Kuinka kauan kestää olla kuivilla, jotta pääsee ahmimisvimmasta eroon, vai pääseekö siitä koskaan eroon, vaikkei sorrukaan? Pitääkö sen houkutuksen kanssa vaan oppia elämään, vaikkei enää ahmikaan vai voiko siitä päästä joskus kokonaan eroon ja alkaa näkemään ruoka ihan normaalisti ravinnon lähteenä ja tyytyä syömäänsä määrään? Onko bulimia verrattavissa muihin riippuvuuksiin, esim. alkoholismiin.. vaikka jotku alkoholistit ovat olleet kauankin tipattomina, niin houkutus kulkee silti mukana läpi elämän ja häiritsee toisinaan elämää paljonkin.. En haluaisi sellaista elämää, että en tavallaan parane koskaan, vaan tulee vaan oppia olemaan ahmimatta ja sitä yhtä taistelua sitten koko elämä..
Te parantuneet..
norsu113
6557
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
pääsee eroon.
niin että se ei käy mielessä eikä siihen tunne mitään houkutusta.ei vaan edes kiinnosta käyttää siihen aikaansa.
tunnen päässeeni oksentamisesta kokonaan eroon. viimeisin kerta on joulukuussa, enkä ole sen jälkeen kokenut mitään halua oksentaa. lähinnä päätöksessäni on auttanut se että huomasin hampaiden alkavan murentua, lähes päivittäistä oksentelua takana 1,5 vuotta oli siis mulla. nyt yli 3 kk kuivilla. kerran oksensin kovassa krapulassa ja se oli todella, todella epämiellyttävää, siinä mietin että ei helvetti, oonko joskus tehnyt tätä vapaaehtoisesti?! tsemppiä kaikille, bulimiasta on mahdollista päästä eroon! lopettakaa vielä kun ne hampaat tosiaan on suussa. :/
Kyllä siitä tosiaan irti pääsee! Itsellä se meni niin, että ensin lopetin pelkän ruuan oksentamisen (jumalatonta psyykkausta se vaatii, tai sitten parisuhteen, jossa tuo oksentaminen ei vaan toisen läsnäollessa ole vaihtoehto). Joskus harvoin tuli oksennettua, jos tuli huomaamatta syötyä liikaa, esim.raflassa, ja oli niin paha olo, että näki parhaaksi vähän tyhjentää olon helpottumiseksi.
Jatkoin edelleen kuitenkin ns.itseni "palkitsemis" oksentamista n.kerran viikossa, jolloin esimerkiksi jos oli rankka työviikko takana tai olin tehnyt jotain muuta mieltä ylentävää, niin painelin illalla makuuniin irtokarkkiostoksille (aina ollut ja on edelleen suurin heikkouteni!)--> 300g leffaa katsoen ja sitten vessaan.
Tätä touhua jatkoin jonkin aikaa, kunnes lähdin ulkomaille vaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Tuona aikana en oksentanut kertaakaan, ja nyt kun olen ollut kotona jo kohta 4kk, ei enää tee edes mieli sortua moiseen. Aivan mahtava fiilis, ja suhtautuminen ruokaan ei ole ollut näin terve yli kymmeneen vuoteen :)
Ja anoreksian kautta bulimiaan kadotetut vuodet on historiaa!
Mä oon sitä mieltä, että bulimia voi vaihtua toiseen riippuvuuteen jossain vaiheessa elämässä. Mä oon jo 40 v ja mulla on 25 vuotta pitäny aina olla "joku juttu" ja siis aina pitää jotenki olla joku addiktio. Tai siis se vaan tulee, en päätä siitä. Mulla oli monta vuotta viiltelyä, sitte oli anoreksiaa, sitten bulimiaa ja nyt alkoholismia ja jotain epätyypillistä syömisongelmaa. Näitä riippuvuuksia kestää yleensä muutama vuosi ja sitten se vaihtuu kun yrittää edellisestä pääsätä eroon.
Uskon että tietyn tyyppiset ihmiset ovat addiktioherkkiä ja se seuraa heitä läpi elämän.
Kyllä siitä eroon pääsee, ja voi olla että hyvinkin nopeasti, mikä tosin alkuvaiheessa vaatii aikamoista panostusta terveelliseen ruokavalioon ja ruokailurytmiin. Ahmimis- ja oksentamisvimma on toki totuttu tapa, mutta ainakin omasta kokemuksesta sanoisin että iso osa siitä on myös seurausta epäsäännöllisestä elämäntavasta, mihin kuuluvat myös epäsäännöliset ruokailutavat.
Omalla kohdallani normaali päivärytmi oli jossain vaiheessa suurin piirtein tälläinen: aamulla ei voinut kuvitellakaan syövänsä, kun vatsa oli edellisillan mässäilystä ja oksentelusta johtuen niin turvonnut ja kipeä. Aamu- ja iltapäivä meni syömättä kun ei vain ollut nälkä, mutta illasta iski hillitön tarve mässäillä. Akuuttiin puutostilaan hirveä määrä hiilihydraatteja, sitten vielä nautiskelun vuoksi jotain rasvaista. Ja vaikkei ruoka itsessään olisi ollutkaan mitenkään epäterveellistä, piti sitäkin vetää lähes halvaantumiseen asti. Sitten vielä päälle yövalvomista. Tuo tarinahan jo itsessään vastaa siihen, miksi minulla oli tarve mässäillä: näännytin kehoani suurimman osan vuorokaudesta.
En ole vuosiin kokenut olevani enää syömishäiriöinen, enkä enää oikeastaan muista tai osaa sanoa mikä minut lopulta paransi. Monta yritystä ja retkahdusta siihen kyllä vaadittiin. Sanoisin että parantumisprosessini alkoi, kun rupesin ottamaan selvää terveellisestä ravinnosta ja myös pakottamaan itseni syömään säännöllisin väliajoin (aamut tekivät tiukkaa, mutta siihenkin tottui). Kuten sanoin, ihan alussa tämä kaikki vaatii aika tiukkaa itsekuria, mutta kun huomaa ahmimisten ja oksentelujen pikkuhiljaa vain unohtuvan, voi ruveta ottamaan iisimmin. En minäkään nykyään mitenkään terveellisesti elä, mutta suhtautumiseni ruokaan on kuitenkin muuttunut radikaalisti sitten bulimia-aikojen.
Joten, paljon tsemppiä taisteluusi. Olen varma että selviät siitä.
Sairastuin anoreksiaan 14 vuotiaana. Pian se muuttui bulimiaksi. Sitä sairastin n. 15 vuotta. Lukemattomia kertoja yritin päästä oksentamisesta eroon ja epäonnistuin. Sitten se vaan loppui, ihan itsestään. Tervettä aikaa kesti lähes kymmenen vuotta. Sitten aloin vaan yhtäkiä oksentaa, ilman mitään erityistä syytä. Sairastin oksennustaudin ja siitä oksennus jäi päälle. Sitä on nyt jatkunut muutaman vuoden ja haluaisin siitä kovasti eroon, mutta en ole onnistunut. Eli varovainen kannattaa olla vaikka tuntisi itsensä ihan terveeksi.