pakko se vaan on jaksaa.
OT: Älä välitä noista asiattomista.
Jos olet työtön, voit pyrkiä ammatilliseen kuntoutukseen. Mene kysymään.
Ja tosiaan myös psykoterapiaa pitää tarjota, jos siihen on tarvetta.