Viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä, että elän kuin jonkun toisen ihmisen elämää. Teen niin kuin kuuluu tehdä, enkä kuuntele omia ajatuksiani. Joudun jatkuvasti keskelle ristiriitoja, joissa toinen osapuoli on omat aidot ajatukseni (-ko?) ja toinen kuinka kuuluu tehdä-ajatukset. Lisäksi olen kokenut yllättäviä fyysisiä ja henkisiä tapahtumia, aivan kuin olisin palaamassa takaisin lapseksi.
Olen päättämässä lukiota tänä keväänä. Pääsen siis ylioppilaaksi ja olen viettänyt viimeiset viikot lukiotovereitteni kanssa tiivisti. Myöskin vapaa-ajalla olemme tavanneet paljon, ja tajusin vasta äskettäin, että tämähän on hauskaa käydä yhdessä syömässä ja baarissa tanssimassa. Olen viettänyt viimeiset pari vuotta lähinnä kotona tai koulussa. Vapaa-aika on kulunut kihlattuni seurassa, kavereita olen nähnyt harvemmin. Vaikka baarissakäynti tuntuu hauskalta, olen tällä hetkellä siellä kaikkein kokemattomin. Vielä pari vuotta sitten opetin kavereitani tanssimaan discoissa ja nyt ne samat kaverit opettavat minua tanssimaan. En enää osaa juhlia.
Näinä viikkoina olen siis kokenut tulevani jotenkin erityisen tiiviiksi osaksi lukioyhteisöäni, joka pian hajoaa. Se tuntuu kamalalta, koska poikaystäväni on tästä ajatuksissani täysin ulkopuolinen ja pelkään, mitä tapahtuu, kun ystäväporukka hajoaa ja kaikki lähtevät eri suuntiin. Minä aloitan yliopisto-opiskeluni täällä kotipaikkakunnallani kun taas monet ystäväni lähtevät muualle. Jään poikaystäväni kanssa tänne kaksin! Se tuntuu kammottavalta suoraan sanoen. En edes ole varma, miksi olen poikaystäväni kanssa. Toisaalta luulen, että lukion päättymistunnekuohut aiheuttavat epävarmuuden, mutta entäpä, jos tunteeni oikeasti ovat hiipumassa.
Tuntuu, että pääni on aivan sekaisin. En osaa päättää mitään tai sanoa mitään ajatustani varmaksi. En uskalla lopettaa suhdetta, koska meidän ns. kuuluu olla yhdessä. Suhteen lopettaminen tuntuisi jotenkin ihan liian radikaalilta ja en haluaisi edes puhua ajatuksistani poikaystävälleni, koska pelkään sanovani jotakin, mitä en tarkoita, koska olen yksinkertaisesti niin sekaisin. Olemme olleet noin 2,5 vuotta yhdessä ja hänestä on tullut jopa liian luonnollinen osa elämääni. Pidän siis häntä välillä itsestäänselvyytenä, mutta aina ongelmien tullen pelkään todella menettäväni hänet. Onko se sitten rakkautta vai omistuksenhalua? Uskon, etten osaisi pitkään aikaan tehdä mitään järkevää, jos ero tulisi, koska hän on ollut viimeiset vuoden ehdottomasti läheisin ja yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä.
Kaiken tämän keskellä kuitenkin haaveilen yhteisestä kodista ja perheestä poikaystäväni kanssa. En voi ymmärtää, mitä ihmettä loppujen lopuksi haluan. Haluanko lapsia hinnalla millä hyvänsä? Onko häät vain kokemus, jonka haluan kokea? Vielä tämän kaiken kukkuraksi kamppailen kahden sairauteni kanssa, jotka ovat tällä hetkellä huonommassa vaiheessa. Olen käynyt juttelemassa ongelmastani, mutta psykologi ei mielestäni ole saanut kiinni punaisesta langasta: siitä, mikä estää minua tällä hetkellä olemasta onnellinen. Ehkä joku muu ymmärtäisi? Joudunko tässä vaiheessa elämääni suurten tunnekuohujen valtaan kun en missään vaiheessa ole kokenut murrosiän mielialanvaihteluita ja muita tyypillisiä ongelmia.
Samaan aikaan vielä kysymys naiseudestani on noussut päähäni. Aiemmin olen pitänyt vartaloani ihan hyvänä ja miellyttävänä, mutta nyt sekin tuntuu olevan jotenkin huono. Viimeisen puolen vuoden aikana rintani ovat kutistuneet pari kuppikokoa niin, että olen aivan kuin lapsen mitoissa huolimatta siitä, että paino on pysynyt ennallaan. En edes tarvitsisi rintaliivejä! Se tuntuu jotenkin kovalta kolaukselta, koska mielestäni naisella kuuluu olla rinnat. Ne ovat ainakin minun seksuaalisuuteni suuri osa. Arkipäivässä ongelma näkyy niin, että en meinaa löytää sopivia mekkoja tai paitoja, koska kaikkiin on tehty rintoja varten väljennys. Jopa koko XS on toistuvasti yläkropasta aivan liian suuri. Pitäisikö 20 vuotta täyttävän suunnata lasten osastolle ostamaan 140cm:n paitoja?
Tuntuu, etten enää hallitse elämääni. Päässä pyörii ja kehokin muuttuu aivan kummalliseksi, takaisin lapsen tasolle.
Olen päättämässä lukiota tänä keväänä. Pääsen siis ylioppilaaksi ja olen viettänyt viimeiset viikot lukiotovereitteni kanssa tiivisti. Myöskin vapaa-ajalla olemme tavanneet paljon, ja tajusin vasta äskettäin, että tämähän on hauskaa käydä yhdessä syömässä ja baarissa tanssimassa. Olen viettänyt viimeiset pari vuotta lähinnä kotona tai koulussa. Vapaa-aika on kulunut kihlattuni seurassa, kavereita olen nähnyt harvemmin. Vaikka baarissakäynti tuntuu hauskalta, olen tällä hetkellä siellä kaikkein kokemattomin. Vielä pari vuotta sitten opetin kavereitani tanssimaan discoissa ja nyt ne samat kaverit opettavat minua tanssimaan. En enää osaa juhlia.
Näinä viikkoina olen siis kokenut tulevani jotenkin erityisen tiiviiksi osaksi lukioyhteisöäni, joka pian hajoaa. Se tuntuu kamalalta, koska poikaystäväni on tästä ajatuksissani täysin ulkopuolinen ja pelkään, mitä tapahtuu, kun ystäväporukka hajoaa ja kaikki lähtevät eri suuntiin. Minä aloitan yliopisto-opiskeluni täällä kotipaikkakunnallani kun taas monet ystäväni lähtevät muualle. Jään poikaystäväni kanssa tänne kaksin! Se tuntuu kammottavalta suoraan sanoen. En edes ole varma, miksi olen poikaystäväni kanssa. Toisaalta luulen, että lukion päättymistunnekuohut aiheuttavat epävarmuuden, mutta entäpä, jos tunteeni oikeasti ovat hiipumassa.
Tuntuu, että pääni on aivan sekaisin. En osaa päättää mitään tai sanoa mitään ajatustani varmaksi. En uskalla lopettaa suhdetta, koska meidän ns. kuuluu olla yhdessä. Suhteen lopettaminen tuntuisi jotenkin ihan liian radikaalilta ja en haluaisi edes puhua ajatuksistani poikaystävälleni, koska pelkään sanovani jotakin, mitä en tarkoita, koska olen yksinkertaisesti niin sekaisin. Olemme olleet noin 2,5 vuotta yhdessä ja hänestä on tullut jopa liian luonnollinen osa elämääni. Pidän siis häntä välillä itsestäänselvyytenä, mutta aina ongelmien tullen pelkään todella menettäväni hänet. Onko se sitten rakkautta vai omistuksenhalua? Uskon, etten osaisi pitkään aikaan tehdä mitään järkevää, jos ero tulisi, koska hän on ollut viimeiset vuoden ehdottomasti läheisin ja yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä.
Kaiken tämän keskellä kuitenkin haaveilen yhteisestä kodista ja perheestä poikaystäväni kanssa. En voi ymmärtää, mitä ihmettä loppujen lopuksi haluan. Haluanko lapsia hinnalla millä hyvänsä? Onko häät vain kokemus, jonka haluan kokea? Vielä tämän kaiken kukkuraksi kamppailen kahden sairauteni kanssa, jotka ovat tällä hetkellä huonommassa vaiheessa. Olen käynyt juttelemassa ongelmastani, mutta psykologi ei mielestäni ole saanut kiinni punaisesta langasta: siitä, mikä estää minua tällä hetkellä olemasta onnellinen. Ehkä joku muu ymmärtäisi? Joudunko tässä vaiheessa elämääni suurten tunnekuohujen valtaan kun en missään vaiheessa ole kokenut murrosiän mielialanvaihteluita ja muita tyypillisiä ongelmia.
Samaan aikaan vielä kysymys naiseudestani on noussut päähäni. Aiemmin olen pitänyt vartaloani ihan hyvänä ja miellyttävänä, mutta nyt sekin tuntuu olevan jotenkin huono. Viimeisen puolen vuoden aikana rintani ovat kutistuneet pari kuppikokoa niin, että olen aivan kuin lapsen mitoissa huolimatta siitä, että paino on pysynyt ennallaan. En edes tarvitsisi rintaliivejä! Se tuntuu jotenkin kovalta kolaukselta, koska mielestäni naisella kuuluu olla rinnat. Ne ovat ainakin minun seksuaalisuuteni suuri osa. Arkipäivässä ongelma näkyy niin, että en meinaa löytää sopivia mekkoja tai paitoja, koska kaikkiin on tehty rintoja varten väljennys. Jopa koko XS on toistuvasti yläkropasta aivan liian suuri. Pitäisikö 20 vuotta täyttävän suunnata lasten osastolle ostamaan 140cm:n paitoja?
Tuntuu, etten enää hallitse elämääni. Päässä pyörii ja kehokin muuttuu aivan kummalliseksi, takaisin lapsen tasolle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Liian vauhdikasta elämää, stressiä? Itsensä ulkoistaminen kovan opiskelukiireidenvuoksi.. ? Oma epävarmuus- opiskelukavereiden mielipiteet,sosiaaliset paineet? Kevät on hyvää hiljentymisen aikaa itsensä ja ajatustensa kanssa. Ota aika itsellesi, ennen nopeita ratkaisuja.