Pääsisinpä kauaksi sinusta - niin hullua kuin se onkin, mutta kaiken mitä rakastan, menetän. Et ole tässä, kumpikin erillään, omassa elämässään, et edes ystäväni. Kumpikin vaikenee. Minä vaikenen. Liian paljon surua liian lyhyessä ajassa, levitän käteni auki, mutta en tavoita ketään. Silti tiedän etten voi unohtaa ja öisin painan sormeni ranteelleni tarkistaakseni, että yhä elän. Kasvoin liian suureksi jäädäkseni leikkikehään, ja tunteet, ne karkasivat kuin satakielet häkistään.
http://www.youtube.com/watch?v=xk1lZmZd8xo
http://www.youtube.com/watch?v=xk1lZmZd8xo
Vastaukset 22
Vanhimmat
olo tuntui heti paremmalta, kun olin eilen tuon kirjoittanut tänne. Mutta siksi kait nämäkin palstat ovat olemassa ja elävät - ikään kuin julkisina päiväkirjoina.
helpottaa kun saa kirjoittaa surunsa ja ilonsakin tänne.
Mihinpäin Suomea viestisi mahtaa mennä?
kosketa niin syvästi ja loukkaa niin pahasti kuin sinä. Vannon kautta kiven ja kannon,
Pirun hyvä biisi.
henkilöstä, onneksi - en minä häntä voisi satuttaa. Mieluiten pitäisin lähellä ja vieressä, jos voisin. Ja mitä kauemmaksi olen yrittänyt juosta, sitä lähemmäksi vain olen eksynyt, ja nyt olen päättänyt jäädä. On hyödytöntä sotia itseään vastaan.
Se oli vissiin hinta mitä sä teit mulle rakas, ne ei lentää mihinkään......... ja
se sun osoite hukkasin joten en voi edes postia ne sulle :-/.
miettimään. Lyijyn raskailla jaloilla ja sydämellä olen myös minä yrittänyt mennä kauas, huomatakseni olevani yhä lähempänä. Kohtaloa ihmetellen.
varmaan sitten jo jokin tutkimaton luonnonlaki: samanlaiset kappaleet vetävät toisiaan puoleensa sitä voimakkaammin mitä kauempana ne ovat toisistaan? Miten tätä ikävää olisi taas tarkoitus jaksaa?
laki sulla :) mutta ihan totta. tosi ikävä.
tarkoittaakin sitä, että kappaleet on tarkoitettu olemaan lähekkäin. Häviäisikö magneetinlailla aistittava vetovoima silloin? Olisiko kyse sielunkumppanuudesta ja kemiasta, jostain elämää suuremmasta ...
Platonia on uskominen, niin meillä on kaikilla puolikkaamme, jota me lakkaamatta etsimme. Toiset puhuvat jopa kokonaisista sieluperheistä, siten että sielunkumppaneita olisi enemmänkin kuin vain se yksi ja ainoa, mutta silti - todennäköisyys alter egon kohtaamiseen on aika pieni.
Ehkä kun kyseiset kappaleet ovat lähekkäin, niin se vetovoima jotenkin neutralisoituu -0 sellaiseksi pitovoimaksi, mutta jos jonkin ulkoisen voiman vaikutuksesta toinen kappaleista joutuukin eroon, niin voimasuhde taas keikahtaa kyljelleen. Sähkökemiaa?
Tässä siis pitää miettiä napoja (eri merkkisiä?), johtoja, latureita, ampeereja...
Hui...
Olet joskus ennenkin sanonut tämän, että kaiken mitä rakastat, menetät.
Alan nyt ymmärtämään, miksi sinulle niin käy :/
Miksi niin käy hänelle?
No, tämä käsitys koskee vain omia tuntemuksia ja mielikuvia asioista ja voi olla ettei päde kuin omassa tapauksessa... En pahalla tätä sano, mutta voisiko olla, että hän suhteista lähtiessään polttaa sillat takanaan? Lähtee ns. ovet paukkuen ja loukkaa toista niin pahasti, ettei paluuta enää ole?
sinun tapauksessasi. Mä voin vain sanoa, etten koskaan päästä ketään niin lähelle, että eroaminen olisi siltojen polttamista. Ne muutamat pidän lähellä, mutta muille raivoavan vain omissa unelmissani. En polta siltoja takanani.
perimmäisiä syitä, etkä siten mitään.
teoria tuntemattomasta, mutta väärä. En polttele siltoja takanani. Enemmänkin olen huomannut, että elämässäni on jokin kumma karman laki, että mitä enemmän jotain asiaa/henkilöä/mitä tahansa rakastan, tai haluan, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä en tule sitä saamaan omakseni, tai sitten vain vähäksi aikaa. En koe syntyneeni kovinkaan onnellisten tähtien alla, enkä muista montaakaan hetkeä elämästäni, että jokin asia olisi vain loksahtanut paikoilleen ja onnistunut. Enemmänkin kaikki on vain sellaista väkivalloin tuuleen puskemista ja luopumaan opettelemista. Ehkä minulla oli liian kiva ja helppo edellinen elämä, kuka tietää.
sellaista, että ehkäpä sulla on liian voimakas oma tahto... kun sen pitäisi olla niin, että luottaa elämään ja siihen, että asiat menevät niinkuin niiden pitääkin mennä. Jospa sun elämän yksi tarkoitus on oppia luopumaan siitä voimakkaasta omasta tahdosta... ja luottamaan siihen johonkin, joka on sitä suurempi.
Mitä tulee sitten siihen toiseen puolikkaaseen, niin luulempa, että niiden välillä on sekä että - merkkinen varaus, eli ne sekä vetävät puoleensa että työntävät toisiaan etäämmälle. Silläkin taitaa olla oma tarkoituksensa, jotta saadaan aikaiseksi ac/dc :)
Tuosta mulla on sellainen kokemus, että se aiheuttaa melkoista myllerrystä kehossa....
rttä tuosta tuulta päin väkivalloin puskemisesta näin ajattelin. Tarkoitan siis kuvainnollisesti sitä, että vahvinkin puu, joka ei taivu tuulessa joko katkeaa tai repeää irti juurineen...
kauniisti sanottu. :)
Tuohon tuulessa taipumiseen olen yrittänytkin opetella ja myönnän olevani syyllinen suureen härkäpäisyyteen - nyt yritän vain kellua elämässäni kuin ajelehtisin laineilla ja ihmettelen minne virta minua vie. Ehkä sitä joskus, jossain, rantautuu jollekin mantereelle, tai joku poimii ylös ja ripustaa aurinkoon kuivumaan.
Sitä ac/dc -tilannetta odotellessa.
ihailtavaa määrätietoista voimaa ja periksiantamattomuutta,ei ole heikkoutta jos juuret meinaa irrota elämän tuulessa.vaan sitä taipumista tarvitaan,juuri siksi.ota vastaan mitä elämä antaa, luota, kyllä se kantaa.voimia sulle toivotan. j..i t...