onko kukaan parantunut pakkoneuroosista?? ja jos niin miten?
monella varmaan on keinoja jotka helpottavat oireilua, tai tekee elämästä siedettävämpää, tietenkin voi olla yksilökohtaista!
-olisi mukava niitäkin lukea, voisi olla apua joillekkin!
-eli kirjoittakaapa!
thx
monella varmaan on keinoja jotka helpottavat oireilua, tai tekee elämästä siedettävämpää, tietenkin voi olla yksilökohtaista!
-olisi mukava niitäkin lukea, voisi olla apua joillekkin!
-eli kirjoittakaapa!
thx
Vastaukset 12
Vanhimmat
En henkilökohtaisesti osaa sanoa, voiko pakko-oireisesta häiriöstä koskaan ihan sataprosenttisesti parantua, mutta itse sain SUUREN avun aivoleikkauksesta (= KAPSULOTOMIA), joka tehtiin Tukholmassa 1992. Ennen sitä vietin 6 vuotta psykiatrisessa sairaalassa, ja mikä pahinta sielläkin oireet vain PAHENIVAT koko ajan. Olin pahasti pakko-oireiden invalidisoima. Esim. suihkussakäyntiin meni KOLME tuntia, mutta tänä päivänä siihen menee VAIN 15 minuuttia. Tämä on aivoleikkauksen ansiota. Jos haluat tutkittua tietoa tästä aivoleikkausmenetelmästä, niin katso: Arch Gen Psychiatry. 2008; 65(8): 914-921. Sieltä löytyy artikkeli: "Capsulotomy for Obsessive-Compulsive Disorder. Long-term Follow-up of 25 Patients."
Löydät myös haastatteluni viimeisimmästä Hyvä Terveys-lehden numerosta. Olen siinä koko nimelläni ja valokuvallani.
olen lukenut sinusta käsittelevän jutun netistä!
-toisaalta tämä minun pakkoneuroosi ei noin paha ole kumminkaan jotta leikkaukseen lähtisin tai edes päästäisivät minua, vaikka se rasittaa elämistä huomattavasti joka osaalueella!
thx
No, mitä mieltä olet kyseisestä netin jutusta, jossa olen? Valaiseeko se mielestäsi pakko-oirehäiriön vakavuutta?
Asutko missäpäin Suomea? Tänä vuonna lokakuun viimeinen päivä tullaan järjestämään Helsingissä (paikka vielä avoin) OCD-seminaari. Se olisi ensimmäinen laatujaan Suomessa. Olen puuhaamassa sitä kahden muun Helsingissä asuvan henkilön kanssa. Minua on pyydetty sinne myös pitämään potilaan puheenvuoro. Ehkä psykiatri Ben Furmankin tulee sinne puhumaan pakko-oireisesta häiriöstä. Jos esim. asut Helsingissä, niin sinäkin voisit tulla seminaariin. Uskaltaisitko?
Minulla on ajoittain taipumusta tähän pakko-oireiluun ollut teini-iästä lähtien. Lähinnä vaikeuksia on pakkoajatusten alueella. Luulen että tämä alttius pysyy minussa elämäni loppuun asti, mutta yleisesti minua on helpottanut se, että ensinnäkin olen psykologiasta oppinut häiriön synnystä ja luonteesta jotain. (mm. Kogntiivinen psykoterapia-teos), ja siten tajunnut joltain osin, millaiset ajatusrakennelmat tätä häiriötä ylläpitää. Sen olen kokenut mm. pakkoajatusten kohdalla, että niiden välttely ei auta, vaan ehkä parhaiten tehoaa se, että antaa vaan ajatusten tulla. Ei yritä tapella niitä vastaan. Psykologinen koekin on joskus tehty aiheesta, ja siinä todettiin että jos koehenkilöitä kiellettiin ajattelemasta jotain asiaa (karhu), he juuri alkoivatkin ajatella tätä asiaa..! Kyse ole ns terveistä koehenkilöistä. Eli tämäkin todistaa minulle siitä, että se itsensä kontrollointi ei auta, siksi parempi opetella vaikka näiden ajatusten hyväksymistä. Oma häiriö on varmaankin aika lievä, mutta ajoittain se on oirehtinut paljon, ja tuonut ahdistusta elämääni. Omalla kohdalla luulen, että tämä häiriö on vain jäävuoren huippu, ja taustalla on mm, vaativuutta itseään kohtaan, katastrofien pelkoa ym ym,. ja näin ollen näiden taustasyiden tiedostaminen voi osaltaan helpottaa myös tätä pakko-oireilua. Eli vaikka sellaisen uuden asenteen opettelua, että elämä on epätäydellistä, kaikille tapahtuu virheitä, muutkin ajattelevat joskus ns neutoottisia ajatuksia, ajatukset eivät ole vaarallisia, jne, jne. Täällä on muutamat keskustelijat viitanneet kirjallisuuteen, en nyt valitettavasti muista mitä teoksia on mainostettu, mutta uskoisin tällaisen kirjallisuuden auttavan ehkä sinuakin häiriön kanssa elämisessä.
uskaltaisin, ei se nyt siitä kiinni ole! ja jos ei muuten niin lääkkeet on keksitty :)
asun kylläkin vaasassa, eli matkaa on melkoisesti.
-pidän mielessä tuon seminaarin, ja varmaan täällä kerrot enemmän kun seminaari lähestyy!
tiedän kyllä melko paljon tästä pakkoneuroosista, ja nuo mitä kerroit tuossa pitävät kyllä paikkansa, olen myös lukenut melko paljon tästä ja siitäkin on ollut apua, mutta silti tämän kanssa on melkoisen raskas elää.
-luultavimmin myös kasvatuksella on ollut melko paljon vaikutusta jotta minä nykyään kärsin tälläisestä, siis en kylläkään yhtään syytä vanhempiani, he ovat tehneet parhaansa minkä osasivat.
Tosi on että tämä on kertakaikkisen raskas vaiva.. Joskus olen joutunut itse syömään mielialalääkeitä (tosin muusta syystä), mutta muistaakseni nämä auttoi jonkin verran tähän pakko-oireiluunkin. Lääkityksen lopetettuani pakko-oireilu palasi, tosin en tiedä olisiko oireet palanneet muutenkin.
syönyt, ja myös muuhunkin ongelmaan kuin pakkoneuroosiin, ja auttoivat myös pakkoneuroosiin mutta lopetin lääkkeet kun jouduin työttömäksi, ajattelin kun muutenkin vain nyt enemmän olen kotosalla, mitä sitä lääkkeitä syömään kun pärjää, vaikka pärjäisi sitten huonosti
on lääkkeistä ja kärsiikö potilas niistä oireista kovastiki ?
Itselläni on ainakin toivon mukaan rohkaiseva viesti, sillä itse olen parantunut pakko-oireilusta melko hyvin. Olen ollut jo lapsesta asti sellainen, että on pakonomaisesti pitänyt tarkistella kehoa. Se alkoi sydämen sykkeen tarkistelulla jo ala-asteella ja paheni kokoajan hiljalleen. Pahin aika oli 19-25vuotiaana ja minulla meni todella paljon aikaa kehoni tarkkailuihin.
Pääasiassa tarkistelin imusolmukkeita kaulalla ja se oli yhtä helvettiä. Pelkäsin syöpiä ja tarkistelin, ettei kaulan alueella ole mitään ylimääräistä ja en saanut varmuutta vaikka miten kyttäsin. Kävin yksityiselläkin monet kerrat kuvauttamassa kaulani koska en saanut täyttä varmuutta. Tarkkailin myös "pääntoimintaa" Olin niin jännittynyt, että koko kallonpohjan lihakset olivat aivan jumissa. Päässä humisi siksi ja tuntui vanne jatkuvasti pään ympärillä (jännityspäänsärky) Itse pelkäsin,että verisuoni katkeaa päästä ja tarkkailin pään tuntemuksia kokoajan. Myös mustelmat ovat olleet pakkomielteenä, olen pelännyt valtavasti mustelmia ja sitä, että ne liittyisivät leukamieen yms syöpään.
Myös ulkonäön pakonomainen tarkistelu oli todella uuvuttavaa. En saanut selkoa olenko ruma, olenko pöhöttynyt vai enkö. Saatoin tarkistella useita tunteja peilistä ulkonäköäni, esim onko minulla kaksoisleuka vai eikö. Se oli todella ahdistavaa ja uuvuttavaa.
Kaiken tämän ohella oli tietenkin nämä perinteiset hellan tarkistelut jne..Niitä en kokenut niin kuluttavina kuin kehon ja ulkonäön pakonomaisen kyttimisen ja ajattelun.
Aloin parantumaan luettuani kirjan Kerrasta poikki. Tajusin sen luettuani, kuinka äärimmäisen ahdistavaa tämä on. Lisäksi tajusin, että en voi tehdä asista niin vaikeaa, etten mahtaisi tälle mitään jne...Sisäistin sen, että ei minulla ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko elää tällalailla loppuikäni tai lopettaa tällaisen. Kukaan muu ei sitä voi puolestani tehdä ja olin aivan uupunut. Mietin mitä TODELLA tapahtuisi jos lopettaisin tarkkailun. Alussahan oli ihan hysteerinen olo, että nyt ihan varmaan se syöpä tulee kun en pidä sitä silmällä tuntikausia tarkistellen.
Niitä tarkistuspakkoja tuli tiiviisti. Tunne, että kainalo täytyy tarkistaa. On pakko tarkistella kaulaa. En tehnyt niitä, se oli kertakaikkinen ei. Muistutin itselleni aina, että tämä on tätä sairautta taas, tähän ei kuulu reagoida. Yllättävän nopeasti ahdistus pieneni! Siitä seuraa alussa kamala ahdistus kun ei voi toistaa näitä tarkistelu yms pakkojaan mutta muistuttaen itselleen, että tämä on sairaus, minun ei pidä reagoida tähän ahdistus alkaa laantua.
Lisäksi muistaa sen, että näin ei voi elää. Jos elämä jatkuu vuosia vuosia näin, se jää elämättä. Koko elämä kuluu täysin hukkaan mitättömien asioiden ihmettelynä. Pakko-oireethan ovat ahdistusta, ahdistusta yritetään hallita tällaisilla järjettömillä keinoilla.
Kun tajuaa sen koko tilanteen järjettömyyden, on helpompi lähteä toipumaan.
Nyt elän päivän kerrallaan ja joskus kun on stressiä tulee ajatuksia, että onkohan kaula/imusolmukkeet/rinnat ok ja tunnen tarvetta mennä tarkistelemaan asiaa ja tutkimaan, mutta muistutan itselleni aina, että tämä on taas tätä sairautta, ei pidä reagoida ja tunne menee ohi kun purkaa stressin/ahdistuksen johonkin muuhun. Liikuntaan, lepäämiseen, kirjoittamiseen, hyvän ystävän tapaamisen yms...
Kotoa lähtiessä palaan hellan äären silloin tällöin tarkastamaan lähempää, että onko se varmasti pois päältä, mutta en enää kytke sitä eestaas päälle ja koita saada varmuutta, ettei se varmana ole päällä. En myöskään palaile kotiin tarkistuskäynneille. En yksinkertaisesti enää mieti sitä sulkiessani koti-oven, että muistinko nyt aivan varmasti kaiken. Ennen autossa jo itsuessa oli usein pakko mennä tarkistamaan uudelleen ja uudelleen, että laitoinko taka-oven kiinni, sammutinko levyn varmasti yms... Ja vaikka pääsinkin autolla jo pitkälle, oli äärimmäisen raskasta kun kokoajan kelasi miten lähti kotoa ja onko varmasti nyt kaikki pois päältä.
Nyt luon pikaisen silmäyksen, että kaikki on pois päältä ja muistutan sen itselleni, tsekkasin asian ja poistun autoon ja sen jälkeen lopetan miettimiset. Asia on ok.
Kyllä pakko.oireista on mahdollisuus parantua ja päästä eroon, mutta se vaatii alussa kovaa itsekuria ja totaalista kyllästymistä elämäänsä niiden vankina. Yksinkertaistettunahan se on sitä, että kertakaikkiaan lopettaa niiden rituaaliensa/tarkkailujensa ja pakonomaisten asioiden tekemisen/miettisen. Se tuottaa tuskaa ja ahdistusta, mutta se ahdistus ei kestä koko elämäänsä vaan se poistuu.
Uskon, että pakko-oireet ovat kuitenkin jollain tapaa läsnä koko elämän ajan. Esim. alkoholisti, joka on lopettanut juomisen. Hänen on silti aina muistettava, että on alkoholi-ongelmainen, jolle viina ei käy. Sama pakko.oireisessa häiriössä. Uskon, että pakko.oireilla on taipumus ilmoitella itsestään välillä stressaavien ja ahdistavien elämäntilanteiden kohdalla, mutta silloin on vain muistettava, että tämä on taas tätä, en lähde mukaan tähän.
että siitä koskaan parantuu täysin. Itselläni on välillä parempia ja huonompia kausia. Huonoina päivinä koko päivä menee ikään kuin "psykoosissa" ja tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi, että tekisi mieli vetää ranteet auki, mutta hyvinä päivinä mikään "sivuajatus" ei juolahda mieleenkään ja elän täysin rinnoin ja mieliala on erittäin iloinen. Stressi on suurin vaikuttaja oireiluun. Täytyy pyrkiä elämään mahdollisimman stressittömästi, mutta kaikilla tulee joskus huolia, väkisin.
Itse en usko, että tuosta voi parantua kokonaan. Ainakin oireet voivat helpottuvat.